Part 6

Pikku keinottelijamme laskeutui pois tarkastuspaikastansa hyvin tyytymättömänä ja neuvottomana, Sannan ikkunasta kajastavassa valossa olisi hänen kasvoissansa voinut huomata monimutkaisia ryppyjä, ja kädellä oli kylliksi tekemistä korvan takana, josta se koetti ikäänkuin haravoida kokoon kaiken neuvokkaisuuden ja kekseliäisyyden, mitä siellä oli. Eikä mistään ruvennut olemaan apua.

"Kyllä se onnistuu", virkahti hän viimein hiljaa muristen, "kyllä se onnistuu -- koetahan vaan!" Helppo on sanoa: kyllä, kyllä onnistuu; mutta eipä suurilla sanoilla koskaan sukkelaksi tulla. Koetapahan vaan kolkuttaa ovea! "Kuka tulee jyskyttämään oveani näin myöhään? Nahkiaiset ja palaneet pullat! Pitäisipä toki suoda edes yörauhaa minulle vaivaiselle köyhälle. Menköön sitte sinne, ken uskaltaa; minä en mene. Kas noin! Nyt hän haukottelee! Huh, pitäisipä lähteä pois; kättänikin alkaa pakottaa kylmässä. -- Odottakaahan, herra Gyllendeg, kyllä saatte palkkanne! Mitenkähän vaan saisin avaimen?"

Niin pakinoiden hiljaa ja katkonaisesti oli hän istuutunut eräälle porraspuulle Sannan ikkunan kohdalle ja rupesi sitte miettimään. Äkkiarvaamatta hypähti hän seisomaan, ikäänkuin olisi suuri taakka pudonnut hänen seljästään; hän hiivi ikkunan alle, vetäytyi kokoon niin, että hänen kasvonsa melkein koskivat maahan, ja parkasi semmoisessa asennossa valittavaisen naun, siksi kyllin luonnollisen, että silmänräpäyksessä sai vastauksen tuvasta eräältä Sannan kasvatilta.

Tuon onnellisen enteen jälkeen pysyi hän hiljaa ja kuunnellen. Taikinan läiske oli lakannut, ei kuulunut hisaustakaan. Siitä päätti sankarimme Susanna-vanhuksella olevan korvat auki eikä siis jättänyt käyttämättä hyväkseen sitä etua. Toisen kerran osoitti hän naukumistaitoansa niin hyvällä menestyksellä, että kaksi, ehkä kolmekin eri ääntä yhtyi säestämään Sannan kammarissa.

Sitte hän hiipi muutamaa askelta etemmäksi ja katsahti ylös. Vanhan neitsyen pyöreät kasvot näkyivät jo ikkunassa. Hän seisoi siinä hyvin levottoman näköisenä ja koettaen taikinaisilla käsillään estää valoa, nähdäksensä ulos pihalle. Rummuttajallamme sydän oikein hyppi ilosta, kun huomasi Sannan, ja menestyksestään kiihtyneenä sekä saattaakseen työnsä täydelliseksi, kumartui hän vielä kerran alas ja parkasi kolmannen _nauu:n_, jonka askelma kyllä kävi vähän liian sukkelasti, mutta viimeinen puoli vei häneltä aika syvän henkäyksen ja loppui monisävelisellä lirityksellä, niin kimakasti, valittavaisesti ja toivottomasti, että Sannan lihavakin kissa hyppäsi peljästyksissään päistikkaa sängystä lattiaan ja Sanna itse oli vähällä pyörtyä kauhusta. Silloin nousi pikku seikkailijamme pystyyn odottamaan juonensa muita seurauksia.

Ei monta silmänräpäystä ehtinytkään kulua, ennenkuin hän näki tulen siirtyvän talouskammarista kyökkiin ja kohta sen jälkeen hänen suureksi iloksensa avautui porstuan ovi ihan hiljaa ja vanha Sanna niin hellällä äänellä, kuin ainoastaan hän taisi, kuiskailemalla lausui: kis, kis, kis!

