Part 2
Kohta kehittyi täydelliseen vallattomuuteensa ja suurenmoisuuteensa tuommoinen raju yö, joita merimies sekä pelkää että rakastaa, vaan joita maalla-eläjä tuskin osaa mielessään kuvitella. Äsken vielä vähäväliä tyyntyen puhallelleet heikot tuulenpuuskat yhtyivät kokonaiseksi, taukoamattomaksi pauhumyrskyksi; vesijoukot eivät enää vieriskelleet, vaan oikein repeytyivät kohisten ylös merestä. Vaahtipisarat ja aaltojen tuuleen-eronneet harjat yhdistyivät pilvistä syöksevään rankkaan raesateesen, supistaen yhdessä yön kanssa näköalan niin pieneksi, ett'ei tarkinkaan silmä voinut erottaa, mitä kyynärän päässä oli tai tapahtui. Vanhuksen aluksessa olivat kaikki ison purjeen pienennysnuorat solmitut kokoon ja pieni pursi vedetty ylös veneesen.
Vanha tuttumme seisoi peräsimensä vieressä, purra jauhaen tupakkamälliä hampaissaan niin kiireesti, kuin olisi hänen suunsa ollut mylly, jonka siipiin myrsky puhalsi koko voimalla. Apulaiset olivat kumpikin valmiina purjenuoransa luona. Nyt ei enää ollut aika maata. Pieni alus oli ihan kallellansa, tuulenalus-laita aivan veden rajassa asti, ja jokainen laine roiskutti tuulen puolelta suihkusadetta yli koko veneen. Vanhus kyllä tarvitsi kaiken opitun taitonsa ja erinomaisen tarkkuutensa, voidakseen joka silmänräpäys ohjata aluksen kulkua niin kohti tuuleen, kuin milloinkin pakko vaati, ett'ei se kaatunut kumoon eikä kiepahtanut toiselle puolelle.
Mutta vaikka hän niin ihmetyttävän varmasti hallitsi veneen pienintäkin liikettä ja osasi ikäänkuin rau'aista kahden väkevimmän luonnonvoiman yhteiset ponnistukset, olivat hänen ajatuksensa kumminkin niin vähän kiintyneet hetken ilmiöihin, että hän ihan levollisesti rupesi pakinoimaan kahdekstoista-vuotiaan nuorukaisen kanssa joka hänen vieressänsä hoiteli suuren purjeen nuoria ja puheliaana, kuten ripeämmät luonteet tavallisesti ovat vaaran hetkinä, alotti tarinoimisen:
"Ja jos nyt", sanoi hän, "pikku Lemmetär ei saa kiirutta kotiin, niin sitte se ei tänä syksynä enää tulekaan; mutta löisinpä vaikka vetoa, että, jos vaan tähänkin tyyntyisi, on joku sen pojista jäljissämme ennen huomeista päivänkoittoa; vai mitä luulette, isä?"
"Niinpä niin, joll'ei se jo ennemmin satu tänä yönä löytämään Saarenmaata tai muuta kuivaa paikkaa", virkkoi vanhus.
"Mitä vielä!" arveli poika. "Sanotaanhan, että sen kapteeni tuntee maan hajua jo kolmen peninkulman päässä ja että hänen päätään alkaa kivistää, jos hairahtuu tulemaan kahden peninkulman päähän. Hänellähän on aukea meri edessänsä, eikä hän maar aiokaan käydä satamassa, ennenkuin tapaa meitä tai muita tuttaviansa."
"Etupurje laputtaa kuin tikka; vedä sitä kiinteämmälle, sinä etuvahti!" huusi vanhus ja jatkoi entistä puhetta: "Mitä hänellä on annettavaa meille, niin antakoonkin heti, sillä joll'emme ennen päivänkoittoa ehdi sisävesille, niin saammepa niinkin aika ankaran kilpapurjehduksen huomenna."
