Part 13

Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat! Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä. Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi, ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa. Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta -- niinkuin näillä retkillä tavallisesti kävi -- aivan turhaan. Vuorikyläin asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut. Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme. Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden, joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.

»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?»

»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän jäykkänä».

»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» --

Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja sanoi:

»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule suurempaa! -- Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä turhaan.»

»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan uuvuksiin?»

»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!»

Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä, yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.

Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme. Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin; he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.

Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna; kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena (oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.

Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis pyydettävämme kynsihimme.

Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. -- Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista ciceronelta. -- »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» -- »Eikö mitään! Tuskin meillä on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä perään näillä mailla?» -- »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos puutarhaamme istumaan?» -- »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla».

Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.

Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.

Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä leikistä.

Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi juoksemaan.

»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja itse osaksi astuin vieressä. -- Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet tietymättömiin vuoren vinkaloihin.

Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.

VIITESELITYKSET:

[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan tähden paljon muukalaisia asuu talvella.

[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua.

[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen.

[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa.

[5] Makkonen.

[6] Kalevala R. 52 v. 495-8.

[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan luodilta.

[8] _Louhikäärme_ on paljo luonnollisempi nimi kuin tuo kummallinen »_Lohikäärme_». Edellistä on Agricolakin Uudessa Testamentissa kerran käyttänyt.

[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea.

[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa. Milloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät toisissaan hävittelemässä.

[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi.

[12] Ett'ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka vuosi.

[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä, niinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras kaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty.

[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin talonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi.

[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin palasi upseerina.

[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin mannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja sitten upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria on jäljellä.