Part 3

Kova pamaus kuului tulliveneestä ja tykinkuula, joka putosi veteen muutaman sylen päähän ukon aluksesta, ilmoitti lipun merkityksen ja lisäsi sen arvoa juuri samana silmänräpäyksenä, jolloin ukko pyyhkäsi kivisen niemen ohi, niin että se hetkiseksi peitti alukset toistensa näkyvistä.

"Valmiiksi, poika, katso, miten tuo vene liikkuu!" käski vanhus, lakkaamatta ja tarkkaan tirkistellen ennen kerrotun kallioluodon nientä, jonka ohi hän toivoi pääsevänsä päin tuuleen.

"Valmis olen", vastasi poika. "Vene näkyy jo; nyt tulee niemen ohi; puomipurje on pienennettynä, se juoksee hyvästi."

"Jäykistä haarukkaa!" komensi vanhus. "Tuuli heikkonee, minkä kerkiää. Vaaruuko tullivene?" kysyi hän vielä.

"Se päästää auki purjeen pienennysnuoria", vastasi poika, "se kulkee hyvästi; emme taida voittaa paljoa."

"Leikkaa veneen nuora!" käski taas ukko. "Olisimme voineet pitää sen aluksessa, niin olisi se nyt tallella. Miten pääsee tullivene päin tuuleen?"

"Sen puomipurje on hyvin pullollaan, mutta kokkapurje lepattaa ennen kuin meidän", vastasi poika; "ei se pääse luodon päällitse tuolla menolla; jäähyväiset se meiltä saa ottaa, isä; me pääsemme helposti niemen ohi, kun vene jäi pois. Me voitamme. -- Mitä? nyt kääntyy se ihan meitä kohti -- sen molemmat purjeet lepattavat."

Kova pamaus kuului samassa tulliveneestä ja koko panos raehauleja suhisi pienen aluksen ympärillä. Niinkuin linnulta, jota on lentoonsa ammuttu, siivet avuttomasti retkahtavat, niin pakenevalta alukselta putosi puomipurje kokoon; muuan raehauli oli sattunut haarukan nenään ja katkaissut nuoran, joka sitä piti ylhäällä.

Reipas nuorukainen viskasi paikalla kädestään nuoranpään kannelle ja lensi kuin orava ylös mastiin.

"Pistä lyijyä hyljepyssyyni", sanoi ukko hyvin tyynesti toiselle pojalle, pitäen samalla venettänsä hyvin päin tuuleen, helpottaakseen pojan työskentelyä mastin nenässä.

Ukko-vanhuksen ollessa aluksessaan tuossa neuvottomassa tilassa vallitsi tulliveneessä yleinen riemu. He olivat heti huomanneet ja arvanneet, mikä hyvä oli tuosta onnistuneesta laukauksesta, se kun esti pakolaisen pääsemästä niemen päällitse, ja ehkäpä ehtisi hänet saada kiinnikin, ennenkuin haarukka oli korjattu. Sen ensi voiton ilo saattoi samassa, kun ajettavan aluksen purje putosi, punssipullon ja lasin kiertämään siellä kädestä käteen.

"Juokaamme minun laukaukseni muistoksi ja toivoen enemmän tuulta sinun purjeihisi, veli", huusi luutnantti, kokkatykin luona ottaessaan täyttä lasia, iloisesti ystävälleen ja virkaveljelleen, joka perää piti; "laske, laske alemma! Saakaamme kiinni tuo veitikka, ennenkuin hän selviää pulastansa; katsohan, miten sitä tuuli painaa."

"Tuo kirottu enkeli tuolla huipussa", vastasi toinen, "valmistuu, ennenkuin arvaammekaan. Kas vaan, se kiipeää jo alas. Niemen päällitse he kuitenkin saavat jättää menemättä."

