Part 1

SUORASANAISIA RUNOELMIA

Kirj.

J. L. Runeberg

Suomensi Aatto S.

G. L. Söderström, Porvoo, 1884.

SISÄLLYS:

Joulunaatto luotsinmajassa. Salapurjehtija. Tulipalo. Odotus. Keräjäsankari. Linnavangit. Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.

Joulunaatto luotsinmajassa.

Metsästysinnoissamme olimme liian kauan viipyneet saaristossa, niin että vastatuuli ja myrsky sitte suureksi mielipahaksemme estivät meitä pääsemästä kotiimme kaupunkiin ennen joulunaatto-iltaa, niinkuin tietysti olimme aikoneet. Tuuli meitä kuljetteli koko illan aavalla merellä semmoisessa ilmassa, joka olisi ollut vaarallinen suuremmallekin veneelle, kuin meillä oli, ja erittäin ikävä, joll'ei yksi mies joukossamme olisi iloisuudellaan ja kertomuksillaan osannut jonkin verran haihduttaa tyytymättömyyttämme.

Hän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksi meidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illan viettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia, jotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsi oli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta, kylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensä perässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi joka aallon harjalta kuuhun koskenut.

Purjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme, laskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin, mutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineet painoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohti kaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaan ja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusia kasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsien majasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteeni laski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.

"Kyllä nyt, hyvät herrat", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmää punssia, "voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin oli silloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-, viisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En ole vielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislasten tavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun on luoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kun olin noin viiden vuoden vanha -- ja siitä pitäisi nyt olla noin kolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu -- olin eräänä yönä ulkona aavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olin tuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja että silloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintä pikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkoja muistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinäni myrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niiden jäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuin nytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Miten kauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoin jouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette, tiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei. Ne, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivat toimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia. Heidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes parta alkoi kasvaa, ja silloin läksin merille erään kauppalaivurin mukana ja tulin rehelliseksi mieheksi. -- Kas niin, keksi ulos, pitäkää vastaan! -- Luulenpa, että paholainen näyttää minulle tietä kaikkien näiden kivien välitse."

Vene oli lepattavin purjein lahdelmassa kallioiden suojassa; aljettiin oikoa kankeita jäseniä, haukoteltiin ja pudistettiin kylmä ruumiista. Kapteeni ja kaksi merimiestä jäivät venettä asettelemaan; me muut mennä kompuroimme lämpimään tupaan.

Siellä oli joulu-ilo paraillaan. Iso valkea räiski takassa, valaisten huonetta, jossa lisäksi paloi pöydällä vielä yksi monihaarainen ja muutamia tavallisia kynttilöitä. Seinät olivat täynnä verkkoja ja muita kalastusneuvoja: nurkkaan olivat valkoiset vuohet ja kilit kotoutuneet.

Asujamina oli tuvassa hyvin vanha mummo, joka pöydän päässä istuen laulaa hyräili virsikirjasta, keski-ikäinen mies vaimoineen ja viisi lasta, joista neljä piti kimakoita soittajaisia savikukoilla ja viides eli vanhin säesti rämisevällä puutorvella.

Kun astuimme tupaan, nousi isä ylös, polkasi jalkaa rähiseville lapsille ja nyykäytti ystävällisesti ja suoravaisesti päätään meille tervehdykseksi.

Mummo laski kirjansa pöydälle, otti lasit päästään ja katseli meitä tarkasti. "Mistä olette te, hyvät vieraat?" sanoi hän; "eikö teillä ole kotia joulunaattonakaan vai onko laiva tavaroineen meressä? Mutta ettepä ole ampuneet hätälaukausta luotsien tiedoksi; lempo vieköön, ette olekaan."