"Vai kilpapurjehduksen!" epäsi poika. "Milloinka sitte on kruununvene ennen saanut kiinni meidän alustamme, isä? Jos se tulisi vastaamme, ennenkuin Pihlajaluodon niemi on takanamme, niin käännällämme keulan toisaalle ja pujahdamme pakoon ulkoväylätse, ja luulenpa, että me kyllä kerkeämme ne kaksi peninkulmaa Pitkäsaaren salmelle, ennenkuin se pääsee edes Pitkäsaaren luodonkaan kohdalle, johon ei taida olla paljoa enempää kuin puoli matkaa."
"Entä, jos toinen tullivene on vastassa Pitkäsaaren salmella?"
"Sitte lennämme ulos merelle. Onpa se kummallista, että ne, niin monta kuin niitä on ja vaikkapa niitä olisi kahden sijasta kaksikymmentä, eivät kumminkaan saa koskaan muuta kuin juoda meidän väylävettämme, jos se heitä huvittaa."
"Tässä, juuri tällä paikalla, jossa nyt purjehdimme, ammuttiin veljesi upoksiin", lausui vanhus, ääni, muuten niin vakavan-tasainen, nyt väräjävänä. Sitte oli kumpikin hyvän hetken vaiti.
"Enpä tiedä, isä, miten oikein onkaan", alkoi nuorukainen jälleen pakinoida, "mutta minä puolestani olen aina peljännyt enemmän kaikkia noita kyselemisiä, tiedusteluja ja urkkimisia, joilla meitä luotolaisia koetetaan hätyytellä, milloin olemme kilpailleet jonkun kruununveneen kanssa, kuin sen omia tykkejä, vaikk'ei kukaan voikaan kieltää, että he ampuvat jotenkin hyvin, varsinkin tyynellä ilmalla. -- Nyt tuntuu minusta tuuli jo vähän heikkonevan; taitaapa jo taivaskin ruveta selvenemään."
"Minä olen jo elänyt viisi vuotta seitsemättäkymmentä, kuudes kulumassa", lausui ukko, "mutta eipä koskaan ole sananenkaan tuomarin suusta käynyt niin liki päätäni kuin noiden tykkien raehaulit kyllä kymmenestikin. Kun kalalokki iskee nuottaan, niin saakoon hän haulisateen kylkeensä siinä, jos sitä kerran tahdotaan ampua; sillä, jos se kerran saa särkensä otetuksi ja pois lentäneeksi, on liian myöhäistä etsiä sitä toisten joukosta, jotka istuvat luodoilla tai lentelevät salmekkeilla. -- Päästäkää auki purjeiden helmat! Tuuli on kuolemaisillaan. Tuoltahan taitaa jo tähtikin pilkuttaa tuulen päältä."
Pakinoiminen päättyi, ja nuorukainen hypähti tekemään, mitä käskettiin.
Synkän pilven pahin kohta oli jo tuulen alla, ja mennessään oli se myöskin temmaissut keveät huurut, jotka äsken olivat pimittäneet ilmaa. Valonsäde toisensa perästä alkoi tuikkaa taivaalta; pakkanen ja tyven seurasivat äskeistä myrskysadetta. Aallot vaan eivät näyttäneet aikovan muuttaa muotoansa; ne vyöryivät ja kuohuivat vielä yhtä raivoisasti ja niiden levottomat, uhkaavat huokaukset kuuluivat vaan sitä selvemmin, kun myrskyn ulvonta mastissa ja purjeissa ei enää hälventänyt niiden ääntä. Vihdoin lakkasi sekin kohina, rajuilman pysyväisin muisto, ja meri rauhoittui taas, vaikka vasta vähitellen, niinkuin kovasti kiihtynyt mieli, joka kuohuu vielä kauan senkin jälkeen, kun ne syyt ovat haihtuneet, jotka sen saivat kiivastumaan.
Pari tuntia oli jo kulunut puoliyöstä. Vene kiikkui melkein täydellisessä tyynessä samalla lailla kuin ennen myrskyäkin, niin että laineet sitä painoivat yhtä paljon, kuin se eteenkin päin voi päästä. Koko taivaankansi oli täpö-täynnä kiiluvia tähtiä ja yö niin kirkas, että pikku aluksesta olisi kyllä nähnyt jotensakin etäälle, joll'ei olisi lyhdin valoa ollut silmää häikäsemässä.
