Part 5
"Minua vaivaista mies-parkaa", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti käännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, "siinä se nyt makaa kaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja rääkänneet."
"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg", jatkoi toinen, koettaen kujeella toisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, "älkää sitä säälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri."
"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?" ärjäsi herra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa rummuttajan.
Sitäpä juuri odotettiinkin. "Tulkaa, herra Gyllendeg", huusi vapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua vaarallisen vastustajansa keppiin, "tulkaa, meillä on koko hänen rosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla auttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana."
Kauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan tavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä olevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin likellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti kuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.
Muutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin, hengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.
2.
Kertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä onnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet riitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää, miten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän arvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.
Älköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi edeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli selvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan, kun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä kaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin tulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.
Lähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään iltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet puolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa toimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille luvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut, pyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään apua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä "rehtorin asiaksi arvata elukan hinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna tuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän -- nahkinaisen ja palaneiden pullien nimessä -- ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja muilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi moisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa."
Semmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä. Opettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin arvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli muutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla viehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt alkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.
Kohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen kiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys korottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa, ja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle "lurjukselleen", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.
Ei mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti, kääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki päin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat lakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa perästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien ja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä sen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra Gyllendeg.
Riemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan niin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi erittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha, harmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen viiteentoista vuoteen.
Pojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas kirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra Gyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:
"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa", sanoi hän muutamien hm, hm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin lauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, "hm, hm! olen sitä minäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta niinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen ja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se nousee yli laitojen, sanon minä."
Tuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen rehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu, vaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se vaikutuksetta jäänytkään. "Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg", tiuskasi rehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, "sanokaa suoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää, vitsoja ei ole puuttuva."
"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa", jatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa pyörteestä, "olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei minua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja yksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta kumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en myöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. -- -- Älä irvistelekään, sinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä vielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua."
"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne", sanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka koristi hänen virkakeppiänsä, "sanokaa, onko kukaan loukannut kunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra elää."
"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä", sanoi Gyllendeg tyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli väärin ymmärretty; "nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan yksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen lampaan?"
Tämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään koululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa rehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana ja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua antamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa luvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja ainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi kirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. "Ja", lisäsi hän sangen mahdikkaasti, "jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on kuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg, niin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää, hänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä se kultalangasta."
Nyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi turmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet tuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä laskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä vähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi hän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista, kun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä jotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin niitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin todenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän puolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra Gyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; "sitä paitsi", lisäsi hän, "olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka tapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani."
"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?" kysyi rehtori.
"Älkää häntä uskoko", vastasi tämä, "kyllähän se totta on, mitä hän sanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä."
"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg", sanoi rehtori hiukan pahastuneena, "en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin käsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan, sitte mutkitaan. -- No, sinulla", jatkoi hän kenraalille, "oli kaiketi apua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?"
"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni ollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki auttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä."
"Katsokaahan", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, "enpä huoli olla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden käsistä kuin liukas ankerias."
"Vaiti, herra Gyllendeg", käski rehtori, "ei teidän oikeuksillenne ole mitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette saava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta, ett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta kymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle."
Herra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän ikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei; mutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa. Kyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen keräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään järjestystä ollenkaan. "Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra rehtori", sanoi hän hyvin nöyrästi; "johan se on minulle kylliksi, että saan maksaa vahingon." Enempää hän ei saanut puhua.
"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä", keskeytti herra Gyllendeg, peljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, "minä sanon, että hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja palaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin, sanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään syntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän vanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän lakkaa."
"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi, vaikka puhuisi kuin Cicero", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin herra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän silmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn käteen.
Kohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin ahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin omalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla taululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja suojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen otsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän korviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta tutkinnosta.
Opettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada selkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja uhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja huutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen unelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa riidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.
"Kummallista", tiuskasi hän samassa, "kummallista! Ethän pääse sen etemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi kertaa yhdeksän?"
"Kahdeksantoista!" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki hänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin: "Niin totta, kuin Herra elää."
"Kahdeksantoista", huusi opettaja yhä kiivaammin, "eikö siitä mitään muuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös ja ykköstä muistiin?"
Mutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi patukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi vavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta virtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin valmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää kumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle tuomiolle, suorastaan rehtorin luo.
"Älkää lyökö häntä!" sanoi hän niin selvään, kuin kyyneliltänsä ja nyyhkimiseltänsä saattoi, "ei hän ole mitään tehnyt; minähän se laitoin pyydyksen." Niin selittäen aikoi hän tunkeutua ihan rehtorin luo.
