Part 4

"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!" riemuitsi hän. "Se kyllä tiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan rummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia narreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin."

"Osataan kyllä", vakuutti eräs vanha sotilas; "meitä on enemmän kuin kaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan."

"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin kersantti!" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina suuttumuksesta ja innosta.

"Ei, pojat", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, "me lähdemme pois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa rehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja pelottaneet hänen lampaitaan."

"Mitenkä hän saa sen tietää?" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.

"Mitenkö saa sen tietää", vastasi valtioviisas; "pappilan vanha paimen mummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä sen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme."

"Samahan se on", vastusteli vanha sotilas, "menemmekö pois vai emme; olemmehan kumminkin olleet täällä."

"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat", huusi rummuttaja,

"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!" jatkoi pieni, pystynenäinen sotilas.

"Niin, valitkaamme upseerit", kehoitti moni ääni; "kuka rupeaa kenraaliksi?"

Ennenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki vastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan sivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin lammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt sille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka näytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti sotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka uhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella. Kiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen espanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.

Näillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti jäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä eräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä semmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti tunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:

"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!"

"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!" huusi toinen, sydämmensä pohjasta todistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.

"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!" huudettiin joka taholta. Enempää ei tarvittu.

Niin kiivaasti, kuin innostuksen jälkeen on tavallista -- ja innostuneita ne olivat nämä uudet järjestysmiehet turvaamaan seutua ja hävittämään rauhanhäiritsijöitä -- unhotettiin kostot ja sotaharjoitukset ja riennettiin rosvojoukkoa päin ottamaan kiinni, kenen vaan voi saada.

Se ei kumminkaan ollut niin helppoa panna toimeen kuin aikoa; kohta täytyi ottaa järkikin avuksi leikkiin. Mietittiin sotajuoni; tehtiin reikä aitaan viereiselle, pienemmälle niitylle päin, rosvojoukko ympäröitiin ja ajettiin hyvin varovasti pienemmälle taistelukentälle, jossa kaikki paon yritykset sittemmin olivat turhaa vaivaa. Niinpä otettiin kohta tuosta ahdistetusta ja hajoitetusta joukosta toinen toisensa perästä kiinni, ja viattomat pahantekijät, jotka eivät suinkaan olleet vielä koskaan ryöstäneet muuta matkamiestä kuin vesipuroa eivätkä muuta maan asukasta kuin heinämätästä, vietiin nuhdellen ja uhkaillen ankaraan vankeuteen.

Jo oli katras suurimmaksi osaksi sullottuna ja vartioituna ladossa; monta sennimistä, joita koko paikkakunta oli vuosikausia peljännyt, oli jo siellä lempeänä ja tottelevaisena lampaana; mutta yksi oli jäljellä, joka nyt hurskaassa nelijalkaisen valepuvussakin uhkaili puolustella muinaista mainettaan, ja se oli johtaja itse, hirmuinen Musta Kustaa. Monta kertaa oli koetettu piirittää häntä; yhtä monesti oli hän murtanut piirityslinjan. Joka ainoa noista pikku poliiseista, jolla vaan vähäkin oli rohkeutta, oli jo seisonut sekä jaloillaan että päällään tämän päävoron edessä; yksin pikku rummuttajammekin oli ollut esillä ja saanut vihamiehen sarvista suuren kuopan messinkiseen rumpuunsa ja samalla iloisen muotonsa tyytymättömäksi. Hyökkäykset olivat lakanneet, sotajoukot levähtivät, katsellen toisiansa. Poliisisotilaat olivat asettuneet riviin muutaman aidannurkan eteen; päärosvo seisoi rivin sisäpuolella valmiina puolustautumaan.

"Niin, tuossa se nyt seisoo!" sanoi kyynäränpituinen korpraali rummuttajalle ja osoitti kädellään peljättyä vihollista.

"Niin, siinä se seisoo!" vastasi rummuttaja,

"Sinä olet pelkuri-raukka", soimasi korpraali ihan tyynesti.

"Itse olet pelkuri-raukka!" vastasi rummuttaja, kohottaen virkakeppinsä ja aikoen ruveta pärryttämään kumppaninsa ihoa.

"Miksi et pitänyt sitä kiinni, kun se tuli, vaan käänsit rumpusi vastaan ja päästit sen karkaamaan?"

"Miksikö? Sentähden että sinä olet tyhmä ja me kaikki, kun luulemme Mustan Kustaan antautuvan meille paljain käsin vangiksi kuin vuonnat; johan sanoin, että se on otettava kiinni nuoralla."

Samalla näytti suuttumus johdattavan hänelle mieleen jotakin, jolla hän yhtaikaa tahtoi kostaa rosvolle ja saattaa korpraalin häpeämään. Hän päästi rumpunsa, otti siitä kantohiihnan ja teki surmasilmukan.