"Lempo vieköön!" huusi luutnantti, "onhan sen puomipurje taas yhtä kauniisti ylhäällä kuin ennenkin. Jospa hän olisi vaan kähninyt vielä muutaman minuutin. Mutta panenpa vetoa, että minä ammun sen upoksiin, kunhan vaan pääsemme selvemmälle vedelle, luodon alle kumpikin."

"Olkoon menneeksi! Jos pidät sanasi, saat maalla höyryävän punssimaljan", myönsi toinen. "Paneta kuula tuliputkeen ja koeta!"

Ryhdyttiin murhaaviin varustuksiin. Molemmat alukset, pakeneva ja ahdisteleva, laskivat niin kohti luotoa, kuin pääsivät, ja semmoisen matkan päässä toisistaan, ett'ei se näyttänyt enenevän eikä vähenevän. Joka kerta, kun salapurjehtijan alus kohosi jonkin aallon harjalle, näytti se olevan niin lähellä, että tulliveneestä olisi melkein tehnyt mieli huutaa sille. Luutnantti katseli äänettä näytelmää. Vihdoin hän, ikäänkuin unesta heräten, lausui:

"Mitäpä on luonnossa kauniimpaa näköä kuin jalo alus myrskyssä, olkoon se sitte laiva, priki tai jahti? Katsohan tuota pientä alusta, miten se keveästi kuin joutsen sukeltaa aallon pohjaan ja kohoaa jälleen sen harjalle, eikä pisaraakaan vettä ole sen valkosiipiä painamassa. Myrsky vinkuu, merenvaahto kuohuu, ja tuo joutsen painaa alas kylkensä, ikäänkuin luopuen kaikesta vastustuksen toivosta ja ikävöiden vaan elämän taisteluiden vaihtamista lepoon ja kuolemaan; vaan seuraavana silmänräpäyksenä on se jälleen korkealla pystyssä; välkkyen vasten aurinkoa. Jalo alus, oman itsensä tähden rauhoitettu myrskyissä ja merellä; samoin pitäisi sen ynnä sen väen myöskin olla rauhoitettu kaikilta muilta voimilta, niinkuin jossakin kirkossa. Tahtoisinpa olla tuossa aluksessa, saadakseni sieltä päin katsella meidän venettämme."

"Ethän vaan katune vetoasi?" keskeytti hänen mietteensä jotenkin toisentapaisella äänellä ystävä.

"Minä kadun yhtä vähän tätä kuin mitään muuta, johon kerran olen suostunut", vastasi luutnantti; "mutta sääli minun on noita kurjia pahuksia, joita ajamme kuin petoja rannasta rantaan, salmesta toiseen; ovathan hekin ihmisiä ja uskaltavat henkensä, verensä ja elämänsä ja kärsivät vilua ja märkyyttä hankkiessaan kuivaa leipäpalaa itselleen ja omilleen. Tahtoisinpa ennemmin istua tämän kallion suojassa ahvenia onkimassa, niinkuin ennen lapsena monestikin, kuin iskeä tuliputkeni koukkukeihään tuohon kauniisen valaskalaan, joka uiksentelee edessämme."

"Luultavastipa pääset sitä tekemästäkin", arveli toinen; "eipä olekaan niin helppo tavata sitä nyt kuulalla kuin äsken koko raehauli-tukulla. -- Se pääsee jo kallion suojaan; pidä varasi ja sano, miten on laskettava."

Tuliputki oli ladattuna; luutnantti tarttui sytyttimeen ja asettihe paikalleen. Vaikka salapurjehtijan alus pikemmin voitti kuin tappasi, päästyään tyynempään kohtaan kallion suojaan, näyttivät kuitenkin alukset sikäli joutuvan likemmäksi toisiaan, mikäli heidän välillään pauhaavien laineiden korkeus väheni, ja kohta voi jokainen huomata, että luutnantti oli voittava vetonsa.