Mutta herra Gyllendeg, jota nyt eivät mitkään keskeyttämiset ollenkaan huvittaneet, otti hänet hyvin taitavasti kiinni niskasta, ennenkuin rehtori ehti huomata häntä. "Varjelkoon minua vaivaista", sanoi hän hyvillään, "tässähän sinä oletkin, jota juurii etsin. Odota vaan, odota vaan, lurjus! Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä sinunkin vuorosi tulee."
Semmoisin sanoin lohdutellen piti hän kiinni häntä, kunnes rehtori, joka viitsi ainoastaan pikaisesti katsahtaa tuota uutta kohtausta, ehti saada kaksikymmenlukunsa täyteen.
Pikku rummuttaja siis onnettomuudeksensa näki hyvät aikeensa estetyksi. Kenraalia hän ei ollenkaan saanut autetuksi, vaan Gyllendeg päinvastoin esitti hänet itsensä rehtorille saamaan kämmenillensä tusinan tai pari ansion mukaan, jota kunniaa rehtori heti olikin hyvin valmis osoittamaan.
Niin päättyi koulussa tutkinto herra Gyllendegin riemuksi, rehtorin mieliksi ja poikien suurimmaksi mielipahaksi. Mutta, käyttääksemme herra Gyllendegin sanoja, ei vielä oltu nähty kaikkien päiväin loppua. Kenraali puri hammasta ja oli vaiti; mutta katse uhkasi. Yksin pikku rummuttajakin, vaikka hänen kasvonsa olivat ihan mustat niihin hierotuista kyynelistä, näytti suuttuneelta, ja hänen palatessaan luokallensa voi huomata hänen nutuntaskunsa pullakkuudesta, että käsi oli siinä nyrkiksi puristuneena, Innoissaan käytti hän myöskin niin raskasta kättä, kun muutamien kysymysten jälkeen sai jatkaa laskuansa, että liitusiruja lenteli numeroiden ympärillä ja suuri liitupala loppui ennen kuin laskeminen. Kaikki näyttivät miettivän kostoa.
Tämän kertomuksen täydellisyys, jota ei tosin olekaan mistään kohdasta liiaksi supistettu, ei vaadi toistelemaan kaikkia uhkaavia sanoja tai suuttumuksen keksimiä lisänimiä, joilla pojat Gyllendegin vieraisilla-olon jälkeen höystelivät arvostelujaan tuosta hänen käynnistänsä ja hänestä itsestään. Eikä myöskään ole tarvis kuvailla kaikkia neuvottelukiistoja tai koston suunnituksia, joita mietiskeltiin poikien kokouksessa, joka samana iltana pidettiin kenraalin kammarissa ja hänen johdollansa. Se kokous oli muuten niin salainen ja hiljaisuudessa toimitettu, että ainoastaan luotettaviksi tunnetut kumppanit saivat siinä olla läsnä, pikkumiehistä ainoastaan pieni rummunlyöjä ja hänkin vaan kelvollisuutensa ja hyvän urheutensa tähden. Me saatamme jättää kaiken sen sikseen ja siirtyä suorastaan kokouksen loppupäätökseen, joka vihdoinkin kaikin puolin punnittuna ja valmisteltuna ei tarkoittanut sen vähempää kuin häiritä herra Gyllendegiä huutamalla, että tuli oli valloillaan hänen omassa talossaan, ajaa hänet ylös suloisimmasta unestansa ja sitte käyttää hyväkseen, mitä etuja hämmennys, peljästys ja yö voivat antaa.
Kaksi kohtaa otettiin tästä suunnittelusta kumminkin erittäin keskusteltavaksi. Kun tahdottiin saada petosta kyllin eläväksi, oli välttämättömän tarpeellista päästä herra Gyllendegin huoneihin keskellä yötä: mutta mitenkä voi toivoa sen onnistuvan, kun tiedettiin vanhaa Susannaa joka ilta tavallisten "nahkiaisten ja palaneiden pullien" nimessä muistutettavan sekä portin että porstuan oven lukkoamisesta?
Toinen kohta oli vieläkin pulmallisempi. Kyllähän arvattiin siitäkin hauskaa tulevan, että saataisiin leipurivanhus herätetyksi ja säikytetyksi; mutta koko hänen rangaistuksensa olisi kumminkin vaan uneton yö. Että kuje saisi suuremman ja yleisemmän arvon, piti saada käsiinsä kellotapulin avain ja antaa sieltä tavallinen tulipalon merkki hätäläppäyksellä. Sillä lailla, arveltiin, tulisi tapaus täydelliseksi, kun saataisiin kaupungin koko ihmisjoukko herra Gyllendegin ja hänen talonsa ympärille ja yleisessä häiriössä ja tulen etsimisessä ehkä katupojatkin puhdistelisivat leivospuotia. Sanalla sanoen, koko joukko hauskoja temppuja oli toivossa, jos vaan saataisiin avain; mutta tuo _jos_ olikin paha pulma, sillä avain --- se tiedettiin -- oli kirkon arvoisalla vartialla, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Gyllendeg itse.