Huolimatta kiistellä enempää astui hän aidan jälleen tuketulle aukolle ja avasi sen taas, Reikään kiinnitti hän silmukan niin petollisesti, että Mustalla Kustaalla oli varma hirsipuu siinä, jos se vaan koetti päästä läpi aidan. Sen tehtyään palasi sankari rumpunsa luo, ripusti sen nuttunsa nappiin, otti keppinsä, astui suorastaan nelijalkaista vihollistansa vastaan ja alkoi pärryttää semmoisella voimalla, että Kustaa-parka, tottumaton kun oli semmoiseen sotamusiikkiin, olisi tarvinnut kahdeksankin jalkaa, ehtiäksensä niin kiireesti pois, kuin näytti tahtovan.

Siihen asti olivat muut kumppanit ainoastaan katselleet rummuttajan sotaliikkeitä; mutta nyt, kun näkivät vihollisen jo olevan hyvällä vauhdilla pakenemassa, nostivat hekin puolestaan kovan sotahuudon, juurikuin olisivat olleet Jerikon muurien edessä.

Musta Kustaa ei enää juossut, vaan oikein lensi, paha kyllä omaksi onnettomuudeksensa. Huomattuansa aukon, josta oli tullut tuohon ahdinkoon, töytäsi se kaikin voimin sitä kohti ja lensi hyvällä vauhdilla hirsinuoraansa. Ensimäiset vainoilevat jääkärit, jotka hyppäsivät aidan yli, niiden joukossa pikku rummuttajakin, ehtivät nähdä muhkean vankinsa viimeiset värähtelemiset; se oli kuristunut.

Nyt tulee meidän siirtyä vähän takaperin ajassa, tutustuaksemme mieheen, jonka hirmuinen ilmestyminen kohta lisäsi tuon surkean tapauksen kauhua.

Jo edellä oli meillä tilaisuus mainita kaupungin kunnianarvoisaa leipuria, herra Gyllendegiä, ja toivoisimme vaan, että hän olisi lukijallekin yhtä tuttu kuin jokaiselle silloiselle ihmiselle, joka vaan asui niin lähellä hänen ammattikylttiään kuin parin, jopa kolmenkin peninkulman päässä.

Herra Gyllendeg oli jo ehtinyt kuudennenkymmenennen vuotensa ohitse ja hänen tukkansa oli valkoinen ijästäkin eikä ainoastaan jauhoista. Neljäkymmentä vuotta oli hän ollut paikkakunnalla leipurina, ja sitä ylistystä hän hyvin mielellään seoitteli puheesensa. Ihmiset sanoivat häntä upporikkaaksi, ja totta se ainakin oli, ett'ei häneltä puuttunut leipää. Se joulukakku, jonka hän nuoruudessaan oli paistanut näytteeksi mestarinarvoa hakiessaan ja jonka onnistumisen tähden hän oli luullut olevansa luotu joksikin suuremmaksi koin pikkukaupungin leipuriksi, -- se joulukakku ei varmaankaan ollut yhtä täyteläinen, valkoinen ja kiiltävä kuin sen tekijä itse. Lihavuutensa, joka muuten olikin mahtavin puoli koko hänen olennossaan, oli hän vähitellen hankkinut -- "huolilla ja suuttumuksilla". Lukija ehkä kummastuu, mutta niiden hän vakuutteli itsellään olevan jokapäiväisenä ruokana. Epäilemättä ne olivatkin hänellä ruoanhalun kiihdyttiminä; sentähden hän aina, milloin tahtoi syödä oikein vahvasti taikka muuten tunsi haluttomuutta ja vastenmielisyyttä, meni vähää ennen atriaa työhuoneesensa ja hankki siellä alisteeksi suuttumusta.

Nyt vanhoilla päivillä oli tuo tapa hänessä jo tottumuksena; hän tuskin voi elää tuntiakaan vahvistamatta itseään suuttumuksella, ja ihmiset sanoivat häntä riitaiseksi ja äreäksi, kun hän aina, milloin vaan tapasi jonkun, ilmasi sydämmensä tyytyväisyyttä torumalla ja haukkumalla. Muutamia kertoja vuodessa toimitettiin hänelle oikeita suuttumuspitoja, joissa hän aina nautti itsensä ihan päihdyksiin asti; niitä pitoja toimittivat hänelle koulupojat, kun sotkivat hänen niittyänsä taikka viskoivat kivillä hänen kylttiään. -- Mutta armotontahan olisi puhua pilaa niin vanhasta miehestä ja porvarista, kuin herra Gyllendeg oli. Siispä kaikella kunnioituksella lisäämme enää vaan sen, että herra Gyllendeg aina säännöllisesti kävi kirkossa, aina viskasi kuparirahansa kukkaroon, vieläpä niin kovasti, että se kuului kahdelta, ei koskaan kironnut muulloin kuin hyvin suutuksissaan ja silloinkin mainiten vaan ammattinsa ikivihollisia: "nahkiaista ja palaneita pullia"; muuten kantoi hän niin nöyrästi suurta rikkauttansa, että aina valitteli itseään köyhäksi, vainotuksi ja hyljätyksi maailmassa.