Niin sanoen sylkäsi hän ryppyisiin hyppysiinsä, sieppasi karren kynttilästä, nousi ylös ja valasi hyvin likeltä kasvojamme. "Vai niin", jatkoi hän, "mutta kylläpä jäniksen pitää olla kelvottoman valkoinen, että sitä viitsitään ajella näin myöhään joulunaaton iltana. Voipihan katsoa, mitä nyt saamme syötäväksi teille kaikille. Silakoita täällä kyllä on, Jumalan kiitos! ja Anna saa vähän paremmin puristella vuohien nisiä; mutta puuroa ei teille täällä kukaan rupea keittämään keskellä yötä."

Sekä mummo että molemmat toisetkin saatiin kohta rauhoittumaan ruokapuuhistaan. Me riisuimme yltämme turkit, otimme lämmitykseksemme punssikupit, jotka tervetuliaisiksi tarjottiin hyvästä sydämmestä isäntäväellekin ja heidän puoleltaan vielä paremmalla halulla tyhjennettiin. Kohta perehdyimme lämpimään tupaan ja aloimme voida siinä vallan hyvin. Vanhus valmistelihe toimittamaan meille makuusijoja ja kiirehti vuohien lypsämistä, kun satunnainen tapaus keskeytti hänen puuhansa ja sai aikaan seurauksia, joita emme osanneet aavistaakaan.

Veneesen jäänyt kapteeni oli vihdoin saanut kaikki järjestykseen, käärinyt kokoon purjeet, sitonut kiinni veneen, lähettänyt tavarat tupaan ja oli sanalla sanoen valmis viipymään yönsä saaressa, Ennenkuin hän astui lämpimään tupaan pyssyineen, muisti hän, paremmin kuin me, ampua pois panoksen. Se laukaus se vaikutti emännän puuhissa käännöksen.

Vanhus kuuli pamauksen ja päästi välinpitämättömästi kädestään haahkan-untuvaisen tyynyn. "Kuulitteko", kysyi hän peljästyneellä äänellä, "kuulitteko pamausta? Niinpä Jumala armahtakoon Junoa, joka ei malttanut jäädä talveksi Norjaan, vaan läksi kolisemaan salakareihin tähän aikaan vuodesta. Mene vesille, poika, ja pidä hyvästi luodetta kohti, että saat tuulta; me kyllä katsomme lapsia, älä niistä huoli; mutta jouduhan!"

Nuoremmat korvat kuin mummon voivat helposti huomata hänen erehdyksensä. Hänen nelikymmen-vuotias "poikansa" keskeytti hymyillen hänen kiirehtimisensä, sanoen puoleksi ujostellen, puoleksi sääliväisesti: "Aina teidän korvissanne kummittelee, hyvä äiti; ja pamauksia varmaankin olette kuulevinanne, jos kärpänen pyrähtää haudallanne, kun kerran joudutte sinne lepoonne. Mutta jos oikein arvaan, oli se vaan jäniksensurma, jota joku herroista tyhjensi tämän saaren rannalla, eikä Junon kuusinaulaisen tykin ääni."

"Niin, niin", sanoi vanhus, "ainahan nuoret ovat olevinaan viisaat; mutta en minä ole hullu enkä mielettömistä vanhemmista syntynyt. Jumala mua auttakoon, mutta joulunaaton ilta, muiden ilohetki, on minun murheaattoni; en minä sitä saa paremmaksi, ja mitäpä voin minä, heikko nainen, tehdä? Mutta istuutukaahan tähän takkavalkean eteen, hyvät vieraat, niin kerron teille, mitä heikko nainen teki ja mitä hän siitä palkakseen sai."

Me niin teimme, kuin mummo pyysi. Laivamiehemme ja nuori emäntä laittoivat illallista, lämmitellen meidän kylmiä eväitämme, ja mummo alkoi:

