Part 12

Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko, kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.

Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle Elsani -- vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä pyhänä! -- Mene nyt -- kodissani en saa sinua enää pitää -- mene, vaan ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!»

Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen Elsaan -- sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. -- Nyt oli yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan, ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] -- Nuorukainen istahti meren rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.

Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, -- ei aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. -- Nuorukainen kavahti ylös -- hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset nyt käännähtivät toiselle polulle. -- Raikkaassa merituulessa ja jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. -- Evert nyt oli taas sama reima poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!»

Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen sisään.

Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei liikahtanut jalkaa avuksi menemään! -- »Joutukaa, miehet! joutukaa ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen kokkaan. -- Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!» sanoi yksi. -- »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!» arveli toinen. -- »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas itsekseen.

Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» -- Ei kuulunut yhtään hiiskausta vastaukseksi. -- Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa! Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta töydännyt avuksi. -- »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha, teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos hukumme» -- lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä elämää niin kovin sure!»

Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo istuivat airoilla -- ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä rannasta.

Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille. Jo se nyt alkoi laivaa lähetä -- jo se oli ihan sen kupeella -- nyt -- mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten -- se oli kadonnut! -- Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. -- Mutta mitä! -- Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin -- lähtiessä sovittu merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet -- laiva samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. -- Iloinen hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää välttää.

Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla; milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti ankkurinsa saaren tyyni-puolelle.

Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. -- Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi. Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse, ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani saaden». -- »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti, »niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän olisi oma lapseni». -- »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?» kysyi katteini. -- »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki. Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». -- »Viisitoista vuotta sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini, tuskin vastausta odottaa malttaen. -- »Sitä me emme, herra, tiedä. Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan kotipaikkaa tai nimeä».

Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja nuolemaan.

»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi. Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin, että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani, kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri maailmaa -- ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!»

Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa, niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa! Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla rikkomattomat kahlehet.

»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan, palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin, mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni jälleen hänen näkönsä. -- »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini uudestaan. -- »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt ukko epävakaisella äänellä. -- »Mutta tottahan», nauroi katteini, »rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» -- »Herra!» vastasi Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa lienee! -- Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» -- -- ukon silmät kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!» -- --

Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut, mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni, isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito, onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen, koska niin haluavat».

Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.

Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan, ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi vanhat päivänsä viettämään.

Viimeinen Kosija.

(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)

Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli kuin Villalan Liisa!

Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa. Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät, niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit, repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä palautuivat, nimittäin -- rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää, Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean Liisan rinnalle. -- Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista -- rouvaksi olisi Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet missä heillä onni oli tarjona!

Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa kissa.

Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen olisi suostunut -- ohoh, kaikkia vielä! -- Maltas, kyllähän tulee entisistä kosijoista vielä joku uudestaan!

Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt, vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut.

Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä vanhaa virttä:

Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä: Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä!

Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen. Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin.

* * * * *

Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään, ikään kuin ennustellen vierasten tuloa.

Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen Liisaan päin. »Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana niin koreilee?» sopotti yksi heistä. -- »Ihan se punaisessa liivissään on kuin menneenvuotinen karpalo!» jatkoi toinen. -- »Saas nähdä eikös vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä sill' on ikenissä!» lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin porsui. -- Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut, käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa! nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi!

Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. »Meiltä on elävä kateessa», virkkoi yksi heistä, »tulimme sitä täältä etsimään!» -- »Herrajesta, sulhasia!» huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut: »Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!» Mutta niin sanoen oli hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti!

Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan, komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: »ei tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!» Viimein löytyi vanha Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi: »Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!» -- »Vai sekös se onkin!» naurahti herra, »kukapas sen olisi uskonut! No olkoon onneksi, Liisa-rukka!» -- Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika, vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi.

Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan.

* * * * *

Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi vanhaksi piiaksi!»

Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki muutamia värssyjä selvästi. -- »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun vuoros, Matti». -- Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A -- sano a -- ällä -- alati!» -- »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». -- Matti alkoi uudestaan: »A sano a, -- ällä -- alasti!» -- »Alussa siinä seisoo», oikaisi pappi. »Ällä -- ö» pani Matti. -- »Loi», kuiskasi Liisa. -- »Löi», tokaisi Matti ääneensä. -- »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi, jolla oli kirkkoon kiire. -- »J -- u -- ämmä -- Jumala», huusi Matti, iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. -- Vaan sitten tulikin sitä mutkallisempi eteen. T -- a -- i, edemmäksi ei Matti parka päässyt. Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu vääntyi vääräksi kokonaan. »T -- a -- i -- -- en minä, -- hyvä kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan. -- »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi, puoleksi nauraen. -- »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria kirjoja lukenut. -- Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» -- Mutta kirkkoherra oli vielä veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei kuuloituksesta tulisi mitään. -- »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta», rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» -- »Jos hän olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!» vastasi kiivaasti pappi. -- »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». -- »Menkää nyt jo, te hävyttömät, menkää paikalla, taikka» -- -- huusi pappi vihastuksissaan ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.

Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset, opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään kuuloitusta.

Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.

Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.

Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.