Jotenkin samaan aikaan, jolloin pojat alkoivat vangitsemispuuhansa niityllä, lopetti herra Gyllendeg päivällisleponsa ja meni työhuoneesen. Hän oli jo kylliksi kauan nääntynyt rauhan ikävässä, että kiihkeästi halusi tuon terveystapansa virkistäviin taisteluihin. Jopa voikin siis nähdä hänen hengityksensä paisuvan ja sieramensa suurenevan, kun hän lähestyi ovea. Selvästi huomasi hänen tuntevan jonkin suuttumusaiheen hajua.

"Herra varjele", sanoi hän heti, kun astui kynnyksen yli ja katsahti etevimpään ja ainoaan kisälliinsä, talon vanhaan piikaan, "Herra varjele, Susanna, miten noessa sinun kasvosi ovat! Näyttäähän ihan siltä, kuin et olisi uunia ennen nähnytkään, vetelys. Mitä luulet ihmisten sanovan? Herra Gyllendegin rinkilät, sanovat he nyt, ovat keltaisemmat russakoista kuin sahramista, he sanovat -- varjele minua vaivaista siitä maanrasituksesta -- ja kohta kyllä saa kuulla, että hänen leipänsä ovat ruskeammat Susannan sormista kuin siirapista. Miten korppujen laita on? Maantielle minä joudun teidän mokomien kauttanne; niin, sinne minä joudun sinun huolimattomuutesi tähden Susanna. Nouseeko korpputaikina, kysyn minä; kylläpä minä senarvoinen toki lienen, että minulle vastata pitää. Nouseeko se? Miksi et sitä yhtä hyvin vie kaupungin kellariin jäiden sekaan? Kerjäläissauvaan minä saan turvautua sinun tähtesi, laiskiainen. Vai niin! Nyt poltat koko uunin täyden laivakorppuja! Eikö sinulla ole nenää, elukka, tunteaksesi palaneen hajua?"

Nyt oli Herra Gyllendeg jo päässyt hyvään asemaan ja alkoi tuntea olevansa oikealla pohjalla, melkein kuin puolikuollut kala, joka on hetkisen saanut virkistyä vedessä ja sitte koettelee voimiaan. Herra Gyllendeg oli, jos vieläkin jatkamme vertausta, juuri kääntänyt selkänsä pystyyn ja alkanut liikutella eviänsä; täydellisessä uintikunnossa ei hän vielä ollut likimainkaan.

Koko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli edestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin näytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta; niinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja kiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja sokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes herra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä hän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän lakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.

"Mitä?" jatkoi hän, "onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi viilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet kumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo neljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni hänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa." -- Hän nosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. -- "Sinä olet salvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä enää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa kaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran vehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada taikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut Herraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina oma pääsi; -- varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee korvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole pappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen olen, että minun pitää saada vastaus."

Siinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo, joka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja odotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.

"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse", sanoi hän, "mutta kuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan lausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole sokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en semmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi toki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole."

Siinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki muutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli tointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien varoitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:

"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä vielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo. -- Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. -- Olin juuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan kerjäläissauva."

"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg", jatkoi taas mummo, "syntiä tuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän maailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja vähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää voisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita, herra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että te puhutte kuin hullu."

Herra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon saarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti sentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja valituksen sekaisella äänellä:

"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli minulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko, että vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia kasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon kiusankappaleistamme?"

"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg", vastasi vanhus äänellä, joka selvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan tilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa, "luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt sahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa olla; sitä vähemmin -- mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se aikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg." -- Niin sanottuaan otti hän hameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän panoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin huonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte: "Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta lammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on laskenut vasikkansa; muuta en sano."

"Mitkä vasikkansa?" kysäsi Gyllendeg, korviaan hörkistäen.

"No koulupojat tietysti, koulupojat, jotka tallaavat paraillaan niittyänne, että se on kuin mikä hevostori, se kaunis niitty."

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Te ette puhu totta, mummo!" tiuskasi Gyllendeg hyvin suuttuneena.

"Enhän minä ota maksua sanoistani, herra Gyllendeg, ja jos ette huoli uskoa niitä, niin olkaa uskomatta; ei minulle olekaan mitään vahinkoa tapahtunut; minä kun näytin keppiäni heille, niin eräs näytti samoin minulle, ja sillä me olemme kuitit; Jumala siunatkoon lapsia, tarvitsevathan hekin ilonsa, ja rikkaanhan miehen niitty siinä menee ilon hinnaksi."

