Part 8

Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen. Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. -- Jo olivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät ikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo, lapsi sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kohahti seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Vaimon kasvot vaalenivat ja lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies herkesi lukemasta ja lausui: »Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme karista. -- Ja sitten», lisäsi hän hymyellen, »olemme ennenkin tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen».

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. -- -- -- Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä on vanhempais, sisareis hautakumpu? --

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

-- syksylinnun lähtevän On sävel niin surullinen? Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi. --

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa. --

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. -- Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

»Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana riemuitsee?» -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: »Katso noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi». »Pohja, Pohja», huokasi neito. »Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut, siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...» Nuorukainen huusi: »Siellä on syntymämaa!»

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä tirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän käänteli, katseli. -- Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: »Ilmari, kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!» -- Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett'ei sitä Ilmari kyllikseen saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua; yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, -- Ilmari nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. -- Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: »He, Edvard raukka, osta sillä leipää itsellesi» Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista lattialle.

Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi hopeamarkka? -- Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa päätti antaa köyhälle? --

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä, mutaisia laineita kitaansa. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. --

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: »Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! -- Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken vihainen virta sitä varjelee. -- Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!»

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria -- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. --

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli entistä kultaansa. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan huoleen! --

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän ei siitä huolinut, ei tietänyt; -- hän vaan seisoi ja katseli koskeen. -- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili, repieli omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä -- hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli koskeen. -- Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli valkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: »Kas tuossa ma saan lepoa, rauhaa!» Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven nietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, etsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. -- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se tipahti veri-ruusulle lumella. -- Kah se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa.

Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.

Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän on sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on terävät reunat, pistäväiset kärjet, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus sen kättä leikkaa, joka siihen koskee!

Viidestoista ilta.

Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka.

Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa kivikartanoissa.

Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten maassa aivan silloisen »maailman» rajoilla. Siinä huikaisi silmiä romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä tanssi.

Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. -- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:

-- »Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön: tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos virtaa, -- Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä jäljilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos», lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, »olettekos, veljet, nähneet sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun».

Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa se vangittu neito. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta.

»No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin», sanoi ylipäällikkö, »etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia notkuttelevat?»

Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:

»Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah

»Tuho mahtavan tulevi, Kurjan koittaa kostopäivä.

»Ma näen -- -- ma näen -- -- Roman muurit murtuu -- -- hurja vihollinen vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee vapaana, se loistaa Roman voittajana!»

Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: »Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei muu auta, niin auttaa rauta!» Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle rintaansa.

Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli lähenemässä?

Kuudestoista ilta.

»Oletkos», sanoi kuu, »käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen, noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusilla voi tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä.

»Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia, rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä.

»Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! -- Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, ylt'ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista syötiin ja juotiin herkullisesti.

»Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ett'ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. -- Mitäs noista Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!» Vanhuksen silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: »Nyt juuri suoriuvat he menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- --

»Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. -- Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: 'Kuolemaa Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan äitinsä kohdussa!'

»Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; paetkaamme pakanoita!'

»Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. -- Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.»

Seitsemästoista ilta.

Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. -- Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne hirsihökkelöt ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut vihiä.