Vanha tuttumme seisoi vielä peräsimensä vieressä. Hänen muotonsa oli synkännäköinen, melkein malttamattomuutta osoittava; hän otti lukuun joka minuutin. Silloin tällöin hän peitti lyhdin, hieroi silmiään ja katsoa tähysteli etemmä merelle.
Äkisti kirkastui hänen katseensa, hän kuunteli. Keveätä airon ääntä alkoi kuulua vähän matkan päästä sivulta. Samalla jo kuului huutokin, jonka merkityksen kentiesi vaan ukko täydelleen ymmärsi, ja hän vastasi siihen heti. Näyttipä siltä, kuin tuo lähestyvä vene olisi vaan odottanutkin semmoista merkkiä, ennenkuin uskalsi laskea luo, sillä samassa muuttui souto kiivaammaksi, ja kohta jo sukkela merimies hyppäsi ukon veneen partaalle, sitoi kiinni oman veneensä nuoran ja tervehti vanhusta.
"Lempo teidät korjatkoon ja tuhansia grusseja (terveisiä) Saksasta!" sanoi hän. "Mutta mitä perhanan kujeita teillä on mielessä, kun hiivitte päin tuuleen, että toinen vaivainen saa soutaa käsivartensa mäsäksi? Meidän musta lelumme on tuolla paljoa alempana, ja olisipa helposti voinut sattua, ett'emme olisikaan tänä yönä tavanneet toisiamme -- vorpei; sillä me etsimme teitä alempaa ja tuskin uskoimme silmiämme, kun näimme teidän tulenne. Nun, sprekken sie döjtsh, mein liber herr? [No, puhutteko saksaa, hyvä herra?] -- Huh, semmoista ilmaa; onko teillä edes ryyppyä?"
Niin sanoen ja samalla pudistellen ruumistaan kuin vilusta väristen avasi hän lyhdin ja puhalsi tulen heti sammuksiin, siten sekä ilmaisten tottumuksensa salapurjehduksen salaisuuksiin että ikäänkuin osoittaen nöyryyttä ukkoa kohtaan ja kokien, ennenkuin hän, ehtiä tehdä tuon pienen tempun. Sitte höllitti hän suuren purjeen nuoraa, ohjasi aluksen tarkoitusperäänsä kohti ja kääntyi, kädet ristissä rinnoilla, kärsivällisesti odottamaan osaansa matista, jota hän ukon näki kaivavan taskustaan ja itse hyvin tyytyväisesti kallistavan suutansa vasten.
Vanhus ojensi hänelle vihdoin matin ja alkoi vuorostaan pakinoida. "No, poika", sanoi hän, "mitä hyviä tuomisia sitte Lemmettärellä nyt on mukanaan? Minulle tuotiin sana vastaan ulos rantaseljälle, että minun piti lähteä tänä yönä merelle, niin että tuskin tiesin, mitä laivaa odoteltiinkaan."
"Lemmetär", vastasi toinen, "on pukeutunut silkkiin ja samettiin, lauter woll unt sei -- sei --- mikäs se silkki taas onkaan saksaksi? Tietäkääs, kun olin Lyybekissä, osasin saksaa niin rentonaan, että koko kaupunki katsella ällisteli minua kuin lehmä uutta konttia."
"Ja jätä nyt", sanoi vanhus malttamattomasti, "tuo saksan-sotkusi helvettiin tai Lyybekkiin ja vastaa kysymykseeni, niin että voi ymmärtää. Vai luuletko meidän täällä lörpöttelevän saksaa merihärkien ja kajavien kanssa? Jos teillä verkaa ja huiveja on laivassanne, niin sanonpa suoraan, että ennen kuolen nälkään kuin luotsin lehmä, ennenkuin otan ainoatakaan kääröä veneeseni ... joll'eivät ne ole vedenpitävässä asussa; sillä päivän koitteessa tulee myrsky ja sitte sadetta koko syksyn, eikä minua ollenkaan haluta joutua vastaamaan tavaran pilautumisesta."
