Part 4

Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret, Ympäri katsotten silmin säihkeilevin. Sydän on toivoa täys ja riemust' aaltoovi rinta, Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö. Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa Näyttää: »Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on». -- Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! -- Hetk' ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois -- Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus, Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan! Oisko! -- mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella; Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ, Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi, Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton.

Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas, Ei ole matkan pää, ensi-porras se on. Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä -- Kosk' ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa. Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori, Vaikka se katsoen täält' yksi on askele vaan. Eikäpä ain' ole suotun' yöllinen vilppaus Teille, Suotu ei ain' ole myös nuoruuden kepeys. Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä, Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan. Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla, Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. -- Sitte kun huo'ahtain taas katsehen luo yli laakson -- Voipa kauhua, voi! -- kaikki jo muuttunut on! Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää Maailman kokeneen pettää silmiä voi, Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin, Missä sen on ihanuus? Miss' sulo, täydellisyys? Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas, Puuttehet näkyy kaikk', köyhyys, kolkkous myös. Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois. Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan, Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt, Kuvaa taivahan ei -- ah taivaskaan ei nyt enää Paistele kirkkaast', ei paista kuin paistanut on! Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot, Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan.

Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori -- Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies! Sanaa kolme tok' on, se huomatkaatte, oi veljet! Kolme tok' kallist' on luotett' auttelevaa, Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen. Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni, Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi. Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk' ole hällen; Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan. Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme? Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on.

II.

Näin Luoja lausui: »Tulkoon valkeus!» Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti. Levisi silloin valon kirkkaus Ja alku-öisen pimeyden voitti; Ja määräämätön ijankaikkisuus Sai määrän, mitan, syntyi aika uus, Ja luomiselle ensi-aamu koitti.

Ja avaruuden Kaos kauhea Sai muodon, järjestihe maailmaksi; Ja tähtiparvet alkoi kulkea, Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi; Ja keto paljas alkoi kukoistaa, Ja elävistä vilisi nyt maa, Vilisi vesienkin joka laksi.

Elämän kaiken lähde valo on; Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti. Mi voima muu se kukan kasvannon Päin valoon aina taipumahan johti? Mi voima muu se taisi kotkallen Sen antaa rohkeuden ihmeisen, Ett' ylös pilvihin se nousta tohtii?

Laps luonnon armahin on ihminen; Siis valoon varsin on se hänet luonut, Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen Hänellen yksin, ainoalle suonut. Ja valon kalliimman kuin auringon, Sätehen itse Luojan valost', on Sen ikilähteest' ihmis-järki juonut.

Valohon luotu ihmis-henki on -- Valost' ei Luoja luotuansa kiellä -- Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon, Yl' auringonkin kiitäköhön vielä Ja rientäköön halk' avaruuksien. -- Miss' asunto on itse Taivaisen, Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!

Valohon luotu olet ihminen, -- Siis valoon katso silmill' urhokkailla, Ja ällös pelkää että paiste sen Soentais säteill' ylen loistokkailla. Ei tule siitä sullen sokeus, Kun silmään sattuu liika valkeus, Vaan siitä kun se valoa on vailla.

Ja henkesi jos pilkkopimeihin Suljettu oisi valon pelon tähden -- Kuin kukka pantu pohjaan kellarin Voit ojentaa tok' edes yhden lehden Ylöspäin luokse rautaristikon Ja kuolla tok', jos kuoleminen on, Näin, valon kultasätehiä nähden.

Sun henkesi on luotu valohon, Eik' ainoasti valon nauttijaksi; -- Jalompi osa sulle suotu on, Myös olet luotu valon saattajaksi. Oi onni suuri, autuas, kun saa Auringon loistovirkaa toimittaa, Kaikk' ympärillään saattaa valoisaksi!

Mut, vaikka kirkkain, valokipunas On kaikki ainoasti armolainaa, Min hetkeks' antoi Kaikkivaltias -- Siis alas uhka-ylpeytes paina; Jumala, Herra, Hän on aurinko -- Sun valos vaalea on kuutamo -- Se, ihmishenki, muista nöyräst' aina!

III.

Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo, Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo; Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie, Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie!

Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää. Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen, Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.

Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas, Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas, Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan, Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan --

Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen! Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen. Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko, Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös, Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs. Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen, Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi; Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi. Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan; Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt, Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt! Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa -- Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin, Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin; Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee, Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää! Köyhä on se, halpa on se -- lempikää sit' enemmin! Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.

IV.