Sitäpä kutsua olikin pikku ystävämme odottanut eikä sitä tarvittu kahdesti lausua. Kyyrysissään ja hiljaa hiipi hän rappusille, niitä myöten ylös ja Sannan ohitse. Ehdottomasti karsi selkää vanhahkolta kissamuijalta nähdessään semmoisen jättiläiskissan tulevan ovea kohti, ja vielä enemmän, kun tunsi sen luikahtavan ohitsensa pimeässä. Pikku seikkailijamme käytti hyväkseen tilaisuutta eikä pysähtynyt ennenkuin kyökissä, jossa hän hyvin tyynenä odotteli vaarallista vihollistansa ja valmistautui uusiin rynnäköikin.

Tuskin ehti sankarimme kyökin ovesta sisällä olevaan valoon, kun Sanna heti tunsi hänen pyöreän ja nahkavaruksisen vartalonsa. Hän alkoi kuvitella mielessänsä mitä kauheinta, ja paljoa kiivaammin, kuin olisi luullut osaavankaan sen, joka oli niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuunnellut herra Gyllendegin sanatulvia, riensi hän kyökkiin rummuttajan jäljestä, tahtoen ensi innossaan pitkittä mutkitta ottaa talteensa koko miehen.

"Ja sinä uskallat tulla tänne sisään, ihan kuin olisi kaikki ihan hyvin", tiuskasi hän, "ja seisot siinä ja katselet niin viattomasti, kuin et olisi mitään pahaa tehnyt! Mihinkä viskasit kissan, jota juuri äsken kiusasit?"

"Hyvänen aika, hyvä Sanna", virkkoi rummuttaja, helposti väistellen Sannan käsiä, jotka häntä kiinni tavoittelivat, "no, ettehän toki pure ihmisiä, toden totta? Kyllähän saatatte vielä olla suutuksissanne minuun pastorin koiran tähden; mutta mitäpä tehdä? Se kun tavoitteli purra minua, niin täytyihän minun usuttaa se kissoja ajamaan."

"En minä nyt puhu vanhoista asioista", jatkoi Sanna, "minä kysyn, mihinkä kissa joutui, joka äsken oli kynsissäsi, vieläkö se on hengissäkään?"

"Hyi!" virkkoi pikku seikkailija, muuttuen hyvin pahastuneen näköiseksi, "luuletteko, Sanna, minua sitte kissan tappajaksi. Antakaahan minun kertoa kaikki. Kuulitteko, miten se raukka parkui ja valitti?"

"Kysypäs tuota vielä", sanoi Sanna huoaten.

"Se on juoksukissa", jatkoi pikku sankari hellällä äänellä ja astui askelta likemmäksi vanhusta, "eikä sillä ole kotia; öillä etsii se ruokaa pihoista. Vähän aikaa sitte -- hyvä Sanna, sitä on ikävä kertoakin -- oli se meillä ja sieltä sen meidän piika ajoi lyöden ja kivittäen pois. Minä menin sen jäljestä katua pitkin houkutellen, mutta se ei pysähtynyt. Viimein kuulin sen naukuvan tässä teidän pihassanne, ja minä arvelin pyytää teitä ottamaan sitä hoidettavaksenne, sillä se on niin laiha, ett'ei siinä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, tai kuin olisi kiviä ja tikkuja pussissa."

"Herra varjele minua vaivaista", sanoi Sanna nyyhkyttäen, "mihin se kurja nyt meni?"

"Niin, mihinkä se meni? Se juoksi pois, kun minä vaan tulin pihaan. En minä sitä aina saa kiinni, vaikka olen sille usein ruokaa antanut; ja minusta se kuitenkin pitää enemmän kuin kestään muusta koko kaupungissa."

"Tule tänne lämmittelemään, kunnon poika", sanoi Sanna, vieden pikku sankarimme talouskammariin. "Etkö voisi kynsiä piikaa, joka sitä raukkaa löi, etkö?"

