v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan
eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten pysyvästi Norjalle.
Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa, jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki, jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja muita kalleuksia.
Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan uskottavia -- pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista sanaa totena" -- ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista, 1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja. Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia. Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.
Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti -- Gandvik). Kun myöhemmin Vienan permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan. Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen. Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista, mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.
V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä -- sekin varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten ajoissa.
Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.
Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla. Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä. Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella, joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva, niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.
Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus. Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.
Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain, suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi. Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.
Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset (suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.
Suomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät myöhemmällä keskiajalla "pirkkalaiset". Todennäköisesti he olivat Pohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia ammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen hämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo 1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet säännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten keskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja verotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen esi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.
Unioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat samaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan, olivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille varsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy siinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi tapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.
Keskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä aikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten, norjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat pysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren rannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja karjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen nämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat nämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo varhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä -- mikäli heillä sitä oli ollutkaan -- ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten riistettäviksi.
Ensimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli norjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset joutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin kaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset Jäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen ylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan Vienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat Lapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä. Vaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi, jossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin tosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren kysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten pirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä johtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.
Suuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään; Europan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan pysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.
3. UUSI AIKA: JÄÄMEREN RANNIKON VALTIOLLISET JAOT.
Uusi sangen vaiherikas aikakausi alkoi Jäämeren äärillä, kun nämäkin etäiset seudut joutuivat suurten löytöretkien tielle, Länsi-Europan kauppakansain vaikutusalaksi ja yritteliäiden merkantilististen hallitsijain koekentäksi.
Kun espanjalaiset ja portugalilaiset sulkivat muitten kansain merenkulkijoilta eteläiset pääsytiet Intiaan ja Kiinaan, englantilaiset ja hollantilaiset alkoivat etsiä luoteisia ja koillisia pääsyväyliä idän rikkauksien lähteille. V. 1553 Hugh Willoughby ja Richard Chancellor lähtivät kolmella laivalla Englannista purjehtimaan "koillisväylän" kautta Kiinaan. Norjan rannikolla laivat myrskyssä eksyivät toisistaan. Willoughby harhailtuaan siellä täällä Jäämerellä kuoli miehistöineen viluun ja puutteeseen jossakin samojedien rannoilla. Chancellor oli onnekkaampi. Hänen laivansa saapui Vienanjoen suuhun, länsieuroppalaisille uuteen, tuntemattomaan maailmaan. Englantilaiset heti ymmärsivät löytönsä merkityksen. He ryhtyivät viipymättä kauppasuhteisiin moskovalaisten kanssa, jotka Novgorodin valloitettuaan olivat tulleet Vienankin herroiksi. Englantilaisten perustama kauppaseura, "Moskovan kauppakomppania", sai Venäjällä tullivapauden ja muita erioikeuksia, joita se nautti lähes sata vuotta. Vienan suulla olevan P. Mikaelin luostarin lähelle englantilaiset perustivat pienen Archangelin (Arkkienkelin) linnoituksen ja kauppasiirtolan, jonka viereen venäläiset puolestaan v. 1584 perustivat samannimisen kaupungin. Ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703) Arkangeli oli lähes vuosisadan ajan Venäjän ainoa ja senvuoksi korvaamaton merisatama.
Pian ilmestyivät hollantilaisetkin Jäämeren markkinoille. Hollantilainen Willem Barents löysi v. 1594 Novaja Semljan ja kahden vuoden kuluttua Karhusaaren sekä Huippuvuoret. Täyteen lastattuja kauppalaivoja jo lähetettiin Karanmeren kautta pyrkimään Intiaan, mutta takaisin niiden täytyi palata ja sankarillinen Barents kuoli kylmän kouriin talvehtiessaan Novaja Semljalla. V. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, löydettiin se huone, jossa Barents miehineen oli talvea viettänyt; kaikki oli koskemattomassa kunnossa ja erinomaisen hyvin säilynyt. Tästä etevästä, onnettomasta tutkijasta on Barentsinmeri saanut nimensä.
