Part 5

Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan, katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.

Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen, ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.

Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä. Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.

Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena, tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!

Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman. Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.

Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa, osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava, ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.

Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki, niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.

Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot, joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi paikalla sulkeutunut takanani.

Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin kauimmin hengissä -- - -!

Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni, minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä vuotamasta sisään.

Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin, joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.

"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.

Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana? "Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa, koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.

Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa näin vettä -- mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle hiekka- tai savipohjalle.

Ei -- vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla, liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme päättyisi.

Katsoin kelloa -- se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin turtumuksen astuvan tilalle.

Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä, vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.

Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen kanssa.

Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.

Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.

Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi? Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana itäistä aamutaivasta vasten.

Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? -- Kuinka? Hetken kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun, johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme. Epäilemättä "Tutsha" -- toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme Tallinnasta -- epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi aamuhämärässä etsimään meitä.

Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa, silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.

Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet. Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä, ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.

Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas, ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.

Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.

Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava, olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.

Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta. Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja toteutettavia pelastussuunnitelmia.

Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa. Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. -- Ei, olin edelleen kapteenin hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin suljettuna.

Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni, mietiskelin.

10.

Mereen suljettuna.

Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui silmiini.

Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli, huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni, ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.

Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta tuntui omituiselta, että meidän kulkumme -- mikäli ollenkaan liikuimme -- tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.

Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä. Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys, miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.

Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat laivan rungon _vaakasuorassa asennossa_ tekemistä heilahduksista. Me ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.

Niin, -- mitä minun nyt oli tekeminen?

Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin, että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen. Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.

Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista -- päivällä tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä, tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä; suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua mitä suurimmassa määrässä.

Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot, joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua tyyneyttä -- se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.

Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus -- ilman happi alkoi turmeltua! Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu -- olin jo kulkemassa kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!

Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä, suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.

Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä, ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita, joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.

Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin, kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää. Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät tunnit? Revolveria en enää ajatellut; -- venäläisen luonteen hyviä piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten keskuudessa.

Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.

Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta päivää.

Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen jonkunlaisen sankarikuoleman.

Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin. Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.

Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä, niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.

Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä. Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa siihen, että happi on loppumaisillaan.

Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa, kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.

Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi, hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.

Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja samalla olen kokeileva lääkärikin.

Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee, ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä ponnisteluistani pysyä jäykkänä.

Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan voi avata sisäänpäin -- ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä en milloinkaan täältä pääse.

Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin, tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta -- kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt vedenalaisen matkansa.