Kosk' emäntäisen tarkan silmän alla Liedessä korjaellaan valkeaa, Se iloisella palaa paukkinalla Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa. Se onpi silloin koko huoneen sielu, Jok' elämää ja virkeyttä suo; Kokohon houkuttaa sen valo mielu Perehen kaiken hauskan lieden luo. Viel' uloskin se kauas yöhön paistaa Pimeihin kuusikoihin korpimaan, Yllyttäin uupunutta matkalaista Taas askeleitaan jouduttelemaan.

Mut valkea jos liedest' ulos karkaa, Omille valloillensa kirvahtaa -- Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! -- Äkisti ilos, onnes lopun saa! Kuin kahleistansa irti päässyt orja, Niin tuli silloin raivoo, riehuilee; Sen viha hillitön, sen vimma hurja Säästelemättä kaikki tuhoilee. Koht' on sun kalliit tavarasi tuhkaa, Sun talos raunioiksi vajoutuu; Suakin elementti julma uhkaa, Töin tuskin oma henkes pelastuu.

Näin tuli kirkkahinkin maallisista, Isien maahan jalo rakkaus, Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista, Voi olla tuhoovainen kirous, Kun, päästen valloillehen takastansa, Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan, Hillittömässä vihanvimmassansa Ei pettuutt' inhoo, salamurhaakaan -- Tai raadellen myös omaa sydäntähän Puoluekiihkona kun raivoaa, Kun veli vihaa, vainoo veljeähän Syyst' että toisin maataan rakastaa.

Ei _Lempi_ olekaan se liekki sitten, _Lemmoksi_ häijyks jo se muuttuikin, Ei ole kirkkain parvess' enkelitten, Vaan langenneista hengist' ilke'in. Se pitää tok' on saanut enkel-kielen Ja muodon paistavan kun aamun koi, Joll' yhä vielä ihmis-parkain mielen Lumoa, pettää, viekoittaa se voi. He rakkauden tähden omaa kansaa Kuin verivihollistaan vainoovat, Nimeä lemmen huutain, toisiansa Kuin pedot raatelevat, murhaavat.

Voi! Eripuraisuuden tuli täällä Myös irt' on päässyt, leimuks kiihtynyt; Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt. Yhäti paisuu valta palon huiman, Se leviää, se kohoo, julmistuu. Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? -- Yks valta ois -- se Lempi on, ei muu! Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme, Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi! Oi kutsukaatte, että kurja maamme Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi!

Suur', ankara maan pääll' on vihan valta Ja mahtava on täällä kirous, Mut kirouskin raukee kiroovalta, Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus. Ei silmää loistavata lempeästi, Katsetta pyhää Lempi-kerubin, Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti, Voim' ankarinkaan vihan enkelin. Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan, Ja käsin peittää silmät huikaistut, Hän näki säteen autuudesta taivaan, Mi hält' on ainiaksi kadonnut!

Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.

I.

Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä, Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! -- Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree, Kansat kaikk' kukistain, voittaen manteret, maat; Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima, Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan, Kyntäen näin vakojaan, jost' ei toki koskahan nouse Toukoa oraillen, kohoo korsiakaan. Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill' on Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. -- Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee, Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös; Vaan sätehens' ei tuottele virvoitust' elämälle, Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. -- Muut ihaelkohot kuin sota laill' jalon, ankaran kosken, Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee; Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole, siunaus peltoin, Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. -- Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä -- Sun työs tok' jalomp' on, oi Savon urhea mies! Valloittajaks' sua myös kehuen mun mainita sopii, Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois. Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen, Valloitus-sankareiss' ei monta sun vertojas lie, Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit, Kirves ja aura, ne kaks, asein' ainoina vaan. Suomenmaan sydän viel' oli korpena kolkkona kaikki, Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö. Miehuutt' ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät, Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan. Miehuutt' ei ollut vailla, ken korven ik'-asukkaisen Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi. Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää. Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat, Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs! Usein kosk' ilomielin jo näit sun vaivasi palkan, Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat, Hiljaa hiivien silloin tul' yöllä se ryöstäjä viekas, Viimeisen sult' jyvän vei, kaiken toivosi vei. Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös; Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas, Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös. Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet, Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös. Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus, Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi, Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas, Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin. Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas, Laajeni viljelysmaa, laajeni näin _Savon maa_.

II.

Voitolle pääsi vallat Pohjolan, Pimeni päivä kansan Väinämöisen, Riehahti myrsky raivoamahan, Kauhullaan enentäen kauhun öisen; Toisistaan Karjalaiset eksyi pois -- Yöll' erottaa ken tietä voinut ois?