"Mitäpä siitä raapimisesta apua olisi", vastasi rummuttaja, "hän vaan olisi sitä pahempi toiste; mutta jos minulla olisi vähä ruokaa kissalle, edes yksi pikku pulla, niin se olisi paljoa parempi."

"Jos sinä sen saisit kiinni, kelpo poika, ja toisit tänne, niin antaisin kokonaisen sahramirinkilän vaivastasi. En minä nyt, vaimo parka, saa koko yössä unta huolelta ja levottomuudelta."

"Jos lupaatte minulle sahramirinkilän sitte, kun tuon kissan, hyvä Sanna, ja nyt annatte pullan, niin kyllä minä sen elukan tuon, vaikka minun pitäisi etsiä puoleen yöhön. Katsokaa vaan, Sanna", lisäsi hän hyvin viekkaasti ja kekseliäästi, "että jätätte auki porstuan oven, että pääsen sisään, kun tulen, herra Gyllendegiä herättämättä."

Vanhus ei vastannut sanaakaan, mutta hymyili tuttavasti ja löi kolmella sormellaan poikaa olkapäähän merkiksi, että hän yhtyi juoneen, ja samalla kiitokseksi apulaisensa älystä. Sitte meni hän heti viereiseen leipäpuotiin noutamaan pyydettä pullaa; siten saatua tilaisuutta ei pikku sankarimme suinkaan jättänyt käyttämättä hyväksensä.

Kellotapulin avain pullotti jo hänen nuttunsa taskussa ja hän itse oli siirtynyt likemmäksi kyökin ovea, ennenkuin Sanna ehti valita semmoisen pullan, joka hänestä näytti soveliaimmalta maksutta annettavaksi. Kun hän vihdoin palasi, otti rummuttaja kiitollisena vastaan pestin, näyttipä vielä jotenkin tarkkaavaisesti kuuntelevan kaikkia varoituksia ja neuvoja, mitä Sannalla oli annettavana uudesta palveluksesta sill'aikaa, kun sievästi näytti hänelle tulta kyökin ja porstuan läpi.

"Mene nyt siivosti, kelpo poika", niin kuuluivat viimeiset sanat, "mene hiljaa äläkä kiivastu houkutellessasi, vaikk'ei se tulisikaan heti. Katso, ett'et ota sitä kiinni niskasta, niinkuin koiria kannetaan, vaan ota se hiljaa käsivarrellesi. Anna sen nojata päätään poskeasi vasten; niin se viihtyy paremmin. Astu sitte ihan hiljaa meidän rappusissa, kuuletko, ett'et herätä herraa. Ja jos se kissa raukka naukuu tai myrisee, niin silitä hiljaa sen selkää, kun tulet meidän pihaan, ja puhele sille ystävällisesti, ymmärrätkö? Porstuan ovi kyllä on siiloin raollaan eikä mikään muu ovi koko talossa ole lukossa. Hyvästi, kunnon poika, muista nyt vaan, mitä olen sanonut."

Samassa veti hän hiljaa porstuan oven kiinni, kun pikku sankarimme jo oli pujahtanut ulos ja nyt kevein mielin riensi odottelevien kumppaniensa luo.

Iloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan kokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo kasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin huoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen. Kenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään itseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään huolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia katujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli tehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.

Ainoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän aikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän suutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin ruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin tavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra Gyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut paikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä muistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin asunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa pahastustansa.

"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää", sanoi hän: "ei se ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin luo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni kuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli vaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää sattua."

"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki tuntevat", sanoi kenraali.

"Vai niin", vastusteli rummuttaja, "onhan minulla sarkanuttuni?"

"Niin, se on nähty vielä useammasti", jatkoi toinen, "ja sitä paitsi olet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt, tuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg arvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut ensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät."

"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?" kysyi rummuttaja itsepäisesti.

"Ei", vastasi kenraali jyrkästi, "sinä et saa alussa tulla koko pihaankaan; mutta", lisäsi hän ystävällisesti, "saathan mennä niiden kanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi."

