Part 6

Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta -- tässä syvyydessä tuskin muuta kuin neljä.

Ennenkuin käyn levolle tahdon -- sen tapauksen varalta, etten enää heräisi -- pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!

11.

Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.

Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet -- peräti tuskalliset unet. Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen, joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.

Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista. Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.

Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta, mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä päästä.

Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton reunan alle.

Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan, hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä ilmavirta johtui.

Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.

Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että olin keksinyt seinässä reiän.

Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi, että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.

Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui, että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan pyhässä hiljaisuudessa.

Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä. Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, -- olinhan heti sen jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?

Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten teljettyjen huomiota, -- olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla jyskytykseni.

Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni, että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.

Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni, koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista tunti on koittanut.

Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti, kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?

Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen, että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin jälkeen. Se on elämäntarmoa -- selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole luulleet pystyvämme.

Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.

Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.

Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon. Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.

Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.

Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni oli sisareni hyvä ystävä.

En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein, sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi olisi huolehdittava lapsista.

Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen, jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi suhteemme.

Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä esittää vanhalle äidilleni -- Solovinin leskelle, joka asuu Vasili Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa -- ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi, jota se koskee.

Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!

Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni. Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni kalpea lemmitty.

Ivan Sergejevitsh.

12.

Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua. Loppu.

Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.

En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?

Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen joustavuutta. Ei -- minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni, tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.

Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi, otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää -- en ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin -- mutta unohdan nälän ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi levollisena kuolla.

Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan. Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.

Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat, että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä voitaisiin pitää uutena.

Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.

Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen huolellisesti: -- peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää. Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.

En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.

Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita tarkastusmiesten joukossa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.

Siitä tuli hupaisa illallinen, jolloin lausuttiin monta naljailevaa huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian sainkin asian selville.

Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla, sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen, jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön myrskyn aikana merelle.

Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan. Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.

Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole nähnyt vastapelaajani tekevän sellaisia tyhmyyksiä ja tarjoavan minulle sellaisia voitontilaisuuksia kuin tuona iltana. Kun olin voittanut parisataa ruplaa, ehdotti se veistämön virkailija, joka oli pahimmin hävinnyt, että panoksia lisättäisiin. En tietenkään voinut yksinäni vastustaa, eivät halunneet sitä liioin tehdä tarkastusmiehet, jotka, omituista kyllä, niinikään olivat voittaneet, ja niin jatkui peliä kaksinkertaisista panoksista.

Aamua oli jo pitkälle kulunut, kun kontreamiraali, jolle onni oli hymyillyt yhtä suopeasti kuin minullekin, nousi ja ilmoitti voittaneensa yllin kyllin yhden illan osaksi. Muissakin pöydissä peli taukosi, samppanjalasit juotiin pohjaan ja tehtiin tili. Tungin hieman kummissani setelit taskuuni ja laskin voittoni summittain kahdeksaksisadaksi ruplaksi. Myöhemmin huomasin että olin seteleitä pannut muihinkin taskuihin ja että voittoni oli kaiken kaikkiaan yli tuhatkaksisataa ruplaa. Tuntuva ja tuiki tarpeellinen lisä tuloihini!

Ylimalkaan meriupseereilla tuntui illan kuluessa olleen pelionnea ja veistämön virkamiehillä päinvastoin. Mutta jälkimäiset kestivät tappionsa hyvin maltillisina ja hyvästelivät vieraitaan kohteliaimpina isäntinä mitä olen tavannut.

Kun kumarsin erikoissuosijalleni, varakkaalle virkamiehelle, hymyili tämä hieman kärkevästi ja onnitteli minua hyvän pelionneni johdosta. "Se tekee hyvää luutnantin kassalle!" hän sanoi. "Mutta katsokaa vain, ettette ole pelannut elämäänne pilalle tänä yönä!" hän lisäsi merkitsevästi ja uhkaili minua etusormellaan. "Muistakaa, että Rusalka ei juuri kelpaa toimimaan avomerellä!"

Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä, sanoi vastedeskin muistavansa minua, koska olin niin kelpo ja sivistynyt mies, hymyili vielä kerran merkitsevästi, ja sitte lähdin päivän jo kirkkaasti paistaessa, pää sekavana takaisin Rusalkaan ja ryhdyin jälleen keskeytyneeseen päivystäjätoimeeni.

Mutta illallinen ja pelipöydän ääressä vietetty yö antoivat minulle aihetta paljoon mietiskelyyn sekä heti tapahtuman jälkeen että myöhemmin -- -- --

Nyt tunnen voimieni heikkenevän. Olen ponnistellut liikaa kirjoittaakseni äskenmainitsemistani asioista ja pitääkseni ajatukset koossa. Minun täytyy keskeyttää -- --

Hetkistä myöhemmin.

Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän -- mikäli muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.

Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa, josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista suurta salaisuutta.