Nytpä pääsi jo tullivenekin tasaiselle vedenpinnalle. Odoteltu hetki oli käsissä; muutamat pikaisesti lausutut ja yhtä sukkelasti täytetyt komentosanat asettivat veneen määrätylle suunnalleen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi veneen-väessä. Tuskin uskalsi kukaan huokuakaan, elämää ilmasivat vaan levottomasti odottelevat silmäykset, jotka purjeiden, köysien ja mastojen välitse, mikä mistäkin reiästä, tirkistelivät pakenevaa venettä. Nyt ei laukaus voinut tyhjiin mennä. Luutnantti kohotti sytytintä.

Samassa pöllähti harvanen savupilvi salapurjehtijan aluksen ympärille, sitä seurasi heikko, tuskin kuuluva paukaus, mutta sen vaikutus tuntui paikalla tulliveneessä: luutnantin käsi herposi, pää painui ja hän itse vaipui sen merimiehen syliin, joka oli täyttänyt tuliputken. Hänen kasvonsa olivat verissä, pienoinen luoti oli musertanut hänen otsansa.

Sill'aikaa, kun tuo tapaus piti hämmästyksissä tulliveneen väkeä ja muutamiksi minuuteiksi sotki sen toimet, juoksi salapurjehtijan vene vakavasti aukean meren syliin ja kiiti kuin ennenkin eteenpäin, kiikkuellen korkeilla laineilla vaahdon ja kuohun keskellä. Vanhus seisoi tavallisuutensa mukaan kylmäkiskoisena ja hätäilemättä peräsimensä vieressä. Semmoisten tapausten harvinaisuus, joita jo oli sattunut, ja toisten, vielä seuravien vaara olivat saattaneet molemmat purjeiden hoitelijat toistensa luo ja lopettaneet äänettömyyden, jota jo kauan oli kestänyt.

"Se kyllä sai palkkansa", alotti nuorukainen, jonka jo tunnemme; "luoti oli velivainajani valama ja hänen silmänsä sitä tällä kertaa tähtäsikin."

"Semmoisia laukauksia ammutaan vaan kerran miesmuistiin", sanoi toinen. "Sinä näit hänen kaatuvan?"

"Kyllä hän kaatui, eikä silmänräpäyksenkään vertaa liian aikaiseen. Hän piti jo sytytintä tykin päällä; me olimme kuoleman omat, sillä ei hän nyt tyynessä olisi voinut ampua sivutse, jos vaan olisi ehtinyt sytyttää."

"He näyttivät", jatkoi toinen, "jättävän alussa veneensä tuulen ja aaltojen varaan, vaan nyt he taas laskevat jäljestämme. He eivät aio niin vähällä luopua ajostaan."

"Tehkööt, mitä haluttaa", virkkoi nuorukainen; "jos tahtovat purjehtia huviksensa, on meri avoinna. Meidät he kyllä jättävät kiinni ottamatta, kun kerran olemme sen verran edellä ja pauhuisemmilla vesillä, jossa heillä ei enää ole hyötyä tykistänsä. -- Mutta mitä kummaa tämä on?"

"Nuoriin, pojat, käännytään!" huusi vanhus. Alus oli silloin jo päin tuuleen käännettynä ja kokkapurje ihan saamaisillaan tuulta toiselta puolelta. Se odottamaton kääntyminen se juuri niin nuorukaista kummastutti ja sai hänet lausumaan ääneen ihmettelemisensä.

Käskyn täytettyänsä ja ensi hämmästyksestään selvittyänsä, katsahti hän ympäri näköpiiriä, huomatakseen sen kaiken syytä. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan tähystellä, kun asia jo oli selvillä, sillä juuri Pitkäsaaren niemen editse näki hän toisen tulliveneen laskevan täysin purjein merelle ja hyvässä myötätuulessa salpaavan tietä hänen isältänsä.