"Pitempi aika siitä jo on kulunut, kuin moni teistä, hyvät vieraat, muistaa, jos oikein osaan arvata kasvoistanne, kun minä erään tämmöisen joulunaaton iltana olin yksinäni tässä tuvassa. Saatanpa kyllä sanoa: yksinäni, sillä molemmat poikani, jotka juoksentelivat ympäri tupaa, tarvitsivat enemmän itse apua, kuin kykenivät minua auttamaan. Meri oli auki niinkuin nyt, ja vaikka nytkin kuuluu viheltävän nurkissa, on tämä tuuli kuitenkin vaan kuin ihmisen hengitystä silloiseen myrskyyn verraten. Me emme odottaneet yhtään venettä kotiin, ja mieheni läksi jo aikaisin kumppaniensa kanssa kaupunkiin, mennäkseen jouluaamuna kirkkoon ja ehkäpä myöskin saadakseen aatto-iltansa hauskemmaksi, kuin täällä olisi käynyt päinsä. Mutta silloin olin punakampi poskiltani kuin nyt, ja rohkeutta minulla oli niin paljo, että se kyllä naiselle riitti. Minä istuin lukien virsikirjaani, niinkuin nytkin teidän tullessanne tupaan, ja lapset olivat juuri saaneet illallisensa ja leikkivät pikku kapineillaan, joita olivat saaneet joululahjoiksi. Vanhempi, joka silloin oli kymmenvuotinen, vaan nyt on vanha ja viisas, purjehti kaarnalaivallaan pitkin tuvanlattiaa; nuorempi oli saanut veneekseen kalalaudan ja iloitsi siitä sekä lasisista helmistä, jotka mieheni oli lahjoittanut minulle ja jotka siksi illaksi panin pojalle kaulaan. Meidän siinä niin iloitessa kuului äkisti mereltä hätälaukaus. Jumala on antava minulle anteeksi sen, mitä väärin lienen tehnyt; mutta ei se minusta näyttänyt vääryydeltä. Vanhemman pojan otin mukaani pitämään etupurjeen nuoria, päästin veneen ja läksin merelle. Nuorempi tuli jäljestä rannalle, minä käskin häntä menemään tupaan; mutta hän pysyi paikallaan, itki ja huusi minua, kunnes ääntä ei enää kuulunut tuuleen ja merenkuohuun. Päästyäni karien kohdalle näin tulta laivasta, joka laski pimeässä suorastaan pohjoiseen päin kareja kohti, niin että näytti siltä, kuin ei se koskaan ennen olisi käynyt meidän satamassamme. Minä ehdin ajoissa sinne, sain peräsimen käännetyksi alle tuulen ja laiva sukelsi kuin lohi karien ja kuohujen vieritse ja niinpä minä, vaikka olinkin vaan nainen, ilokseni vein vanhan Aadolf-herran suuren laivan eheänä satamaan. Ja ilollapa kyllä sitä iltaa muistelisin niin kauan, kuin elän, jos kaikki olisi kotona ollut, niinkuin olla olisi pitänyt. Kello oli neljä aamua, kun astuin jälleen tähän tupaan; minä toivoin saavani lepoa, mutta olipa se lepo pahempaa kuin äskeinen työ. Nuorempi poika oli poissa. Minä etsin häntä, lyhty kädessä, näiltä kallioiltamme koko yön ja huutelin häntä nimeltään kovemmin kuin myrskyn pauhu; mutta etsimiseni ja huutamiseni olivat yhtä turhaa, kuin olisin ollut meren pohjassa. Päivän koittaessa näin tyhjänä patsaan, johon toinen veneemme oli ollut sidottuna; en ole sen päivän perästä nähnyt venettä enkä poikaa, ja vene kyllä oli kullan arvoinen, mutta poika oli minusta rakkaampi kuin oma henkeni."

Vanhus vaikeni ja hyrähti itkuun. Kapteeni oli tullut tupaan hänen kertoessaan, mutta näytti tuskin huomaavan, mistä puhe oli. Sen sijaan hän tarkkaan katseli seiniä, tuvanlakea ja koko tupaa kaikkine kaluineen, mutta varsinkin vanhaa kalalautaa, joka riippui naulassa uunin luona. Se oli keskeltä melkein rikki kulunut, vaan kummassakin päässä oli muutamia jotenkin hyvin säilyneitä koristuksia.

Kun mummo lopetti puheensa, nousi kapteeni ylös, astui hänen eteensä, tempasi auki nuttunsa ja liivinsä, otti esiin lasiset helmet ja laski ne mummon polvelle.