"Ja huvin vuoksiko meillä sitte muka noita kirottuja pakkoja laiteltiin ummelleen kolme päivää ja niihin päälle-päätteeksi vielä menetettiin kaikki prikin tervapeitteet", virkkoi merimies vähän kiihkoisesti. "Joll'eivät ne kääröt paremmin pidä vettä kuin teidän veneenne, niin elänpä toden totta kaiken ikäni kuivalla maalla. -- Saattepa, luulen mä, laskea hiukan paremmin tuulen puolelle: minä olen näkevinäni meidän pikku lelun kuumottavan tuolta juuri alapuolisen mastinuoran ohitse."
Musta pilkku, jonka tarkkanäköisen merimiehen tottunut silmä erotti vaaleampaa taivaan rantaa vasten ja jota vanhukselle huomautettiin, näkyikin tämän, jos mahdollista, vieläkin tarkempaan silmään jo niin selvästi, ett'ei enää ollenkaan tarvinnut epäillä, mitä suuntaa oli laskettava. Vene käännettiin pari piirtoa ylemmä tuuleen päin, ja kun sitte vähän aikaa purjehdittiin edelleen ja etsityn prikin muoto alkoi yhä selvemmin haamottaa pimeästä, jätti sukkela merimies vanhan ystävänsä yksin hoitamaan peräsintä ja meni keulapuolelle, jossa hän toisille nuoremmille miehille laveasti lateli merimiehen-omaisia sukkeluuksia matkastansa ja sotki kuulijainsa huviksi ja ihmeeksi laihaan äitinkieleensä loppumattoman joukon saksalaisia, englantilaisia ja tanskalaisia kompasanoja. Semmoisessa tilassa laski vene kotvasen ajan kuluttua pikku-prikin Lemmettären viereen.
Jospa vanha salapurjehtijamme puolestaan olikin ollut huolissaan tulevan prikin pitkällisestä ja turhasta etsimisestä, niin olivat häntä myöskin kapteeni ja hänen väkensä yhtä ikävällä odottaneet. Huono tuuli, joka huonoutensa lisäksi vielä puhalsi pahalta puolelta, uhkasi tuottaa kaikenlaisia vastuksia, niin ett'ei kapteenista näyttänyt vähääkään mahdolliselta päästä ennen aamunkoittoa niin kauaksi rannasta, ett'eivät jotkut kruununveneet saattaisi huomata häntä. Hän oli siis innoissansa noussut kannelle ottamaan vieraitansa vastaan ja jättänyt kajuuttaan höyryävän totilasinsa ja sikarinsa.
Hän oli -- joko sitte haihduttaaksen odotuksen ikävää taikka karkoittaakseen päästänsä maan läheisyyden vaikuttamaa kipua -- hoidellut yön kuluessa ahkerasti lasiansa, niin että hän nyt oli rohkeimmillaan, vaan ei kumminkaan millään lailla liian täyteen lastattuna. Kun siis vene oli kiinnitetty laivan kupeelle ja ukko kumppanineen noussut kannelle, tervehti kapteeni häntä oikein sydämmellisesti ja ystävällisesti, mikä olikin hyvin luonnollista, sillä ukon apu oli nyt tarpeen, kapteeni hyvällä tuulella ja heidän ystävyytensä jo kestänyt monta vuotta. Perämies sai käskyn lastata ukon veneen niin pian kuin mahdollista; määrättiin, mitkä kääröt oli poistettava laivasta, kaikki oli toimitettava hiljaa ja ken uskaltaisi maalla hiiskahtaa sanaakaan asiasta, sen oli lempo perivä.
Nämä käskyt ja varoitukset jaettuansa otti kapteeni vanhan tuttunsa kiinni kädestä ja vei hänet alas kajuuttaan, jossa hyvä tuli uunissa ja lämpimän todin höyry suloisesti keskeyttivät laivan kannella vallinnutta vilua ja pimeää.