Koetus, jonka vanhus, tarkalla silmällään heti huomaten pienimmätkin asiat, nyt teki, päästäkseen pikaisella kieppauksella takaapäin ahdistelevan tulliveneen kynsistä ja niin selvitäksensä vaarallisesta tilastaan molempien vainoojien välistä, oli niin perin mahdoton onnistuaksensa, että sitä olisi saattanut sanoa suurimman toivottomuuden ponnistukseksi, joll'ei epätoivo olisi ukon tyynelle ja lujalle mielelle ollut missä tilassa hyvänsä ihan tuntematon. Se koe olisi saattanut onnistua ainoastaan silloin, jos tulliveneen perämies olisi ollut ihan taitamaton käyttämään hyväkseen asemansa etuja, jota ei suinkaan ollut olettaminen. Siispä vanhus, kun näki veneen kääntyvän siten, että soveliaimmin saattoi estää hänen aikomuksensa, käänsi silmänräpäyksessä aluksensa takaisin ja kiikkui kohta ihan suoraan maata kohti.

"Nyt hän jättää tavarat ja aluksen Pitkäsaarelle", kuiskasi kokkamies nuorukaiselle, "laineet ovat väkevät ja ranta kivinen ulompana. Jos satumme kivelle ennen aikojamme, niin meidät hukka perii!"

"Ota sydän kouraasi", vastasi toinen; "ei hän anna heille alusta eikä lastia; hän laskee kohti Pitkäsaaren karia ja pyrkii salmelle!"

"Itsemurhaaja hän on, jos sen tekee; pyydä häntä laskemaan maalle, että saamme ruveta purkamaan lastia ajoissa."

"Näetkö häntä?" sanoi poika,

"Vaiti, vaiti, hän kuulee!" vastasi toinen ja vaipui ehdottomasti katselemaan vanhusta, pystymättä enää ajattelemaan, vielä vähemmin puhumaan; hän oli kuin jähmettynyt.

Vanhan salapurjehtijan muoto oli siitä asti, kun hän käänsi veneensä maata kohti, kirkkaampi, vakavampi, melkein kuin jalostunut. Siinä yhtyi elämän virkeimpään ilmestykseen omituinen kirkkaus, joka vakaluonteisissa henkilöissä, heidän erotessaan maan päältä, yhtaikaa ennustaa kuolemaa ja sanoo sitä tervetulleeksi. Vaikea on sanoa, oliko silmäyksessä, jonka hän hitaasti loi avaruuteen, vaaran viehätystä vai jäähyväiset hänen lapsuutensa ystäville, saarille, merelle ja myrskylle. Muutamassa silmänräpäyksessä kumminkin katosi hänen kasvoiltansa kaikki sekavien tunteiden kajastus; jäljellä oli vaan voima yksin, tyynenä, taisteluun valmiina ja toimeliaana.

Juuri tuona hetkenä, kun ukon katse, liideltyänsä kuin petolinnun silmä vaahtoisen karisärkän kivien ja syvyyksien välillä, iskeytyi erääsen paikkaan, jättämättä sitä enää häipymään; kun jokainen hänen oma ja hänen aluksensa liike, ikäänkuin olisivat ne olleet yksi kokonainen olento, palveli tuota katsetta, -- juuri sinä hetkenä molemmat nuorukaiset häntä tarkastelivat ja hän tietämättänsä saattoi heidät vaikenemaan suunnitteluistaan.

Siitä hetkestä alkaen oli äänettömyys aluksessa katkeamaton. Ratkaseva hetki otettiin vastaan ilman huokausta, ilman pienintäkään hiiskausta. Alus, jonka pienentämättömät purjeet myrsky kokonaan täytti, juoksi keveästi ja kuuliaisesti karisärkkää kohti; kohta nousi se sen aallon harjalle, jonka voimakas vesijoukko oli seuraavana silmänräpäyksenä hienoksi vaahdoksi murtuen häviävä ja hajoava, niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Sen alla oli musta nielu avoinna ikäänkuin valmiina ottamaan vastaan saalista, jota louhikon jättiläishampaat musertelivat. Alus syöksyi alas korkeudesta. Kova täräys ja pitkä rutina kupeilla hidastuttivat sen kulkua ja ilmoittivat sen vaaraa. Jalo, vaahdolla valettu alus vapisi kuin ammuttu hirvenvasikka kovan sään myrinässä ja paksu vesisade kohisi sisään sen haljenneesta kuvusta. Silloin pullistuivat taas vapisevat purjeet, sievä ja nopea käännös esti sitä sattumasta seuraavan kiven kylkeen, vähäinen rusaus enää, ja ensimäiselle, aluksen alle paisuvalle aallolle nousi se voittoisasti pystyyn, jätettyään särkän taaksensa ja turvallisella vauhdilla jatkaen matkaansa syvän ja tyynen salmen suuta kohti.

