Part 10

Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan. Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt. Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla, mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa, hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät nauramaan ja huusivat hänelle: »Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi! Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!»

Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin, joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen ympärille. »Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella yksinään!» -- »Loruja on monellaisia», naurahti merimies, »on lystejä, on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua. -- Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja menkäämme tanssimaan!» Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän mutisi itsekseen: »Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat nähdä kuka viimeiseksi nauraa!» Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja meni kellelleen lattialle. »Tahallaankos sen teit, lurjus?» huusi Antti vihastuneena nousten. -- »Jalka on minun omani eikä laki kiellä ojentamasta sitä milloin tahdon». -- »Mutta minä neuvon sinua ihmisille ämmänkoukkuja panemaan!» Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana »maanmoukka» heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä hajosivat vieraat kukin kotiinsa.

II.

Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin tapausten perästä onkimies.

Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen kutsuivat hyville ruokapaikoille.

Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu yhteen suloiseen sovintoon.

Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse.

Yht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi tuttua kansanlaulua rallattamaan:

Ikävä on ilta ja päivä on pitkä, Surutonta hetkeä en muistakaan; Voi mikä lienee tullutkaan, Kun ei minun kultani kuulukaan!

Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö.

Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: »Niinpäs olikin kuin arvasin!» Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin.

Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija, Matti, kovin selvään tunsi -- Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului jok'ainoa sana, minkä he puhuivat.

»Anni», virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, »minä jo luulin ett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua minua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?» -- Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. »Jumala sen tietää», vastasi hän innollisesti, »että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin päässyt ja» -- lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, »saa nähdä päässenkö koskaan enää täällä käymään». -- Nuorukainen kavahti paikaltaan. »Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on tapahtunut?» -- Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja kertoi: »Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin kummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni, tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'» -- Merimies puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: »Minä tuskissani en saanut sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no, ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' -- 'Mutta isäkulta', sain minä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!' -- 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi on hyvä neuvo pidetty'. -- Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'» -- »Tulen korvettava», mutisi Antti, -- »'akaksi joka lopuksi joutuu ruotuvaivaiseksi'. -- Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein terveelliset morsiamelleni.' -- 'En minä morsiamenasi ole', intin hänelle vastaan. -- 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' -- Sen perästä en ole enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet -- köyhä». Anni vaikeni ja peitti itkien silmät käsillään.

Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: »Entäs jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!» -- Salmen toisella puolella risahti kovasti. -- Anni katsahti kummastuneena puhujaan. -- »Niin, Anni», kertoi tämä, »kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla. Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille avuksi.

»Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin tulla paljon rikkaammaksi Mattia!» Anni kavahti merimiehelle kaulaan. »Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!» -- »Maltas vähäisen», hillitsi häntä merimies, »siinä on vielä pieni temppu, jota en ole kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa, joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä kuulutuksille Matin kanssa».

Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti, tähtäsi hetkisen -- vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn pois ja mutisi itsekseen: »Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua. Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!»

III.

Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä otettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin, yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta.

Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin. Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä, kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin otosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin. Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet, varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut; talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla.

Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta.

Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan yht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen ääni huusi ulkoa: »Avatkaat keisarin nimessä!» -- »Herra Jumala, rekryytin-ottajat!» kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla, kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua talonpoikaa.

Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: »Sinun talossas, isäntä, on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi». -- »Risto Sorsa», vastasi Matti, »se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi teitä ja on missä lieneekään salolla». -- »No, tässä ei ole meillä aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi sijaan. Missä ne ovat?» -- »Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin, mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on pujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!» -- »Onkos tästä muuta pääsöä kuin tämä portti?» kysyi kiireesti nimismies. -- »Ei ole, herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta». -- »No sitten yks mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!» -- Lyhty tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. »Hei, tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!» huusi hän karkurille vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan.

»Mitähän nyt teemme?» arveli nyt Matti nimismiehelle. -- »Tässä on tietysti joku sijaan otettava», vastasi tämä kuivakiskoisesta -- »Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku renki lienee kotona». -- »Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä tyhjänä», nauroi nimismies; »ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa». -- »Älkää Jumalan tähden semmoista leikkiä laskeko», sanoi Matti vaalistuen, »oikeinhan siitä käypi väristys selkäpiitä myöten». -- »Taitaapa selkääsi myöten pahempiakin käydä», nauroi nimismies. »Älä nyt tyhjään kursastele, vaan lähde mukaan». -- »Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä mikään loismies taikka renki!» -- »Olit mitä olitkin», ärjäsi nimismies, »vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!» Matti kavahti ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet sidotut selän taa. -- »Armahtakaa, korkea herra vallesmanni», huusi hän vielä tuskissaan, »päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!» -- Nimismies arveli: »Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä hyvän sanan ja -- muutaman sadan kolikon edestä» -- -- -- »Kuulkaa, herra vallesmanni», sanoi äkillisellä ilolla Matti, »nyt minä neuvon tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme». -- »Kukas se siellä on saaressa ja mistä sinä sen tiedät?» -- »Antti Lepikkö tuolta Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on eikä mikään muu». -- »Antti -- Antti Lepikkö, kas kun en minä koko miestä tunne», arveli nimismies. -- »Niin, se on vasta muutamia viikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin sotamiehiksi». -- Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: »Mutta meidän pitää ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti on lesken ainoa poika!» -- »Ai, ai», sanoi nimismies, päätänsä pudistain, »sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla, pitäähän heitä olla kaksi saaressa». -- -- »Ei», kiirehti Matti kesken, »tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, -- ja minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!» -- »No olkoon menneeks' sitten!» --

Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän; siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään. Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. »Kah kummaa, Matti, mistä sinä tulet?» huudettiin hänelle vastaan. -- »Kuuluu olevan rekryytin-ottajia liikkeellä», valehteli Matti, »ja minulta ovat kaikki rengit metsään paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään». Antti ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. »Rekryytin-ottajat!» huusi Antti tuulasrautahansa tarttuen. »Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden pidä saada sinua kynsihinsä». Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen kädestään. Antti käännähti, -- siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. »Koira!» huusi Antti, joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun Matti yht'äkkiä sanoi: »Mutta mihinkäs se toinen joutui?» -- »Toinenko», sanoi nimismies, »mitäs me sillä teimmekään?» -- »Ei muun vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme turhaksi». -- »Toinen», sanoi yksi sotamiehistä, »se löi minua pakanan rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun aikaa pysynee nukuksissa». -- »Oletteko hänet tappaneet?» huusi Matti kauhistuksella. -- »Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa». -- »Vai niin», mutisi Matti itsekseen, »ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään; vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan, että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!»

IV.

Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä; hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden todellisuudesta.