"Tyven ja alapurje!" alkoi kapteeni; "minä saan loikoa tässä kuin säkissä, ja ennen päivänkoittoa kyllä kruununveneet kiertelevät neitistäni kuin ankeriaat mädännyttä kalaa. Mitäpä on tehtävä, minä en pääse paikaltani tikahtamaan."
"Ei hätää, herra kapteeni", vakuutti vanhus, pistäen kohmettuneet kätensä uuniin liki tulta, "kyllä päivänkoitossa kylliksi tuulta tulee, ja veneet venyvät maalla kaiken yötä."
"Kiitos ja kunnia sinulle niistä sanoista, vanha kumppani, ja hyvä lasi myöskin tietysti. Jaakko! katsos, onko teepannussa vettä, ja laita vahva paukku ukolle. -- Luuletteko siis tulevan tuulta päivänkoitossa?"
"Ja päälliseksi oikein navakka merssipurje-tuuli, jos pilvihattarat muuten eilisiltana oikein taivaalla kulkivat", vastasi ukko; "kyllähän se taitaa tulla vastaiseksi, mutta kunhan vaan hyvästi puhuu, niin kyllä merimies eteenpäin pääsee."
"Kunhan vaan on kylliksi tuulta, kyllä merimies aina pääsee; eikä kukaan luovija ehdi tarttua Lemmettären liepeihin. Vaan sanopas, vanha perämestari, mitenkä kauppa käy meidän kaupungissa? Pääsikö Vellamo kotiin eheänä? Se läksi Lyybekistä samana päivänä, jona minä sinne jouduin; sillä oli hyvää tavaraa kannen alla."
"Kaikki se hyvästi sai säilyyn, paitsi kahta rommitynnyriä, joiden kanssa ammuttiin upoksiin vielä päällisiksi minun vanhin poikanikin", vastasi ukko, ottaen aimo kulauksen, joka vaikutti lasissa yhtä suuren luoteen, kuin se ennen oli tulvillaan.
"Ja sillä lailla te mellastatte", tiuskasi kapteeni, jonka mielestä isännän vahingon ja hänen oman äkäisimmän vihollisensa, tuliveneen, riemun muisteleminen tukehutti kaikki muut tunteet, "min te hoitelette kalua ja tavaraa. Tyven ja alapurje! semmoinen tavara moisten ahmojen kitaan! Piru teille uskokoon lastissa, vaan ei kenenkään rehellisen laivanisännän pitäisi jättää teidän haltuunne edes mädännyttä ankkurin kuppaakaan niiden rautavanteiden tähden, jotka siinä ovat."
"Te ette tänä yönä puhu puhtaasta merimiehen suusta, kapteeni", sanoi vanhus, lyöden tyhjän lasinsa jotenkin kovasti kajuutan pöytään; "luuletteko muka pojan ammuttaneen itsensä upoksiin, saadakseen juoda suolaista punssia tai päästäkseen hikoilemasta airoissa? Ei, vaan sentähden, että hän ihan viimeiseen asti koki säilyttää teidän mitättömiä rommitynnyrejänne, jotka, vaikka piru istuisi harmaissa hapenissani, olivat vähempiarvoiset kuin yksi ainoa lihas sen pojan kädessä tai veripisara hänen rehellisessä sydämmessänsä."
"Ja siihen minä sanon Amen, nimittäin hyvästi kiroten tulliahmojen senkertaista voittoa. Pojan minä olisin milloin hyvänsä ottanut laivalleni, vaikkapa olisi ollut lähteminen Itä-Indiaan. Juokaamme malja hänen rehellisen kuolemansa muistiksi ja kaikkien hyvien ystävien onneksi! Jaakko, täytäpäs lasit!"
Lasit täytettiin, ja äänettömyyden, joka ikäänkuin oli pyhitetty niiden odotukselle, katkasi kapteeni heti, kun oli maistanut uutta panosta ja huomannut sen hyväksi.