Vanhus katseli niitä hetkisen, katsahti sitte kummastuen ylös kapteeniin. Samassa hän jo nousi seisomaankin, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itkeä tihutti sanaakaan virkkamatta. Kun hän sitte kohotti jälleen päänsä, loisti ilo kasvojen rypyistä.

"Ja noin isäsi näköinen, kuin olisi hän itse tässä ihan elävänä!" virkkoi hän sitte, "paljoa kauniimpi vaan häntä. Jumala sua suojelkoon, vallatoija; kuka käski sinun lentää yksinäsi merelle? Oliko se sinulle sopiva ilma? Mutta olinpa minäkin aika töllö, kun en sitonut sinua kiinni sängyn jalkaan, niin olisitpa saanutkin pysyä kotona. Jumalan kiitos! nyt voin kuolla rauhassa, eikä kukaan ole kysyvä haudallani, mihinkä olen lapseni saattanut!"

Meidän kummastuksemme lukija kyllä arvaa. Tämä joulunaaton ilta, joka oli tulemaisillaan meille hyvinkin ikäväksi, muuttui siten iloisemmaksi kuin moni muu.

Salapurjehtija.

Huvaus mereltä.

Vaikeata kun olisi mukavissa asunnoissa, joissa hyvät lukijat varmaankin elelette, kyllin elävästi kuvailla seutua, jossa tämän kertomuksemme yksityisasiat tapahtuvat, täytyy meidän vaivata teitä lähtemään vähäksi ajaksi Pohjolan kolkolle merenseljälle, jolle lokakuun ilta juuri on levittänyt kylmänsä ja pimeytensä ja jonka lyhytaikaista tyyntä vähitellen kasvava laineiden kuohu ja taivaan rannassa hiipivä, musta, yötäkin synkempi pilvi sanovat epävarmaksi kumppaniksi.

Ainoa jonkin verran kiintonainen paikka, jossa koko tuolla laajalla ulapalla saattaa hiukan levähtää, on pieni, kanneton purjevene, jonka kummassakin päässä kajuutta-maja tarjoaa suojaa meren kylmiä hengähdyksiä vastaan. Puomipurje tiukalle vedettynä kulkee se juuri rannalta päin ulommaksi ja jotenkin hyvin selvittelee keulapuolta vasten läiskyviä laineita, vaikka tuuli onkin huononlainen. Sille, joka vaan on tutustunut maihin ja tottunut rakastamaan manteren monenlaisia ylellisyyksiä, jotka paremmin osoittavat ulkonaista komeutta kuin sisällistä kuntoa, kun näet niiden enemmän tai vähemmän tarkoituksenmukainen muoto harvoin saa olla ihmisen tärkeimpien asiain ohjaajana, sille ei tämä pieni pursi kykene näyttelemään mitään miellyttäviä puolia. Mutta merimies, kun kerran saa jalkansa veneesen, heti huomaa ne epäsuotuisat puolet, joita vastaan sen on taisteleminen, ja hänen on aluksessa hyvä olla, kun tuntee, miten tarkka, kevyt ja vakava sen kulku on. Tarvitsematta turvautua pumpunvarren nenässä riippuvan, pienen lyhdin valoon voi hän paikalla taata, että itse vene on kunnollinen, että suurten purjeiden laajuus on paraiksi arvattu, ja ennen kaikkea, että se käsi, joka perää pitää, on varsin taitava.

Tämäpä tottunut perämies se vaan yksin onkin aluksessa näkyvissä. Hän on lyhyt, vaan vahvahartioinen, harmaapäinen mies, jonka voimakkaan vartalon tukevuutta vielä lisää paksu nuttu ja jolla, jos saamme jotakin arvata hänen muotonsa jyrkän-näköisyydestä, on itsepäinen kallo punaisessa huopalakissaan, Muu veneväki, jona tavallisesti on kaksi apumiestä purjeiden hoitoa varten, makaa ihan rauhassa etukojussaan. Sekä tuo apulaisten virkavapaus että vanhuksen oma katse, joka jo puolittain etsiskelevästi lentelee edestakaisin, näyttää osoittavan, ett'ei alus juuri kohta aio kääntyä.