Tulipalo.

Koulukertomus.

1.

Tämä pieni kertomus tarvitsee lyhyen johdatuksen, vaikka siinä ei kuvaillakaan merkillisiä henkilöitä eikä tapauksia, vaan ainoastaan muutamien koulupoikien yksinkertaista melua, oikeata koululaiskujetta.

On näet tärkeätä huomata ett'ei se koulu, josta otamme kertomuksen sankarit, ollut missään kauniissa eikä suuressa kaupungissa, jossa tuskin kukaan edes tietää, missä paikassa semmoinen pieni tasavalta on kuin rehtori satakunnan koulupoikansa kanssa; vaan päinvastoin pienessä kaupungissa, jossa kouluvaltio oli näkemiseen ja kuulemiseen katsoen kymmenesosa koko asukasluvusta; jossa koulukartano oli muita taloja muhkeampi, niinkuin maisteri luokallaan, ja jossa tavallinen toisluokkalainen, saadessaan jonakin kauniina kesäpäivänä avonaisen ikkunan edessä vitsoja, voi yht'aikaa kuuluttaa onnettomuutensa kaupungin kaikille neljälle portille asti.

Luonnollisesti merkitsi semmoisessa kaupungissa paljon tuommoinen sadan vallattoman poikanulikan yhdistys, jotka olivat yksimieliset niin iloissa kuin suruissakin. Melkein joka taloon ulottuivat sen haarat, se tiesi kaikki, oli osallisena kaikessa, koetti kaikkea. Kyllähän opettajain laatikoissa odottelevat patukat ja rehtorin virkatukka, jota hän tuskin koskaan muuten käytti kuin vihapäissään, olivat mahtivaltoja, jotka ilmestyessään saattoivat veren jähmettymään, mutta nepä eivät olleet näkyvissä joka hetkenä päivästä eivätkä joka päivänä viikossa. Nopeat minuutit yhdestätoista kahteen, hetket kello viidestä yöhön loppumattomiin, keskiviikko- ja lauantai-iltapuolten joutoajat ja vapaat sunnuntaipäivät, ne kaikki saivat, pojan unhottamaan sekä läksynsä että selkänsä, ja kaikki ne olivat koulun taivaan kirkkaita, päiväpaisteisia hetkiä, nopeasti kuluvia, rakkaita ja sentähden tarkkaan käytettyjä.

Silloin, patukan ollessa vankina lukon takana ja virkatukan koristaessa hiljaisempaa jokapäiväistä paikkaansa rehtorin kirjahyllyllä, silloin naurettiin kaikki nuo naurut ja tehtiin kaikki kujeet, jotka liiallisuudellaan saivat monen siveän porvarin valtimot vallattomasti hyppelemään ja monen ikkunan täyteen milloin nauravia, milloin suuttuneita kasvoja.

Täytyy kyllä myöntää, että leikki joskus muuttui liian totiseksi ja totisuus liian hurjaksi ja että kaikissa kujeissa oma huvi oli niin yksinomaan tarkoituksena, ett'ei joudettu ajattelemaan muiden rauhaa tai huvia. Niinpä esim. saattoi jonkin, katurauhan häiritsemisestä tehdyn ankaranlaisen syytöksen jälkeen kaupungin arvoisa viskaali jonakuna aamuna löytää vanhan, koko pereelle riittävän kuomirekensä torilta, jossa se ikäänkuin hyväntahtoisesta huolenpidosta oli hänen mukavuudekseen kunniapatsaasen kiinni sidottuna; samoin saattoi pormestari löytää itsestään ja maistraatista hirveän syytöksen ja kuolemantuomion raastuvan ovelta, ja saattoipa yksin rehtorikin saada vanhan heponsa punaiseksi maalattuna aamulla rekensä eteen, vaikka itse oli nähnyt sen edellisenä iltana hyvästi siistittynä ja valkoisena menevän talliin.