"No, hyvä ystävä, mitä muuta kuuluu maalta?" alkoi hän. "Tietääkö meidän patruunamme ollenkaan odottaa meitä, vaan oletteko muuten vaan omin päinne pyydyksillä?"
"Minä en ole moneen vuorokauteen käynyt maalla", vastasi vanhus. "Ulkona vesillä sain sanan, että teitä odoteltiin. Se oli eilen illalla, ja nyt olen minä tässä."
"Vai niin, vai niin, vanha tuttu", virkkoi kapteeni, "sitte pitää meidän sopia rahtipalkastanne, ennenkuin lähdette. Eipä ole hyvä leikitellä teidän kanssanne siinä kohdassa, ja teidän vaatimuksenne kasvavat kuin oras pellolla. Kun lähtee vesille, on se tuskin korttelin pituista, ja kun palaa kotiin, ulottuu se jo korkeammalle päätä."
"Kolme tynnyriä ruista ja kolme tynnyriä suolaa, herra kapteeni, ei jyvääkään vähemmästä puhetta", vastasi vanhus hyvin jyrkästi.
"Tyven ja alapurje!" tiuskasi kapteeni, "teillä ei, lempo vie, ole pitimiä päässä. Luuletteko rukiita itsestään syntyvän kauppiaan puotiin tai suoloja kasvavan kuin lunta talvella? Ei, ei, matala tuulen puolella; päästä alemmaksi, ukko, alemmaksi!"
"Ei jyvääkään alemmaksi; totta puhuen, kapteeni: minulla on kuusi lasta, jotka kaikki tarvitsevat leipää, eikä meidän paljailla kallioillamme ruista kasva; kohtapa ne tulevat syödyksi ne muutamat silakkatynnyrit, jotka nuotta tänä syksynä antoi. Minä olen menettänyt vanhain päivieni paraan tuen teidän hyväksenne. Pistäkää kätenne tuohon nutun alle ja koettakaa, onko vanhan ruumiini suojana ainoatakaan kuivaa tilkkua, ja jos paljastan sen, näette siinä monta merkkiä teidän kaltaistenne palveluksesta, ja monta arpea, samanlaista kuin tämäkin." Niin sanoessaan näytti hän niskaansa, johon irti ammutun pirstaleen tekemästä syvästä haavasta oli jäänyt suuri arpi.
"Lopeta jo valituksesi, vanha ystävä, vai tukinko suusi tervavaatteella!" huusi kapteeni, saaden nykyisessä herkkätunteisessa tilassaan kaksi kyynelkarpaloa poskipäillensä, ennenkuin osasi avistaakaan, "mittasi olet saava ja kukkupäänä. Emme me, minun isäntäni ja minä, tahdo nähdä tuttaviemme nälkään nääntyvän. Juo pois lasisi, ukko; ei huolta eikä surua merellä. Onneksesi, ystäväni! Vaan minä olen tässä kuin säkissä, ja Jumala tiennee, miten tästä päästään ulos merelle."
Keskustelu, joka luultavasti ei olisi lakannut puheaineiden puutteen tähden, keskeytyi siitä, että perämies tuli kajuuttaan ja ilmoitti ukolle määrättyjen tavarain jo olevan veneessä. Aika oli kallis; kun siis hyvin kiireesti oli muutamin sanoin saatu sovituksi tavarain säilytyspaikat, huolelliset hoitelemiset ja muut semmoiset, erosivat liittoveljekset toisistaan yhtä ystävällisen tuttavasti, kuin olivat yhtyneetkin.
Kapteeni läksi kohta merelle päin, vaan vanha tuttumme, joka jälleen oli veneessä peräsintä pitelemässä, pyrki rannalle päin hänelle uskottujen, kallisten tavarain kanssa.
