Part 11

Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan -- ei muu vastannut kuin aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti: miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika. Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. »Sen heittiön tekosia nämät ovat», huusi hän innoissaan, »hän tahtoi kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija», riemuitsi hän näppiä lyöden, »vielä ei Antti parka ole harmaassa takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!»

Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. »Avatkaa, avatkaa!» huusi hän tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää kuoleman unesta. »Kukas siellä?» kuului pian isännän ääni oven takaa. -- »Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan tähden!» Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka -- laukesi lattialle sisään. »Rekryytin-ottajat!» oli ainoa sana, minkä hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan.

Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. »Anni», huusi hän heti kiivaasti, »jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa poika?» -- Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. »Mitä tietoa? Kuka pääsee?» vastasi hän vapisevalla äänellä. -- »Herra Jumala, enkös saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin», valitti sairas, »jos ei nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?» -- »Kello on kuusi aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?» -- »Se on tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle ettei häntä ole lupa ottaa». -- Anni ei mitään vastannut; hän kiiti nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti. »Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat», arveli hän; »tietysti hän ei ollut määrätyissä!» -- »Matti sen on niin laittanut», itki Anni, »se heittiö vihaa häntä sentähden että» -- -- siihen tytöltä puhe loppui. -- »Minkätähden?» kysyi isä. -- »Niin sentähden», vastasi Anni, mieltänsä rohkaisten, »että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä koskaan mene tuolle ilkeälle Matille». -- »Hum, hum», pani ukko, »semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee tytärtäni». -- »Ei, isä kulta», virkkoi tyttö innolla, »ei Antti ole mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä pyytämään, jos» -- -- »En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni», keskeytti ukko. -- »Mutta, isä kuulkaa!» -- -- »Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva».

Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta, siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n ja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista, ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun piti tapahtua.

Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. »Tuossa ne tulevat!» kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. »Horosho!» vastasi siihen Venäläinen, »olkaa huoleti».

Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. -- »Missä tässä on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin puheille», kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. -- »Ei muista», oli toisen vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. -- »Eversti, eversti», kertoi ukko, »vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen kanssansa». -- »Ah eversti», sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta olisi älynnyt, »eversti on tuolla ylhäällä». -- »No kuinkas pääsisimme me hänen puheillensa?» -- »Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!» -- »Ei, ei», huusi nyt Anni pelosta ahdistuneella sydämellä, »meidän täytyy päästä sinne juuri nyt paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!» -- »Ahaa», nauroi ala-upseeri, »tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia, siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään». -- »Hyvä herra upseeri», rukoili tyttö taas tuskissaan, »olkaa niin armollinen ja päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!» -- »Kuulkaa», lisäsi Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, »tuossa on teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte». -- Ala-upseerin silmät loisti. »Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle», mutisi hän hiljaan itsekseen, »luvannut estää noita pääsemästä, ja saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. -- No», lisäsi hän sitten ääneen, »koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty kivestä!» Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään.

Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin; nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt. Yht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. »No viimeinkin», huusi hän, »olen saanut luvan viedä teidät sisään. Joutukaa nyt väleen!» Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, -- mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli tehty.

Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti, vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen. Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi, kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti, huudettiin: _Lop_ (otsa), -- mieheltä pää kerittiin, harmaa takki pantiin päälle ja rekryyti oli valmis.

Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. »Malttakaa», sanoi hän, »meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa». Hän kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. »Nyt on aika», sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä -- työ oli tehty! -- »Herra Jesus! Antti!» huusi Anni, nuoren miehen luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. -- »Mitä melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?» ärjäisi eversti. -- »Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies vapaaksi!» -- Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. -- »Onko hän hullu? kuinka minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!» sanoi eversti. -- »Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa», virkkoi nyt puolestansa ukko Piispa. »Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne». -- Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen: »Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia se, vaan en minä sitä voi millään auttaa».

V.

Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. -- Vielä kerran kohotti Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat, kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.

Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla. Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. -- »Uuraasen päin», käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan, piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.

Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat, kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän kieltämme ymmärrätte?» -- Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä mailla ennen käynyt. -- Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa, Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» -- »Hätäkö elää tuommoisen pohatan!» -- »No entäs hänen tyttärensä, -- kuinkahan se olikaan nimeltään» -- »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». -- »Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» -- »Eikö mitään, ei hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä». -- »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä olisi toivoa hänen palaamisestaan». -- »Paljon on sinne mennehiä, herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa muistaa eikä häitä!» -- Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin kosija, nimeltä Matti, Matti -- -- Ahokas, muistaakseni?» -- »Aivan oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä».

Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». -- »Kyllä», virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä myöten talolle.

Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä. Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» -- »Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on -- Antin ääni!» -- »Ja Antti tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin lähtiessä». -- Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön tautta kerta jäi pyytämättä».

Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa. Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811, jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) -- oli Antti sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa maahovissa.

Hollannin saaristossa.

(Kuvaelma.)

Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti, on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman, ristittömän hautansa.

Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen lakihirren kohdassa. -- Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä, vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle. Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin valkealta kuin äsken tullut lumi.

Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli, niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut, leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.

Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä, joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä, vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä, pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä, mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.

Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä. Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat; hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera työ vahvistanut jälkimmäiset.

Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään. Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja ryhtyi uudestansa työhön. -- Nuori mies puolestansa seisoi ensin muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.

Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti, nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä. Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi hän. -- »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. -- »Minä olen jo aika mies!» -- Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein miehen vahvuutta!» -- »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» -- Ukko hymyili: »Et ole suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» -- »Minulla on myöskin», jatkoi nuori mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». -- »Onhan täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». -- Nuorukainen nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa, sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» -- loppusana näkyi väärään kurkkuun eksyneen, -- »emäntää!» -- Ukko vaan nyykähytti päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» -- »Isä Gerdt!» huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?»

Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» -- »Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun» -- -- Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä -- rakastaa minua -- mitä lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei ole koskaan syönyt sanaansa. -- Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä -- jonka minä olen ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?» -- Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen -- kenties mikä olisi tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert vetäynyt ovelle päin.