"Kiitos kunniasta", vastasi sankarimme, "niin hullu minä en ole, että sinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se oli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa niitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin mehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin kaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä."

"Mene sitte johonkin kadunkulmaan."

Siitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei hän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa ja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle jääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku rummuttajan vihoista.

Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg tuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti Jumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein kaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä, niin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän sängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen sammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja nautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä kerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden läpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin eksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen helmaan. ** Mutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi onni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä. Se jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin anteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja onnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan uskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan autuudessa.

Herra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan uunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen mielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat kohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja niukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin aamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki arvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan muun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista pellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta, oli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset hengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti uuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä kantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina kultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen eikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut ne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden pilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi aavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin tällöin vaan jotkut epäselvät "nahkiaisten ja palaneiden pullien" katkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin joutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.

Juuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan kehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa hyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa viettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat, ennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.

Vihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua kaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen nurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: "Valkea on valloillaan leipuri Gyllendegin talossa!" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat herra Gyllendegin huoneesen.

"Valkea on valloillaan!" huusivat molemmat yht'aikaa, "herätkää, hyvät ihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!"

Tämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri silloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja sentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa taivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä ihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa helmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen mielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.

Kadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen autuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan taivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.

Hän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa haamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota arvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän tajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti ankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi mielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän koetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna ei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä ja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina kädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää samaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt. Leipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti hän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi ja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli ihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä uuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki niin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti sängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.

"Nahkiainen ja palaneet pullat!" tiuskasi hän kurkun täydeltä, "aiotko paistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?"

Tämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat eivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren hyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi herätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.

Ennenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali uudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin korvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut venettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken järkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt herra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean laivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.

"Hyvät ihmiset", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, "auttakaa minua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä vähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra varjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna eilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe teitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää hyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?"

"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg", huusi kenraali, "vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja tulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen."

"Niin, niin, hyvät ystävät", vastasi herra Gyllendeg, pysyen liikahtamatta paikoillaan, "minuutti on tässä ihmishengen arvoinen, mutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen? Maantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani."

Maa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg kuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan olisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa, joilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä lämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja käärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla, vaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja komensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä ja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten taluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa tilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan kuumaan uuniin.

Ensimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti hetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas mieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi pelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät hänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta hänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.

"Malttakaas, hyvät ystävät", sanoi hän koettaen päästä eroon saattajistaan, "minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona."

"Mitä teillä siellä on tekemistä?" kysyi kenraali.

"Käyn kysymässä", vastasi herra Gyllendeg, "mihinkä hän tyhmyydessään on pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä. Katsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen leipomisestani huomenna tule mitään."

"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg", sanoi kenraali, "jättäkää nyt leipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia; kaikki on silloin porona."

"Kaikki porona, Jumala paratkoon!" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen takaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan vaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin kyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän kulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä ylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä kurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle korvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.

Joistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi, kärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien huutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon pihalle.

Herra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.

"Varjele minua köyhää vaivaista", sanoi hän, "tämmöinen kulku tukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi vedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä ajellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?"

"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki, että teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa", sanoi kenraali, alkaen vähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; "henkeänne pelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä enää muista?"

Ne sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli tapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni likenemistään.

Ei koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin sortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko tulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään sitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista kaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa kokoon. "Ei kellon soittoa", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi, "eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa poroksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on rummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli liikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen nahkalle!"

"Tulkaa, herra Gyllendeg," sanoi kenraali melkein säälien vanhusta, mutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi, "tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti voi olla ottamatta teitä suojaansa."

Mutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen korviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien sekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia sävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. "Katosta", vastasi hän, "kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten kauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät pelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä enää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos tahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää vaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk -- -- Oh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!" Niin sanoen päästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä ääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.

Kenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi hetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt seurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin rehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan ja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä. Silloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet kääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut vehkeilemiset sikseen.