Lieneepä tarpeellista lyhyimmiten osoitella maanrantoja niillä paikoin merta, jossa pieni vene nyt kiikkui purjeiden avulla, että jotenkin saataisiin selville syyt, jotka johtivat ukon purjehdussuuntaa. Likeisin maa siinä paikassa purjehtijalle, jossa ukko laski rantaa kohti, oli kaksi suurta saarta, molemmat ennestään tutut lukijalle, Pihlajaluoto ja Pitkäsaari, jotka pituudeltaan olivat kaksi runsasta peninkulmaa ja muodoltaan mereltä päin katsoen kuin suora, katkeamaton, paljas ranta. Niiden kohdalla oli meri ihan aava; yksi ainoa jotenkin pitkä kallio kohosi kappaleen matkan päässä viimeinmainitusta saaresta korkealle vedenpinnasta, vaan sekin näytti etempää katsojasta sulavan yhteen suuren maalakeuden kanssa. Mutta lähemmäksi tultua näki, miten ranta kääntyi tylsäkulmaiseksi pohjukaksi maahan päin ja miten pienoinen salmi, joka sitoi lahdekkeen maantakaisiin sisäselkiin, jakoi tuon yhdeltä näyttävän saaren kahdeksi.
Se salmi oli kyllä syvä ja hyvällä paikalla, mutta ei ollenkaan soveltunut vapaaksi väyläksi meren ja sisäselkien väliä kulkeville, kun sen ulkopuoli oli sulkeutunut monta sataa jalkaa pitkästä, rannasta rantaan ulottuvasta karisärkästä, joka oli niin kivinen ja matala, että ainoastaan pienet kalaveneet, nekin vaan tyynellä ilmalla voivat pujotteleimalla päästä moisen louhikon läpi.
Kun siis vanha tuttumme pyrki sisäseljille, jossa lukemattomat piilopaikat ja ammattikumppanit voivat suoda hänelle turvaa, täytyi hänen kulkea jommankumman saaren päitse. Hän valitsi Pihlajaluodon niemen, se kun oli hiukan lähempänä, vaikka hän kyllä saattoi arvata pahimman väjyjänsä, tulliveneen, menneen juuri sinne päin yöksi maalle.
Hän uskoi päivänkoitossa tulevan hyvää tuulta ja toivoi siis ehtivänsä jättää jäljelleen tuon vaarallisen paikan, ennenkuin tullivene kerkiäisi liikkeelle yösijastaan, taikka, jos se nyt olikin vaanimassa kuin tavallisesti, pääsevänsä niemen ohi niin pimeässä, ett'ei häntä vielä saattaisi helposti huomata. Jos hän olisi valinnut Pitkäsaaren niemen, olisi hän uskaltanut pitemmälle matkalle ja saanut purjehtia palasen päivääkin aukealla merellä ja kaiken sen lisäksi hyvin mahdollisesti kohdata toisen tulliveneen, joka purjehteli siellä päin. Mutta vaikka se suunta, jolle ukko ohjasi venettään, olikin edullisempi kuin mikään muu tie, oli se samalla myöskin siksi kyllin vaarallinen, että se täytti ukon mielen huolilla; niinkuin linnustaja odottelee vastausta kuvalinnun ääneen, niin kuunteli ukko ensimäistä suhausta, joka olisi ennustanut, ikävöidyn pelastajan, myrskyn, tuloa.
Tyyntä kumminkin yhä vielä kesti; sittekin, kun aamu jo alkoi hiukan hämärtyä ja laventaa näköpiirin avaruutta, oli pitkään ja matalaiseen liikahteleva merenpinta vielä tyynenä ja melkein peilikirkkaana joka suunnalla. Vanhusta alkoi arveluttaa: purjehtiako etemmäksi rantaa kohti vaiko ennemmin siinä aamutuulessa, jota hän varmaan tiesi tulevan, lähteä pois merelle odottamaan toista yötä ja parempaa onnea. Tuo viimeinen ehto oli kumminkin hänen mielessään vaan hätävarana; ja kun päivän valjetessa maininki alkoi vähän värehtiä ja veden iloinen loriseminen aluksen keulanpohjaa vasten ilmoitti sen saaneen paremman vauhdin, hävisivät vanhukselta ikävät mielet pois toivon tieltä. Tarkoituksen perille päästyä toivoi hän saavansa lepuuttaa valvomisista, vilusta ja kastumisista väsynyttä ruumistaan ja laski hyvin rohkeasti kohti Pihlajaluodon etähältä näkyvää nientä.