Muruksi murtui Sampo -- vapaus -- Ja kahtia myös Karjalakin katkes; Nous eri vallat, eri uskomus, Ja heimouden side vanha ratkes; Vel' oma muuttui tuntemattomaks; Vapaana oltiin yks -- nyt orjaa kaks.

Sokeina vastatusten syöstihin; Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta. Er' elo ol' ja kuolon toivokin, Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. -- Kuink' erottaa näin voipi ihminen, Mink' itse Luoja liitti yhtenen!

Kohosi silloin torni korkea Äyräälle myrskyn raatelemain rantain, Kohosi tulitorni, leimua Kirkasta, kauas paistavaista kantain. Halua ihmeellistä herättäin, Vastustamattomasti viehättäin.

Molemmat riensi kohden valkeaa -- Uus elon toivo kaiken rinnan täytti -- Vihollisen he keksi siellä -- haa! -- Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti Ja kädet miekkoineen jo nostetut Taas alas raukeni kuin halvatut.

Ja silmät kauan umpisokeat Nyt ihmein näki kaikki selvällehen, Hetkessä haihtui vihat katkerat, Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen. Omaksi veljekseenhän Savon mies Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.

Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. -- Kysytkö: mi se tulitorni lie? Ma vastaan: se on Savon linna jalo, Ja leimu siinä kirkaspaisteinen, Se lemp' on _yhteisehen Suomehen_.

III.

Heräsi sotavanhus unestaan, Ja katsoo ympärinsä kummastellen: Mi pauhu täällä, mitä hurraellen Näin joukot vilskuu hänen muureillaan? Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu, Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu, Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin Ylt' yli saloin sinisiintäväin?

Vaarassa onko jälleen isänmaa? Sotako rannalla taas liikkuu täällä? Vihollisjoukotko taas valloittaa Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? -- Ja ukko silmänsä luo ympärilleen Tykittömille vallivaruksilleen. Ja miss' on Savon kaikki sankarit? Ne oisko pelkurit tai petturit?

Oi, ällös, ukko, olko milläskään, Unia näet vaan menneist' ajoistasi! Ei sodan myrskyt enään ikinään Uhkaile armasta sun Savoasi. Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha; Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa, Ja kansa riehuva tää summaton Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on.

Et ole enää rajanvartija; Maan raja siirtyi kauas länteen, itään. Rauhassa nuku, sull' ei virkaa mitään. Vaan ei -- ei vielä -- vielä virkana Tok' yks ois sulla -- suoja muinaisuuden! Rajalla ajan vanhan, ajan uuden Nyt seisot vahtina, ett' unohtaa Tää polvi nuor' ei isiänsä saa.

Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus, Teit' uusia nyt astuu nuori kansa; Se oikein on -- mut ain' uskollisuus Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa! Sä, ukko, kerro kuink' es'-isät kesti Paikaltaan horjumatta urhoisesti! Karkaise työhön näin tää nuoriso, Lujaksi kuin sun allas kallio!

Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi.

Emonen Satakunta Ilmoille pojan loi, Ja sadan miehen voiman Hän kantamalleen soi; Sit' äidinrinnoin sadoin Imetti, kasvatti; Näin vahva jättiläinen Pojasta sukesi. Vaan ikäv' on hänen mielessään, Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään.

Siis ulos maailmalle Tää poika reutoutui: Hän kiersi sadat saaret, Hän sadat salmet ui; Ja kaikki rannan koivut Hänelle hymyili, Ja kaikki lehdon linnut Sulolla lauleli. Vaan ikäv' on hänen mielessään, Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään.

Rinnassa miehuus kuohui, Se toivoi taisteluun, Se riehuvaisna paloi Voimainsa koitteluun. »Ah urhon jalon, vahvan Jos kerran kohtaisi, Kas silloin maksais elää, Kuollakin kelpaisi!» Näin ikäv' on hänen mielessään, Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään.

Vaan rientäissään hän viimein, Mit' etsi, löysi jo: Edessä tuossa vankka On Tammerkallio. Sen kivirinta luja Tien sulkee kokonaan; Ei taivu hän, ei väisty, On valmis sotimaan. Ja jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Ja rinta rintaa vasten Nyt painia he lyö; He päivän kaiken koittaa, Eik' eroita heit' yö. Kiihkoissa katsos kuohuu Jo vaahti valkoinen! Kauaksi pauhu kuuluu Kuin jyske ukkosen. Hei jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Näin vuosisadat pitkät He yhä taistelee, Näin koskaan voittamatta He toistaan koittelee: Ei uuvu veden voima, Ei murru kallio; Vaan järven jättiläinen Se viimein suuttuu jo. Taas ikäv' on hänen mielessään, Tuo turha leikki ei tyydytäkään.