Mutta semmoiset kujeet, vaikka ne kyllä aikanansa asianomaisia suututtivat, haihtuivat pian muistista toisten tieltä, jotka vaan naurattivat; ja kun sen lisäksi jokainen loukattu kaupunkilainen voi, milloin hyvänsä astui koulun sivutse, olla kuulevinaan syytetyn pahantekijän valitushuutoja eli siis omasta puolestaan rauhoittua, ei pahastus koskaan juurtunut syvälle eikä laajalle. Päinvastoin oli koulu kaupungissa rakastettu, olipa sille ihan välttämätönkin, aivan samoin kuin perheen vanhuksille vallaton pojan- tai tyttärenpoika, joka sata kertaa päivässä tekee kiusaa ja saa sata kertaa toruja, mutta jota kumminkin tuhannesti ihaillaan ja imarrellaan.

Oli kaunis syyspäivä lokakuun alulla iltapuolillaan. Ilma oli kylmänkolakka, vaan aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuulta kuulunut nimeksikään. Muuan vuoden merkillisimmistä asioista oli juuri tapahtunut koulussa. Puolenpäivän aikaan näet, kun rehtori oli noussut lähtemään pois tunnin loputtua, oli koko luokka hypähtänyt seisoalleen ja lattiaa jaloin raapien, joka oli tavallinen kohteliaisuuden osoitus, pyytänyt lupaa sisä-ikkunain panoa varten. Joka syksy näet suotiin pojille puoli päivää lupaa siihen toimeen; se oli nytkin annettu kaikkine varoituksineen ja neuvoineen, ett'ei saanut särkeä ruutuja, ei huutaa, eikä säikyttää maalaisten hevosia eikä haukkua ihmisiä kaduilla -- niin pitkä jono varoituksia, että rehtorin espanjanruoko-keppi tuskin olisi niitä puolessa päivässä ehtinyt takoa edes herkinoppiseenkaan päähän.

Ikkunat olivat jo pantuina paikoilleen aikaa ennen iltaa, ja koko joutilas poikajoukko oli kokoutunut tulliportin ulkopuolelle suurelle niitylle, jossa tämän tosiperäisen kertomuksen ensi osasto kehittyi.

Tällä kertaa olivat pojat olevinaan sotamiehiä, harjoittelivat, osoittivat kunniaa, marssivat, tekivät hyökkäyksiä, aivan samalla tavalla, kuin olivat nähneet kaupunkiin majoitettujen, äsken otettujen sotamiesten tekevän edellisenä keväänä. Luultavasti olisivat nuo poikien harjoittelut saaneet tapahtua muistutuksitta, niinkuin monesti ennenkin, ainakaan ei niitä olisi kerrottu näin historiallisen tarkasti, joll'ei sallimus, joka useinkin huviksensa tekee pois pudonneesta siemenestä puun, olisi satuttanut niin, että eräs koulun pienimmistä poikasista, muuan luvunlasku-luokan oppilas, näki hyväksi karata sotajoukosta.

Niin mitätön oli alku. Poika oli armeijassa rummuttajana, jota pidettiin hyvässä arvossa sukkelain sormiensa tähden. Tähän asti oli hän myöskin ollut moitteeton palveluksessa, vaan nyt, kun syysilma auringon paisteessakin alkoi vaivata hänen käsiään, huoli hän viisi koko virasta, kuten itse sanoi eräälle uskotulleen, käytti hyväkseen erästä lomahetkeä, karkasi ja peittäytyi niityn viereiselle, metsäiselle mäelle.