Paremmalla menestyksellä hollantilaiset ryhtyivät Vienan kauppaan, jota varten he v. 1608 perustivat suurehkon kauppaseuran. Mutta Venäjän kauppaa monin verroin tuottavammaksi tuli 1600-luvun alkupuolella vauhtiin päässyt valaanpyynti Jäämerellä. Englantilainen Moskovan komppania sai v. 1613 Englannin kuninkaalta yksinoikeuden valaanpyyntiin "pohjoisella valtamerellä". Englantilaiset eivät kumminkaan voineet sulkea Jäämerta sinne pyrkiviltä Tanskan, Hampurin, Bremenin, Hollannin, Ranskan ja Espanjan pyyntilaivoilta. Pulasta koetettiin päästä jakamalla Jäämeren lahdet, satamat ja rannikot eri kansain valaanpyytäjäin kesken, mutta jättiläisosan veivät hollantilaiset, jotka nyt pitkiksi ajoiksi saivat isäntävallan Jäämerellä. Valaan (Grönlannin valaan) pyyntiä he harjoittivat pääasiallisesti Huippuvuorten ja Novaja Semljan vesillä. Pienelle Huippuvuoriin kuuluvalle Amsterdamin saarelle syntyi "Smeerenbergin" (Rasvalan) kauppala, johon oli ajopuista tai Hollannista tuoduista palkeista rakennettu taloja, varastohuoneita ja kapakoita ja jossa 2.000 hengen suuruinen väestö kesäkuukausina ahkeroi valaanrasvan keittämisessä ja valaanluun valmistamisessa. Niin suuressa kukoistuksessa oli nyt valaanpyynti, että Hollannissa väiteltiin siitä, kumpiko siirtolakaupunki oli kaupalle tärkeämpi, Javan Batavia vaiko Huippuvuorten Smeerenberg. Tilaston mukaan kuului Hollannin Jäämeren laivastoon v:n 1680 aikoina 200 alusta ja 14.000 merimiestä, ja aikajaksona 1669-1778 hollantilaiset tappoivat Huippuvuorten vesillä 57.590 valasta, arvoltaan 93 milj. Suomen markkaa. Mutta jo 1600-luvun lopulla Huippuvuorten pyynti alkoi vähentyä, Smereenberg autioitua ja valaanpyynnin keskus siirtyä Grönlannin puolelle. Kuitenkin ehti englantilainen valaanpyytäjä Scoresby v. 1822 päättyneen merimiesaikansa kuluessa Huippuvuorten vesillä yhdellä ainoalla laivalla pyydystää valaita 4 miljonan markan arvosta, ja pienempäin valaitten ja hylkeitten pyynti kukoistaa siellä tänäkin päivänä.
Ajan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla lujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli mahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin vaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin Vaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui tärkeitä valtiollisia ratkaisuja.
Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten pohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella. Veronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui valtion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren rannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän ei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai kaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia mahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman merkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti monipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista uutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin kaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.
Nämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia valtasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.
Siellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia eli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet valtiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä, maa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin valta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut itselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli sangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä _henkilöllisiä verotusoikeuksia_, joita eri valtakunnilla vanhastaan oli toistensakin nimellisillä alueilla. "Asukkaiden verotusta vieraan valtakunnan alueella -- Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa -- oltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään, milloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin sellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen kautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin sitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin valtakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi Lapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla seuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi joukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen valtakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän entiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron, saivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain voutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja sekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin alueella."
Lapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen. Niinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja viettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan elämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen henkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin henkilöllinen ollut mahdollinen.
Maata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin olivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja hallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai valtiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli taloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu perustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat. Ylipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista verottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan nimellisellä alueella.
Muinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten valtakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin kaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, _suuri yhteisalue_, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä vapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.
Ajan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan perille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta lappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata kovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa rajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran vakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai niiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset asukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas maaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten toiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui määrättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan käsityksiä tästä uudenlaisesta _maaverotukseen_ perustuvasta valtakuntain _aluevallasta_.
Tämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien oikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä tai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan valtakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi ottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo ennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo Jäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat lappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle valtakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä muillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta sentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle verottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero, mutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen verotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada selvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja Kemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat "saaneet maan ja veden, josta he voivat saada elatuksensa", ja Tornaeus kertoo lappalaisten maksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he tunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, "että heillä on vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää". Kun 19. vuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin veroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu maksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska majavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu verokin lakkautettiin v. 1814.
Lapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot olleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan kadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen ohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen ylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin yksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli maa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus. Sellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman muuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren rannalle: "Hvcvsq' exteditr regnv svecie" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin kuningaskunta).
Vastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi Jäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että seuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista tuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme valtaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet olivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä suuret oikeudet -- selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista pohjaa.
Ruotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren kysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi edelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin saakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta Lapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille samassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä käsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin piti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin ja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin Ruotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia Jäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti vanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli yksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli nykyaikaista sanontaa käyttääksemme "intressipiirien" raja, jonka länsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun rajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään määrättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla, vaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta tulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka vähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän rajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja Kuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän puolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan jälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat Ruotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille edelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.
Tällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi irtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi _täydellisen valtakunnallisen aluevallan_ kannalle, jonka mukaan toisella valtakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan alueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren rannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3 isäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren rannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi Alattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.
Kaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty maantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt oikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava siihen ulettuvain valtakuntain kesken _poikittain_, niin että kukin valtakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi omaisuudekseen.
"Varmasti voi otaksua -- lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo) tutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613' -- ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut ajatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja. Hänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin ulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi tuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen silmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on aivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu sulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi ollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden tarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan tunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden erottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille -- kuten se on koitunut."
Tanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen kanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä sitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle IX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava _pitkinpäin_, niin että koko rannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä muille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain rajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus jätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin asiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka matkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä lähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren ja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain rajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.
Osoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos toiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van Salinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen seikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja että Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa tutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611 julkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.
Ruotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin rauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja tunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka idässä.
Lapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen lopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla tavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan mannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä lujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan kahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä ja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin saakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi alueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja käytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut. Jakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva epämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet lähenivät toisiaan. Tämä _yhteisalue_, norjalaisten Faellesdistrikt, ei ollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale muinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli supistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan yhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa harjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai kaikille kolmelle isännälle.
Mutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys. Käytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen rannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta tosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen mukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751 jakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja vedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan; rannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun alueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan oli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä olivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo Strömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti _lopullisesti suljetuksi Jäämereltä_. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826 keskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren rannikkoa. Niiden välinen raja -- Norjan Jäämeren rannikon nykyinen itäraja -- tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin Mutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin kreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue virstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko oli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen Jaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.
Suomea, jonka alueeseen Haminan rauhassa v. 1809 oli yhdistetty Kemin ja Tornion Lapit Muonion ja Tornion jokiin saakka lännessä ja joka siis näissä Lapinmaan osissa oli perinyt Ruotsin kaikki oikeudet, ei Venäjän ja Norjan välillä v. 1826 sovittu raja suoranaisesti koskenut. Kuitenkin Suomea kohtaan silloin tapahtui huutava vääryys, kun Suomen valtiolaitoksia kysymättä, Suomen saamatta edes omain edustajainsa kautta ottaa osaa rajaneuvotteluihin, v:n 1826 sopimuksen tekijät yksipuolisesti menivät määräämään myöskin Norjan ja Suomen välisen rajan Kolmisoaivista Norjan, Suomen ja Venäjän rajain yhtymäkohtaan, Mutkavaaraan.
Näin oli vuosisatain kuluessa Lapin valtiollinen ositus vihdoinkin tullut loppuun suoritetuksi. Mutta vieläkään ei Lapin taloudellinen jako ollut täydellinen. Strömstadin sopimuksessa v. 1751 nimenomaan vahvistettiin Ruotsi-Suomen lappalaisten vanhat oikeudet harjoittaa kalastusta, hylkeenpyyntiä ja porojen kesälaiduntamista Norjan alueella, samoinkuin Norjan lappalaisten oikeudet syöttää porolaumojansa talvisin Ruotsi-Suomen alueella. Mutta v:n 1826 sopimuksessa Norja ja Venäjä, taaskin asianosaista kysymättä, mielivaltaisesti syrjäyttivät Suomen lappalaisten vanhat vahvistetut taloudelliset oikeudet Jäämeren rannikolla. Mainitussa sopimuksessa kiellettiin nimenomaan toisen sopimusvallan alamaisia syöttämästä porojaan toisen alueella ja kalastusoikeudetkin määrättiin lyhyen ajan kuluessa kokonaan lakkautettaviksi. Sillä perusteella norjalaiset alkoivat estää Suomen asukkaiden elinkeinollista toimintaa Ruijan puolella. Turhaan tehtiin Suomen puolelta yrityksiä saada asiat palautetuksi Strömstadin sopimuksen pohjalle. Kun mitkään sovittelut eivät auttaneet, niin keisari Nikolai määräsi, että Suomen raja oli syksystä 1852 suljettava Norjan lappalaisten poroilta ja Suomen alamaisten luovuttava syöttämästä poroja, kalastelemasta ja metsästämästä Norjan puolella. Itämaisen sodan selkkaukset kuitenkin keskeyttivät enemmät toimenpiteet tältä puolelta ja antoivat Ruotsi-Norjalle tilaisuuden v. 1855 maksaa Venäjälle kukkuramitalla. Marraskuussa 1855 Ruotsi ja Norja tekivät Englannin ja Ranskan kanssa sopimuksen, jossa Ruotsi ja Norja sitoutuivat olemaan vaihtamatta Venäjälle mitään osaa alueestaan tai sallimatta Venäjän miehittää mitään osaa alueestaan tai nauttia siellä mitään laiduntamis-, kalastus- tai muuta oikeutta; Englanti ja Ranska puolestaan sitoutuivat asevoimin auttamaan Ruotsi-Norjaa torjumaan Venäjän sellaiset yritykset. Selvää selvemmin oli tällä "marraskuun sopimuksella" riistetty Suomelta viimeisimmätkin toiveet Länsi-Varangissa. Kaikki taloudellinenkin yhteisyys Lapin valtiollisten eri osain välillä oli näin lopullisesti lakannut.