Saapuipa silloin siihen Kustaavi kuningas; Tuoss' jättiläisen keksi Silmänsä nerokas: »Hei, poika, suotta kuluu Noin voimas päivät, yöt! Mun palvelukseen' tule, Saat tehdä tosityöt. Tuo hyödytön pauhu on houraus, Vaan miehen työllä on tarkoitus!»

Nyt käteens' jättiläinen Sai sadat rattahat; Hän kaikin voimin vääntää, Ne pyörein juoksevat, Ne vanuttaa, ne takoo, Ne kutoo ratisten, Ja leivän tarpeet hankkii Tuhatten ihmisten. Nyt jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa viimein sai täyttymään.

Jo sata vuotta vääntää Hän tuossa päivät, yöt, Ja yhä kaunistuupi Ja karttuu hältä työt; Ja maine, jota toivoi Suurista sodistaan, Sen monin kerroin saa hän Nyt työstään, toimestaan. Ja jättiläinen on mielissään, Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.

Oi kaukaa häämöittävä, Sä aika tuleva, Kun auraks muuttuu miekka, Työkoneeks kanuuna. Kun vert' ei vuodatella, Vaan työllä kilpaillaan, Kun suosio ihmisill' on Ja rauha päällä maan, Oi aika sä toivottu, kaivattu, Kas täss' esikuvas on siunattu!

Huhtikuun 16 p. 1869.[7]

(Kun Suomen uusi valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin).

Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu, Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu! Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi Sanoma sinusta maan kautta lensi: Kaikk' kansa kuuli kauhistuin Ja seisoi sanattomin suin. Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli Ois iskenyt sen keskeen -- mutta huoli Ja kauhu ensihetken vaan Sai vallan, sitten sydämistä Tuhannen kertaa tuhansista Riemahti ilo kaikumaan. Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen, Kiitoksiin jot'ei syyttä houkuttais, Ja jonka niska jäykkä, visapuinen Käskystä kellekään ei kumartais, Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä, Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan, Ja kainostellen peittää tunteitaan, Jos kohta sydämessä lempi sykkää -- Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi Ja yli kuohahti sen sydän täysi. Sen palatsit, sen mökit matalat Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat, Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa. Hän oli pelastettu, tukeva Lakimme vanhan, pyhän suoja! Hän oli pelastettu, auttaja Elomme kansallisen nuoren Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!

Nyt edes näit, oi jalo valtias, Jos epäillyt liet koskaan lempeämme -- Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas, Sun, joka olet henki hengestämme, Jok' aina meidät ymmärsit Ja tunsit, meitä rakastit -- Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on Sun onnestasi eroamaton! Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri Sä tahdoit että antees uusi, suuri, Anteistas suurin: jottei enää mitään Sun kansas ääntä sulta estää saa -- Se muistopatsaan' oisi ijäst' ikään, Mi tätä päivää meille muistuttaa.

Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.

I.

Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita _Lämpö_, Ääneti, hengeti kaikk' kuin nuo perät Pohjolan kurjat. Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla, Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti, Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan, Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta, Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta, Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa, Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa -- Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla. Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä -- Kuules kuink' kohisee ne hiljaa peittonsa alla! Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin, Jotk' ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat, Vaan kaikk' jäädyttää, kaikk' kuolettaa vilu viima -- Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla.

Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen, Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy, Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat. Annas jos hetkisen nyt viel' Lämmön huokuvi henki Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet, Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden. Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski. Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu Kuollehet nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan, Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä. Kaikki ne nyt vihertää, kaikk' kukkivi, kaikki nyt tuoksuu Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka. Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet, Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta. Heidänki rintansa lämpiivi -- näin luo _Lämpönen Lemmen_ -- Kilvan kultansa kanss' he laulaa riemuisin kielin.

-- -- --

Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa? Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan. Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk' jalot aatteet, Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit, Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään; Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen, Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla, Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa. Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit, Ihmis-auttaja Sä, nimelt' et vaan, myös sydämeltäs Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää, Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman. Meidät on ymmärtänyt koht' täydesti Sun jalo henkes; Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen Syvään kätkeyneet, viel' uinuvat rinnassa Suomen Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta Koht' tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin. Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden. Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni, Toivonsa, tarpehet kaikk' edeskantaa istuimes eteen Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren, Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin, Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka, Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä. Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu, Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.

II.