"Sanna", huusi nyt Gyllendeg, voimatta innoissaan sovitella sanojaan edellisten mukaisiksi, "katso taloa ja kartanoa, raavinkakku, niin ett'et polta meitä ja koko kaupunkia päälliseksi minun poissa ollessani -- kuuletko, kysyn minä. -- Älä laske kissojasi puotiin, sanon minä; se on vale, että siellä olisi rottia; sinun kissasi ne juuri nälvivät leipiä, noenkolistaja, sanon minä. Missä minun espanjanruoko-keppini on? Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä tästä tulee toinen järjestys!"

Niin varustautuen otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi, väsymyksestä ja suuttumuksesta läähättäen, astumaan niityllensä.

Siellä oli jo kaartikin ehtinyt kuulla onnettomuuden ja saapunut katsojaksi. Sodassa olevien rykmenttien välille oli yhteinen tapaturma toimittanut aselevon: kaartilaiset ja jääkärit olivat rauhallisesti sekautuneina, rähisten ja levottomina kaatuneen sankarin ympärillä.

Pikku rummuttaja oli keskellä joukkoa. Hänen muuten avomielisessä ja suoravaisessa muodossaan oli nyt murheen viiruja ja ryppyjä ristin-rastin. Milloin hän otti kuollutta vankia sarvista, pudisteli ja veti kaikin voimin, milloin taas lyödä paukutteli rumpupalikkansa paksulla päällä. Samalla hän vuorotellen itki ja riiteli aina sen mukaan, miten milloinkin joko oli toivottomana onnistumattomasta kokeesta taikka pahoillaan ja toivoen ryhtyi johonkin uuteen yritykseen.

Sillä kannalla olivat asiat ja semmoisessa työssä pikku ystävämme, kun yhä vahveneva kuiskutus: "Herra Gyllendeg, herra Gyllendeg!" hänen korvaansa ehtien sai hänet kauhistumaan ja samalla ilmasi sen saapuneen, jota vähimmin kaikista ihmisistä olisi sinne siinä tilaisuudessa toivottu.

Ja herra Gyllendeg seisoi peljästyneen poikajoukon edessä hikisenä, läähättävänä ja niin suuttuneena, että tuskin kykeni saamaan sanaa suustansa. Pojat olivat samana silmänräpäyksenä, kuin Gyllendeg ilmestyi heidän eteensä, jonkinlaisesta vaistontapaisesta älykkäisyydestä ja toivoen voivansa ehkä salata koko lammasjutun asettuneet tiheään piiriin pikku rummuttajan ympärille; he seisoivat siinä valmiina keinottelemaan kaikella mahdollisella katuvaisuudella ja nöyryydellä itselleen vapaata poispääsöä, kunhan vaan ensin saivat rummuttajalle aikaa kätkeä kaatuneen urhon. Jääkärien kunniaksi sanottakoon, että tuona suojelusmuurina oli melkein yksinomaan heitä; kaartilaiset, jotka eivät olleet niin syylliset murhaan ja tapaturmaan, olivat peräytyneet mikä minnekin, niin että ainoastaan muutamia heistä pysyttelihe likitienoilla. Herra Gyllendeg suunnittelikin hyökkäyksensä juuri tätä pikku jääkärien tiheätä joukkoa kohti.

Ensimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä liikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että ottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi tapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun huomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän suututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin keskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja hänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän tulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin lampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.

Mutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra Gyllendegin mieleen. "Varjelkoon minua, köyhää vaivaista", huusi ukko. kun oli katsahtanut ympäri niittyä, "kaikki lampaani ovat poissa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne ajoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette mureoiksi kuin leipäkakkarat."

"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg", vastasi poikien puheenjohtaja, "kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät veräjästä maantielle."

"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!" tiuskasi ukko ja nosti keppinsä.

"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin", sanoivat peljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä edessä.

"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten käskeä minua pois omalta niityltäni!" tiuskui ukko ja kohottaen espanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri jäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.

Mutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja olisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti hänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja pässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti rummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden alle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg voivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään joutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä pikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein yhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin selvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen oikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara uhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan sanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään lankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen silmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän rankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla oli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli teurastamassa hänen parasta pässiänsä.

Pikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei ollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin onneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen levottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman onnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä auttaakaan? -- Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan, viekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? -- Kerran jo keppi putosi pojan selkään.

Poikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto välistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki voimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri henkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein käsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille kaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään liikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea, pahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä viekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa, semmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden yhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä sanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa harjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.

Punastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun paukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä neuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää räpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois niiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava keskustelu meneillään:

"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti, kun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen, kiittää!"

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?" tiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun keppinsä.

"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?" jatkoi heti vapauttaja, "ettekö sitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?"