Ja nyt, kun lukija kiirehtii kotiin odottelemaan kertomusta sillä seudulla, johon hän juuri tutustui, kohta tapahtuvista asioista, lienee muutamien sivuseikkojen kuvaus tervetullut huvitus paluumatkan yksitoikkoisuudessa, varsinkin kun nuo sivuseikat jotenkin likeisesti koskevat itse pääasiaan.

Satama, josta veneemme juuri oli loitonnut parin tunninmatkan päähän merelle, oli erään pienen rantakaupungin. Kaupunki oli tuttu vilkkaasta kaupastaan, vaikka kyllä se kuuluisuus enemmän perustuikin entisiin tarinoihin kuin todellisuuteen. Ennen aikaan se kyllä varusteli suuren joukon laivoja, jotka sekä oman maan kelpo tuotteita että ulkomaisia kuormia kuljettaen kävivät kaikki purjeväylät ja toivat kotiin Välimeren rannoilta täytensä raskaita suoloja taikkapa palasivat välistä tyhjinäänkin, milloin olivat jossakin lähisatamassa myöneet pitkien matkojen takaa tuodut hyvät kantamuksensa. Semmoisten laivojen sijassa näki nyt sataman täynnä kuunareja ja pieniä priki-veneitä, jotka kevein purjein purjehtivat kesillä ja joilla monestikin oli suuremmin summin, kuin todellinen kantamuksensa, mukana setelejä ja muuta luottamusta, tuodakseen niillä ulkomaalaisten rihkamia ja koruja. Kuu sitä kauppaa näytti soveltuvan käydä oman yksityisen kukkaronkin eduksi ja kun se sitä paitsi joutui huonoon sopuun lain ja asetusten kanssa, niin luonnollisestihan siitä kehittyi varsinainen salakauppa, joka muodostui kaikissa pikku osissaan vähitellen sitä täydellisemmäksi, mitä enemmän se ulkoapäin kärsi vastustusta ja vahinkoa. Niinpä olivat esteiden mukana keinotkin kasvaneet moninkertaisimmiksi mutkiksi, ja kun tuota laitonta keinottelemista lakkaamatta harjoitettiin, voi siitä päättää, että se, vaikka vahinkojakin sattui vähäväliä, kumminkin lienee tuottanut voittoa noille yksityisille purjehtijoille.

Niistä keinoista, joilla koetettiin kiertää asetuksia ja karttaa niiden valvojia, ei suinkaan ollut vähimpänä tavarain kätkeminen saariston piilopaikkoihin. Pienet, aseelliset alukset, joille oli uskottu rannan vartioiminen, pysyivät päivillä ulompana rannasta, menemättä kumminkaan varsin kauaksi merelle, ja osan yöstä viettivät enimmiten maan lähellä jonkun ahtaan lahden suojassa, jossa jokin torpantupa tai muu talo soi purjehtijoille parempaa turvaa ja lämpimämpää lepoa kuin oma pursi.

Kun jokin laiva, jossa oli kiellettyä tavaraa, saapui kotitienoille, pysyttelihe se päivän ajan aukealla merellä, vaan illan tullen vedettiin kaikki purjeet tuuleen ja laskettiin lähelle maata. Siinä luovittiin pitkin rantaa yön kuluessa, pitäen tarkka vaari siitä, miten kauan pimeätä saattoi kestää, ja vastassa oli siellä tavallisesti aina joku salapurjehtija; vaihdettuaan laivan kanssa ymmärrettäviä merkkejä, laski se veneensä viereen ja kevensi suurempaa kumppaniaan epäluulon alaisesta kuormasta, jonka tila sen sivulautojen välissä ei ollut varsin turvallinen.