Monta ehdotusta lausuttiin ja hyljättiin; luonnollisimmin onnistuvalta näytti avaimen ottaminen omin luvin; mutta jospa saattoikin toivoa, että pääsisi herra Gyllendegin tietämättä hiipimään hänen talouskammariinsa ja hetkiseksi voisi kääntää Susanna-vanhuksen huomion toisaalle, niin olihan kumminkin mahdoton saada kaikkia hänen avaimiansa; ja kukapa tunsi oikean?
Tässä juuri pikku rummuttajamme sai tilaisuuden näyttää, miten tarpeellinen hän oli, ja maksaa kunnian, että hänet oli kutsuttu asessoriksi tuohon valtakunnan-hoidolliseen neuvotteluun.
Sävellystaiteen, varsinkin pauhaavan semmoisen rakastaja ollen oli hän kyllä kymmenestikin käynyt ylhäällä kellotapulissa kuulemassa kellojensoittoa taikkapa, jos onni oli oikein suopea, polkemassakin pienintä niistä, että hän, kuten itse esitti, tunsi kellotapulin avaimen paremmin kuin oman rumpukapulansa ja osasi erottaa sen kirkon avaimesta, vaikka molemmissa oli koristeltu ja reikäinen rengas. Mutta mitä sen noutamiseen herra Gyllendegin luota tuli, niin hän sanoi ennemmin ja mielellään kuvailevansa sen kelle hyvänsä, vaikkapa piirustavansakin sen noella niin yhdennäköiseksi kuin osasi, kun vaan itse pääsisi lähtemästä niin vaaralliselle retkelle. Sillä, arveli hän, vaikkapa hän voisikin säilyä herra Gyllendegiä tapaamatta, niin hän ei ollut ihan turvassa vanhan Susannankaan puolelta nyt, koska hän edellisenä päivänä juostessaan siellä rauhaa hieromassa, oli houkutellut kanssansa pihaan pastorin suuren koiran ja usuttanut sen Susannan kissojen päälle, niin että se oli vähällä purra hännän siltä, joka viimeksi ehti sisään porstuan ovesta.
Millä neuvoilla ja vaikuttavilla syillä kumppanien onnistui kumota nuo pikku rummuttajan epäilykset, ei ole historiassa kerrottuna; päätöksenä vaan oli, että pikku miehemme samana iltana kello yhdeksän eli siihen aikaan, jolloin herra Gyllendeg köyhänä ja yksinäisenä, kuten maailmassa oli, tavallisesti sulki porttinsa ja meni levolle, että rummuttaja silloin käveli ihan yksinänsä pilkkosen-pimeätä katua eikä tarkoituksena mikään muu kuin pujahtaa arvokkaan kirkonvartian ja leipurin huoneihin ottamaan kellotapulin avainta.
Kylläpä hän välistä aina tunsi selkäänsä karsivan, kun matkallaan ajatteli toimensa vaarallisuutta, ja monta kertaa hän moitti itseään yksinkertaiseksi tyhmyriksi, kun oli suostunut toisten houkutuksiin ja lähtenyt moiseen yritykseen. Samalla hän kumminkin vaihteeksi aina muisteli saamiansa ohjeita ja neuvoja, joita hänen tuli noudattaa, päästäkseen tarkoituksensa perille. Hänen mielensä kummallisesti häilyi pelon ja rohkeuden, välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä, ja samantapaisesti hän itsekseen puhelikin astuskellessaan siinä hiljaa ja miettiväisenä, kädet ristissä rinnalla, kylmän tähden pistettyinä väljän ja hyvän lammasnahkanutun hihoihin.