Keveitä pilvenhattaroita liiteli ylös taivaalle, keräytyen vähitellen yhteen päin; peilikirkkaat reunat katosivat kohta kokonaan laineista ja muutamat, toisiaan takaa-ajavat tuulenpuuskat saivat aluksen painamaan kylkeänsä hyvin syvälle. Vähäsen ajan kuluttua kiiti sievä vene kovanlaisessa ja tasaisessa tuulessa keveästi kuin nuoli rantaa kohti.
Kahdekstoista-vuotias nuorukainen, johon jo taannoin tutustuimme ja joka nytkin istui suuren purjeen nuoran luona, alkoi pakinoida.
"Katsokaahan, isä, miten nyt ruskottaa tuolla idässä; taitaapa siitä tulla myrsky päivän noustessa."
"Jospa se jo ennen tulisi!" virkkoi siihen vanhus.
"Sitä ennen", jatkoi poika, "meidän jo kyllä pitäisi olla selvittynä sivu Pihlajaluodon niemen. Minä jo olen näkevinäni sieltä mäntyjen latvat."
"Laskekaa purjenuoria, pojat, tuuli alkaa puhaltaa myötäiseen!" huusi ukko tavallisella komento-äänellään, huolimatta vastata pojan puolinaiseen kysymykseen.
"Se on meille onneksi", sanoi poika täyttäessään käskyä; "minä olen aina ollut huomaavinani, että meidän vene kulkee paraiten myötätuuleen."
"Onnettomuudeksi se on", vastusti ukko, "sillä jos tullivene tulee vastaan, on meidän sitä vaikeampi kääntyä takaisin Pitkäsaaren salmelle."
"Mitä valkeata tuolta puiden välistä niemeltä vilkkuu?" kysäsi äkkiä poika, katsoa tähystäen sinnepäin ja unhottaen kaikki muut seikat.
"Vanha koivuhan se siellä mäntyjen välistä kuumottaa näin aamuruskossa. Varo, poika, äläkä näe kummituksia selvällä päivällä!" vastasi vanhus tyynesti, melkeinpä moittivaisesti, vaikka ensin oli säpsähtänyt pojan oudosta äänestä.
Isän lempeä moite tai ehkä ratkasevan hetken likeisyyskin vaikutti, että poika ei enää jatkanut puhetta, ja vanhuksella puolestaan oli pää niin täynnä arvailemisia ja odotusta, ett'ei hän joutanut solmiamaan keskustelun katkennutta juoksua.
Kului muutamia levottoman odotuksen hetkiä. Päästiin niin lähelle nientä, että jo kauan näkynyt laineiden kuohu rannan kiviä vastaan selvästi kuului. Ei yhtään purjetta näkynyt; ainoastaan joukko kalalokkeja levitteli valkeita siipiään karien ja aaltojen päällä. Alus kiiti kilpaa myrskyn kanssa. Viimein mennä pyyhkäsi se kuin salama kuohuisen niemen päitse ja kääntyi jo voittoisasti sisäseljille päin.
Silloin alkoi valkoisia viiruja liikkua läheisen saaren puiden takana ja samalla pistihe vähemmän kuin puolen tykinkantomatkan päässä peljätty tullivene näkyviin vallitsemaan salmea. Iloista rähinää kuului sieltä komentosanain seasta ja merkkilippu liehui mastin nenässä.
Samassa oli ukko-vanhuskin käännältänyt aluksensa takaisin: se kiikkui jo pullistunein purjein niemen kohdalla. Aurinko kohosi merestä syksyisen ruskonsa koko loistossa tyyneksi ja kauniiksi pohjaksi niille kohtauksille, jotka juuri olivat kehittymäisillään.