Nämä kielletyn tavaran kuljettajat eli salapurjehtijat olivat paraastaan kalastajia, rohkeata, uskaliasta ja luotettavaa väkeä, jotka, asuen saaristossa merenpuolisilla luodoilla, tunsivat joka kiven merestä, tunkeutuivat joka paikkaan ja olivat yhtä uutterat kätkemään ja vartioimaan heille uskottua tavaraa kuin rehelliset toimittamaan sen takaisin omistajalleen, milloin vaan sattui sopivaa tilaisuutta kuljettaa sitä rannikon piilopaikoista kauppiaan tavara-aittaan kaupunkiin. -- Ja nyt tulee tunnustaa, että lukija äsken saatettiin tutustumaan juuri tuommoiseen salapurjehtijaan.

Musta pilvi oli jo noussut korkeammalle tuulen puolella, tuuli täytti yhä paremmin purjetta, pimeys sakeni ja ensimäiset kylmät, rakeensekaiset sadepisarat putosivat raskaasti veneesen. Vanha tuttumme puristi peräsimen vartta lujemmin kylkeään vasten, otti nuttunsa povitaskusta pienen 'matin' ja piti yksinäisyydessään sitä hyvän aikaa kallellansa suutaan vasten. Tuskin ehti hän pistää mattinsa takaisin entiseen talletuspaikkaan, kun häntä äkkiä hämmästytti eräs tuttavaseura, joka ei suinkaan ollut suosituimpia. Iskuhaka pudota jymähti ihan hänen viereensä, kulki vähän matkaa kolisten pitkin veneen parrasta ja tarttui kiinni. Samassa putosi toinenkin etemmäksi etupuolelle, vene seisattui jyhmähtäen ja valloilleen päässeet purjeet alkoivat lepattaa.

Kuultuansa koukun putoamisen arvasi vanhus heti, ketä hänen oli vieraisille-tulosta kiittäminen ja tarpeetonta viivykkiä välttääkseen koki siis sekä peräsimen että käsivoimien avulla päästä ottamasta vastaan noita tunkeilevia vieraita. Vaan huomattuaan mahdottomaksi pujahtaa kynsistä, heitti hän purjenuorat irralleen ja välinpitämättömän-näköisenä odotteli asiansa selvittämisen vuoroa.

"Mist' on vene ja mit' on lastina?" huusi ääni tulliveneestä, sillä semmoinen vieras se oli tuo pysäyttäjä.

"Saarista on, herra luutnantti, ja vähä tervavettä pohjalla", vastasi peräsimensä luota vanhus puolittain leikillisellä, puolittain tyhmän-tapaisella äänellä; "mutta antakaa toki vetää veneet likemmä, ett'emme kolistele pois laitoja toisiltamme, ja selvitkäämme sitte kohta eroon, sillä tuuli on paraamnoinen, ja minulla on vielä pitkä matka tän' yönä."

"Matkasi saattaa olla sekä lyhyt että pitkä, vanha veitikka", tiuskasi tullimies, viitaten samassa erästä apumiestänsä menemään vanhuksen veneesen, "sillä kylläpä arvaan, että tiesi vie likimmän luovija-laivan luo, joka voisi vierettää joitakuita rommitynnyrejä tuohon sinun heittiölaivaasi tervaveden maustimeksi. Mutta kylläpä sinulle silloin lähetän raskaan kuulan vedenrajaan, olepa sitte missä hyvänsä; ja jos pääset eheänä kruunun veneen kynsistä, kun kerran osun kannuksillesi, niin saatpa toden totta sinä ja vielä perillisesikin olla vapaita salapurjehtijoita minun alueellani."

"Toivoakseni ei niin käy, armollinen herra", vastasi vanhus, "ja Jumala varjelkoon minua vanhoillani tulemasta semmoiseksi juomaratiksi, että kävisin kuolemaan kuin pohjoisten saarien laivapoika. Pojan näet sanotaan kuljettaneen veneessään kahta rommitynnyriä ja joutuneen kruununveneen tienoille. Hänellä ei liene ollut halua pysähtyä, ja niin sai hän kuulan yht'aikaa veneensä ja rommitynnyrinsä läpi, että sai hukkua Englannin punssiin, jota 'groggiksi' sanotaan."