"Olenko minä viisas vai hullu", sanoi hän itsekseen, "kun en käänny takaisin, vaan yhä vielä astun edelleen? Hyi! Nyt on kylmä tänä iltana ja niin pimeä, ett'ei ainoatakaan tähteä näy. Lankun yli kyllä pääsen herra Gyllendegin pihaan, vaikka hän onkin sulkenut porttinsa; tiedänpä, mistä kohdasta viime kesänä hyppäsin ylitse. Mutta siellä ei ole turvallista hänen pihassansa, siellä kuljeksii kummituksia yöllä. Sanotaan, ett'eivät ne kärsi kymmentä vuotta nuorempia lapsia, sentähden että kaikki Sannan kissat naukuvat ja parkuvat, paitsi vanhin, joka on kymmenen vuoden vanha ja makaa lihavuutensa tähden sisällä hänen sängyssänsä. Jos joudun peikon kynsiin, niin se ehkä kiertää minulta niskat nurin. Kunpa nyt tietäisin, olenko jo täyttänyt kymmenennen vuoden vai en? Ehkäpä olen jo yhdennellätoista tai kenties jo vanhempikin; olenpa ollutkin aika hölmö, kun en ole tuota pannut mieleeni. Mutta eihän nyt vielä ole yö, vaikka on niin pimeä. Huh! Kello löi. Luulenpa, että se löi yhdeksän. Tuleepa haaskaa nähdä Gyllendegiä. 'Jumala mua armahda, köyhää vaivaista', mutta ei mitään 'nahkiaisia eikä palaneita pullia!' Jospa hänet vaan saataisiin kadulle semmoisena, kuin hän nousee sängystään. Toista kättäni kirvelee ja pöhöttynyt se on myöskin; ensimäiset kymmenen iskua löi hän niin, että väsyi. Kummallisestipa siellä koulussa on käynyt viime aikoina. Jompikumpi meistä oli syyllinen; mutta emme molemmat! Avain minun pitää saada, vaikka se riippuisi Sannan ainoassa hampaassa. Huh! mitä siinä ohitseni hiipi pimeässä? Mitenkähän pääsen talouskammariin, jossa avaimet ovat? Katsotaanpas: Laskekaa sisään, neiti Sanna; minä ostaisin sahramirinkilöitä! 'Kuka siellä?' kysyy hän. Minä se olen. 'Vai sinä, raivio, tuotko taas tänne pastorin suurta koiraa?' tiuskasee hän ja tempaa pölyharjan. -- Oih! hulluhan minä olen, kun en jo käänny takaisin. Mutta kukapa meille toisi avaimen? Ehkä kuitenkin saan Sannan leppymään. Onhan hän monesti ennenkin suuttunut minuun ja pahemminkin kuin nyt, vaan aina taas kohta leppynyt. Entä herra Gyllendeg? Mitäpä, jos hän tulee ulos? Kolmen askeleen päässä porstuan ovesta; likemmäksi en jää, kun kerran kolkutan ovea. Mutta jos hän tulee? No! silloin jaloille kiirettä, eikä saa mitään toimitetuksi. Koko kuje on tyhmä; olisihan joku muu saattanut koettaa. Hyi, lankku on kylmä kuin jää" -- -- niin sanoen ponnistihe hän ja kiepsahti herra Gyllendegin lankkuaidan yli hänen pihaansa.
Heti sinne päästyänsä ja katsahdettuansa pihan ympäri huomasi pikku sankarimme mahdottomaksi toimia niiden ohjeiden mukaan, jotka oli saanut esimiehiltään ja kenraalin luona olevilta suosijoiltaan. Niiden mukaan olisi hänen, kuten lukija on hänen yksinpuhelustaan jo huomannut, pitänyt rinkelien ostamisen tekosyyllä koettaa päästä neiti Susannan kätköön eli talouskammariin, rakentaa rauha hänen kanssansa ja sopia kaikki vanhat riidat niin hyvin kuin mahdollista, ja kun hän leppyneenä lähtee vieressä olevaan puotiin rinkeliä noutamaan, sill'aikaa siepata kellotapulin avain ja kätkeä lammasnahkanuttunsa poveen. Miettiessä oli tuo suunnitus näyttänyt hyvin helpolta; mutta kun pikku rummuttajamme nyt oli sitä panemassa toimeen, pelotti häntä jo ensi tehtävä: mitenkä päästä sisään?
Porstuan viereinen kammari toisella puolella oli herra Gyllendegin. Hänellä oli vielä tuli palamassa, hän itse istui pöydän edessä. Rummuttaja-parka hiipi varovasti ikkunan ruudusta katsomaan ja näki Gyllendeg-vanhuksen hyvin hartaasti miettivän edessänsä olevasta rukouskirjasta erästä rukousta, jonka alkusanat olivat: "Ruotsin valtakunnan pankkiin." Pieninkin porstuan oven risahdus olisi häntä häirinnyt, sen kyllä tarkastelija huomasi. Vaan kun hän sitte kiipesi talouskammarin ikkunasta katsomaan sisään, alusti Susanna-vanhus paraillansa niin vahvasti, että katsoja joka iskulta selvästi kuuli taikinan läiskeen. Mitenkä olisi Sanna silloin voinut kuulla porstuan ovelta hiljaisen koputuksen, vaikka talouskammari olisi ollutkin ihan porstuan vieressä eikä kyökkiä välillä, niinkuin kumminkin oli!