Sitä ei kukaan huomannut; levättiin hetkinen ja komennettiin taas: pyssy olalle! Kenraali, eräs rehtorinluokan vekkuli, tähti rinnassa, asettui arvokkaana paikallensa ja marssitti sotajoukkoa ohitseen. Kaarti, koulun sankarit rehtorilaiset ja konrehtorilaiset, arvokas joukko, jossa tavallinen sotamieskin oli kahden muun sotamiehen veroinen, marssi moitteettomassa järjestyksessä ohi ja sai palkakseen hyväksyvän viittauksen kenraalin kädestä. Mutta nyt oli linjarykmentin lähdettävä. Pikku sotamiehet seisoivat odotellen ja puhallellen käsiinsä sen verran, kuin uskalsivat. Vihdoin kuului komentohuuto; "Eespäin, mars!"

Rivit oikesivat itsestään, joka muoto muuttui rohkeammaksi, jalat nousivat, musiikki alkoi; mutta -- pilli vaan, sillä rumpu oli rummuttajineen, ken sen tiesi, missä. Silmänräpäyksessä kuului: "Seis!" ruvettiin tutkimaan, översti sai ankaran muistutuksen, yksi komppanianpäällikkö vangittiin ja kaartilaisia lähetettiin joka suunnalle etsimään karkulaista, jonka joku luuli nähneensä menevän metsämäelle päin.

Kohtapa olikin karkulainen saavutettuna ja tuotuna armeijan eteen. Sotaoikeutta istuttiin, asia oli selvä, syyllinen tuomittiin kujajuoksuun.

Semmoista rangaistusta ei vielä ollut ennen tullut kenenkään osaksi kylmällä säällä. Keväällä juostiin kujaa nuttu päällä, mutta nutut olivat silloin ohuesta kesäkankaasta; nyt jokainen huomasi, ett'eivät mitkään koivunoksat, vaikka ne olisi keihäiksi teroittanut, voineet pystyä rummuttajaraukan sarkapanssariin. Ohjesäännössä ei ollut mitään määräystä semmoisesta tapauksesta; aljettiin huutaa: "nuttu pois!"

Samassa alkoi riita. "Älä riisu nuttua", huusi rangaistava ja työntäsi pois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa toimessa, "ei kukaan ole juossut ennenkään alasti."

"Vastusteleeko hän?" kysyi kenraali, käsi puuskassa.

"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian paksuja vitsoja", huusi moni jääkäri yhtaikaa.

"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!" sanoi kenraali, ottaen rummuttajaa kiinni leuasta.

"Niin, herra kenraali!" vakuutti eräs kaartilainen, "älkää säästäkö häntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää pysymään lippunsa luona."

"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin kaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa", nurisivat jääkärit hyvin suutuksissaan.

"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä", sanoi pilkallisesti nauraen pikku rummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, "niin on selkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa." Samalla otti hän maasta todellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.

Silloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut kepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa kuului, oltiin suutuksissaan.

Kenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään. Rangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän katsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja että -- sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi -- "jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen menettänyt vihollinen."

Niin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä, komensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä peljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja nopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri niittyä.

Niin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat sotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet niityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.

Mutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus tapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa kuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä tosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja nuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä pikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä varaan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista leikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta elukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan silmittömästi ja vihdoin -- mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.

Jääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet eikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan epätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee pistellen kostaa viholliselleen.

Kauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että sanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli neuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti käy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se, johon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja kostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan meneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu, edellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta Kustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai aikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.

Ensimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit kuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta, olivat yksinkertaiset sanat: "Niin, niin!" ja "Ei, ei!" joita kohta seurasi niin vahvasti lausuttu yleinen "Hiljaa!" että meteli kuoli kuin tenho-iskusta.

Nyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan kaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja lauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi, niinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa sanotuksi.