Sydämmellinen nauru kajahti tulliveneen joka nurkasta, hajoittaen hetkiseksi vakavuuden, jota siihen asti oli kestänyt.

"No", virkkoi vanhus, kun tarkastaja lopetti työnsä ja hyppäsi omaan veneesensä, viitaten, ett'ei mitään ollut löytänyt, "no, herra luutnantti, olemmepa niinkin, Jumal' auta, rehellisillä retkillä, hakemassa eloa itsellemme ja ystävillemme, eikä meillä ole mitään aluksessa, ei edes naulan päätäkään, joka haiskahtaisi rommilta tai kielletyltä tavaralta. Niinpä voitte nyt päästää meidät, armollinen herra, sillä kohta nousee armoton myrsky, ja silloin tarvitsee meidän kummankin olla selvällä vedellä, voidaksemme siitä selvitä."

"Minun ei pitäisi päästää sinua eikä ketään muutakaan teidän joukkueestanne, kun kerran kehen olen saanut kynteni kiinni", sanoi luutnantti, huomaten kyllä ilman ukon rukouksiakin, että oli täytymys ajoissa erota; "ja saatpa sen uskoa, ett'et joka kerta yhtä helposti selviäkään koukuistani kuin nyt; sillä eipä toden totta varpunenkaan eläisi päiväkautta sillä elolla, jota sinä ja sinun kaltaisesi haeskelette. Mutta, ukko-hyvänen, mitä tuolla lyhdillä teet pumpunvarren nenässä? Ethän vaan aikonekaan tuulastaa keskellä merta, vai mitä?"

"Älkää meiltä, armollinen herra, kieltäkö pienoista tupakkatulta ja silmänhuviketta", tinki vanhus typerämäisesti, jommoiseksi kerran oli ruvennut; "meillä ei ole kyökkiä, et kellaria eikä lämmintä uunia kajuutassa, niinkuin teillä, ja me kumminkin kuljemme öillä synkkää merta, vaan te laskette maalle lepäämään."

"Tupakkatulta ja silmänhuviketta, vanha konna!" huusi luutnantti nauraen; "tupakkatulta on se sinulla, kun annat kotiin palaavalle, tupakkaa tuovalle laivalle sillä merkin, missä päin olet valmisna kuljettamaan tupakkaa maalle, ja silmänhuviketta silloin, kun näet sen loistavan kruununveneen mastin latvassa miesten maatessa tai ollessa maalla. Kyllä teidät tunnetaan..."

"Malttakaahan toki, hyvä herra, älkääkä syyttäkö kaikesta meitä, köyhiä luotolaisraukkoja", keskeytti vanhus. "Jos teiltä vene paloi meidän seuduilla, niin minä uskon, että Jumalan tuli oli silloin luovimassa ja salapurjehtijoita etsimässä, vaan erehdyksissä sattui väärään veneesen; meidän pojat eivät suinkaan olleet osallisina niin pahassa pilassa."

"Anna tuolle vanhalle narrille lasi kylmää punssia", sanoi luutnantti nuuskijallensa, "ja sitte, pojat, olkaa valmiit lähtemään. Sinä, ukko-hyvänen, älä näyttäydy minulle merellä toiste, milloin et uskalla seisattua, kun merkki annetaan, jos nimittäin henkesi ja veneesi tahdot säilyttää. Sillä nyt annan sinulle punssia, vaan huomenna ehkä pyöreän kuulan."

"Kiitoksia, herra, hyvästä luvasta ja vielä enemmän siitä, mitä jo sain; mutta kun nyt laskette Pihlajaluodon niemen päitse, niin laskekaa etääkkälti merenpuolitse, sillä nyt on vesi kelvottoman vähissä ja kivet siellä varmaankin tänä iltana kurkistelevat tähtiä."

Vanhan perämiehen näin opastaessa vihamiestään erosivat veneet, ja kumpikin jatkoi matkaansa omalle suunnalleen.