Sillä tavoin, monisatavuotisen kehityksen uurtamina piirteinä, ovat Jäämeren seutujen nykyiset valtiolliset rajat syntyneet. Uuden ajan ensimäisinä vuosikymmeninä Jäämeri tuli äkisti vedetyksi silloisen maailmantalouden toimintapiiriin. Pohjois-Europan taloudellisesti kehittymättömät vallat eivät pystyneet siellä astumaan mahtavampain englantilaisten ja hollantilaisten kilpailijain rinnalle. Mutta niiden merkantilistinen etu vaati niitä kuitenkin tekemään voitavansa Venäjän merikaupan palauttamiseksi Itämerelle ja itse pyrkimään niin suurelle osalle Jäämeren rikkauksista kuin mahdollista. Varmaan sellaisissa uudenlaisissa tarkoituksissa pohjoiset valtiot ryhtyivät valtiollisesti ja taloudellisesti valtaamaan ja jakamaan Jäämeren rannikoita. Kilpailussa Ruotsi-Suomi jäi vähimmälle osalle ja tuli kokonaan tungetuksi pois mereltä. Vuosien 1613, 1751 ja 1826 rajasopimukset ja vihdoin kahden suurvallan takaukset ovat täydellisesti musertaneet Kaarle IX:n suuret suunnitelmat ja Suomen toiveet Ruijassa. Mutta kasvuvoimaisen kansan ja maan luonnollisia oikeuksia eivät keinotekoiset ja väkivaltaiset salvat ajan pitkään voi ehkäistä, ja niinpä on Suomi löytänyt uusia teitä ja keinoja pohjoisten päämääräinsä saavuttamiseksi.
4. SUOMEN PYRKIMYS ITÄVARANKIIN.
Jäämeren vuonoista on avara _Varanginvuono_ Suomea lähin ja Suomelle tärkein. Joukko jokia -- _Näytämönjoki, Uutuanjoki_ ja suuri _Paatsjoki_ --, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin vesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen valtatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina portinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman levyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet, _Varjakanniemi_ (Varjaknjarg) lännen ja _Kalastajaniemi_ idän puolella. Itse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on länteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä eteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat aivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat _Reisivuono_ (Buggöfjord) ja _Näytämönvuono_ (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan joet laskevat. Kaksihaaraisen _Utsavuonon_ idempään haaraan laskee Paatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin kirkko ja sen vieressä _Akkulanniemen_ (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka satamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö) välisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä Näytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä _Petsamonvuono_ (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi vuonoa, _Maattivuono_ (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman leveä, syvä _Pummanginvuono_ (Bumenifjord) pohjoisempana.
Varanginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja riistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja turskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja muita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä jopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että niiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan kielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että kalastajat ovat niistä pääsemättömissä.
Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi Varanginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin huomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan kärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli _Vuoreijan linnan_ (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen etelärannalle _Vesisaaren kaupunki_ (Vadsö).
On helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat suorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin senvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut yhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta erotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin väestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla. Myöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi. Suomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja kulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime vuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia ihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli 1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään. Tärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja säännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä yhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina Varangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret tulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja yritteliäisyyttä.
Varanginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne laskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko Kalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten vaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti yhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä Jaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan ja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin seuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja Trifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan perustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain erioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen kauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen merkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka Vesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin perinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei viroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen Länsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti pysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren puolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä kulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja taloudellisesti käytetyksi.
Vuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä saivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti oivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut Utsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman. Tarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen Suomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä yhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille toimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon eteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla ehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin alkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä hänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin jäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta väkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille ja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella Itä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee Suomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin rangaistusvankien siirtolalle "mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa", joksi olisi sopiva "Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli Bommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren rannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja nekin vain kesän aikana". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään merenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa: "Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi asian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi KaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja kalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan voisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä saamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on asumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin maksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin nyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa lähellä olevassa meressä."
Paria vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin