Part 4

"Rannalle ajautunutta upseeria käsitteleviä tutkimuksia on tehty kaikessa hiljaisuudessa, jottei herätettäisi tarpeetonta huomiota ja uusia huhuja. Hänen paperinsa sisältävät mitä tärkeimpiä tietoja Rusalkan kohtalosta, mutta hän itse ei voi olla Rusalkan miehiä. Häntä arvellaan upseeriksi, joka hukkui viime suvena suoritettujen suurten tutkimusten aikana."

Allekirjoitusta ei nytkään.

Yhä sotkuisempaa, yhä salakähmäisempää! Upseeri, joka katosi viimesuvisten laajojen Rusalka-tutkimusten aikana, oli löydetty ruumiina, mutta häneltä oli tavattu joukko Rusalkan kohtaloa koskevia tärkeitä muistiinpanoja! Olisiko hän siis sukeltanut hakemaan näitä muistiinpanoja Suomenlahden pohjasta, mutta tässä puuhassaan hukkunut? Olin päästä pyörällä.

Kun olin hieman tointunut, istahdin kirjoittamaan pitkän kirjeen kapteeni Vasuhinille, mainitsin saamistani sähkösanomista, kiitin häntä niistä ja pyysin häntä kirjeitse lähettämään minulle seikkaperäisiä tietoja uudesta, salaperäisestä rantalöydöstä, joka tietysti kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni.

Lähetettyäni kirjeen tunsin itseni tyynemmäksi. Nyt oli vain odotettava kapteeni Vasuhinin vastausta, joka valaisisi asian oikean laidan. Ellei sitä tulisi, tärvelisin aivoni mietiskelyillä, jotka olisivat vain tyhjiä arvailuja.

Noin viikon kuluttua saapuikin kapteeni Vasuhinin vastaus, mutta se herätti minussa uutta ällistystä. Kirje oli peräti lyhyt ja sisälsi seuraavaa:

"Parahin luutnantti Dubois!

Olen saanut kirjeenne, ja kiiruhdan vastaamaan heti, ettette joutuisi turhaan odottamaan. Minulla ei ole mitään kerrottavaa Tallinnan lähellä tehdystä eriskummaisesta rantalöydöstä, josta kirjeessänne puhutte. Minä en liioin ole lähettänyt teille sähkösanomia. Teillä on ilmeisesti muita ystäviä Pietarissa kuin minä. Teidän altis

kapteeni Vasuhin."

Mitä tämä merkitsi? Kuka siis oli sähkösanomat toimittanut? Kapteeni Vasuhin ja hänen ajutanttinsahan vain olivat luvanneet minulle hankkia tietoja Rusalkan vaiheista. Ketä minun siis oli niistä kiittäminen? Kaiken kaikkiaan pelkkää salakähmäisyyttä koko juttu?

Kyhäsin heti paikalla kolme uutta kirjettä Pietariin -- yhden ensimäiselle luutnantille Vasuhin nuoremmalle, toisen luutnantti Wulffertille ja kolmannen kapteeni Vasuhinin aliluutnantille, johon olin tutustunut Viaporissa ja joka niinikään oli luvannut minulle lähettää tietoja.

Kaikissa kolmessa mainitsin saamistani sähkösanomista, kysyin, kertoivatko ne tosia ja pyysin selitystä koko juttuun. Sillä eihän voinut ajatella, että sähkösanomat olisivat saapuneet minulle ilmasta lentäen -- minun oli varmaankin kiittäminen jotakuta heistä niistä mielenkiintoisista tiedoista, joita olin Venäjältä saanut.

Taas kului viikko. Sitten tuli kolme kirjettä, yksi kultakin venäläiseltä tuttavaltani, kaikissa jotenkin sama sisältö. Kukaan heistä ei ollut lähettänyt sähkösanomia, kukaan ei liioin voinut selittää minulle, kuinka asiat oikein olivat. Mutta kukaan ei myöskään väittänyt, että sähkösanomien tiedot olisivat vääriä, päinvastoin tuntui siltä, että he kaikessa hiljaisuudessa tunnustivat sähkösanomien sisällön oikeaksi. Ja jokainen lopetti kirjeensä, kuten kapteeni Vasuhinkin lauseeseen? "Teillä on ilmeisesti Pietarissa muita ystäviä kuin minä."

Kirjeet saivat tietysti minut enemmän uteliaaksi kuin viisaaksi. Olin yksinkertaisesti joutunut hämärien vehkeilyjen uhriksi, haluttiin kokeilla, kuinka kauan hyvänsuopaisuuttani ja herkkäuskoisuuttani kestäisi, tahdottiin kaiken kaikkiaan pitää minua narrina.

Suutahdin omaa herkkyyttäni ja päätin katkaista suhteeni venäläisiin ystäviini, koska he huvittelivat pitämällä minua vehkeilyjensä uhrina. Ja samalla olin tyytyväinen itseeni sen johdosta, että olin sähkösanomat säilyttänyt omana salaisuutenani. Jos olisin niistä jutellut tovereilleni, olisin nyt saanut kestää heidän rajatonta naljailuaan, kun ei mitään lähempää selvää saataisikaan Tallinnan lähellä viimeksi tehdystä salaperäisestä rantalöydöstä.

Silloin sain -- joitakuita päiviä viimeksi tulleiden kirjeiden jälkeen ja Aleksanteri III:n kuoleman ja Venäjän maansurun aikoihin -- painavan, kirjoihin merkityn postilähetyksen Pietarista. Itsestään selvää, että tulin uteliaaksi. Huomasin paketin koosta, että siinä oli papereita tai kirjoja, enkä siis pelännyt sen sisältävän helvetinkonetta, jonka tehtävänä oli vaijentaa minut ikiajoiksi sen johdosta mitä jo tiesin omituisesta Rusalka-jutusta. Paketin lähettäjäksi oli venäläisin kirjaimin merkitty jokin aivan epäselvä nimi. Muutoin kyllä olin mestari saamaan selvän venäläisistä kirjaimista.

Lähetin pois kirjeentuojan ja irroitin paketin huolellisesti kiedotut purjenuorasiteet. Esille tuli paperitukku, joka oli kirjoitettu täyteen tiheää pientä käsialaa, ja päällimmäisenä oli minulle osoitettu kirje. Sujuvalla, virheettömällä ranskalla tuo epäselvä nimimerkki selitti mitä paketti sisälsi. Kirje kuului:

"Korkeastikunnioitettava herra luutnantti:

"Otan itselleni edelleen vapauden pitää Teidät niiden tapahtumien tasalla, jotka ovat yhteydessä Rusalkan ja sen salaperäisen kohtalon kanssa. Oheelliset muistiinpanot on löydetty lähellä Tallinnaa maihin ajautuneen upseerivainajan taskuista, ja minä olen ne Teitä varten kääntänyt ranskaksi.

"Saatte niistä lukea kerrassaan uskomattomia seikkoja, jotka luovat Rusalka-juttuun aivan uutta valaistusta.

"Meriupseeri-vainajasta ovat mielipiteet tuiki erilaisia. Muutamat luulevat hänessä tuntevansa viimekesäisen Rusalka-retken aikana kadonneen upseerin, Salmatovin, jota hän muistuttaa kookkaalla rakenteellaan ja vaalealla tukallaan, toisten mielestä on epäilemätöntä, että hän on Solovin, Rusalkan toinen luutnantti. Hänen alkuperäänsä ei ole toistaiseksi voitu todeta.

"Edellistä käsitystä tukee, paitsi, kuten sanottu, hänen ruumiinrakenteensa ja tukan väri -- jotka tosin sopivat hyvin luutnantti Soloviniinkin -- myös se seikka, ettei olla läheskään varmoja, puhuuko huhu totta, että sanottu meriupseeri olisi kadonnut tutkimusretkeltä yhdessä erään Viaporissa palvelevan everstin rouvan kanssa. Tosiasia sensijaan on, että everstinrouva Dorshinski on kadonnut Viaporista samaan aikaan kuin Salmatov sukelluskomennuskunnasta, mutta toisaalta väitetään varmasti, etteivät he olleet missään suhteissa toisiinsa. Olettamus, että löydetty meriupseeri olisi karannut Salmatov, on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että tämä on kuulemma nähty everstinrouvan seurassa jossakin saksalaisessa pikku kylpylässä. Jos se todistetaan, ei voi olla puhettakaan, että upseerivainaja olisi hän. Niinikään on selittämätöntä, kuinka hän olisi saanut huostaansa näköjään täysin luotettavat muistiinpanot, jotka, kuten huomaatte, ovat päivätyt Rusalkassa kahtena, kaameata haaksirikkoa seuranneena päivänä.

"Moni seikka tukee sitä olettamusta, että maihin ajautunut upseeri olisi Rusalkan toinen luutnantti Solovin. Ensikädessä se, että hänen melko hyvin säilyneissä liinavaatteissaan on nimimerkki S, jota on verrattu hänen muissa, onneksi talteen saaduissa liinavaatteissaan oleviin kirjainmerkkeihin ja niiden on huomattu sopivan jokseenkin hyvin toisiinsa. Tosin alkaa Salmatovinkin nimi S:llä, joten täyttä varmuutta ei näinkään ole voitu saada. Edelleen, muistiinpanot tuntuvat täysin luotettavilta, kuten itsekin huomaatte, ja ammattimiesten parissa on jo kauan ollut vallalla sama ajatus Rusalkan kohtalosta. Se käsitys saa nyt vahvistuksen maihin ajautuneelta löydetyistä muistiinpanoista -- jos ne ovat oikeita.

"Jälkimäistä näkökohtaa vastaan sotivat niin selvät fyysilliset ja kemialliset lait, että niitä täytyy ensimäisenä ja viimeisenä epäillä.

"Ennen kaikkea on uskomatonta, että henkilö, joka on ollut veteen hautautuneena enemmän kuin vuoden ajan -- vaikka kuinkakin tiiviisti suljetussa paikassa -- olisi voinut säilyä niin hyvin kuin löydetty upseeri. Vaikkapa hän olisi ollut vain lyhyenkin ajan aallokon ja meriveden vaikutuksen alaisena, ei vuoden vanha ruumis olisi sitä kestänyt. Edelleen on omituista, ettei hänellä ollut muita asiapapereita kuin nuo tuhoenteiset muistiinpanot. Ne oli tosin huolellisesti ommeltu hänen povitaskuunsa, mutta koska hän on noin huolehtinut niiden säilymisestä, odottaisi hänen samalla ajatelleen kuinka todistaa alkuperänsä.

"Olkoon laita kuinka tahansa, se ainakin on varmaa, että mitä omituisimpia ja yllättävimpiä olettamuksia voi tämän löydön perustuksella tehdä Rusalkan kohtalosta. Vaikeata näet on uskoa, että papereissa piilisi jokin salamyhkäinen puijausyritys tai että ne olisivat väärennettyjä. Kadonnut luutnantti Salmatov oli tosin haaveileva luonne ja hänellä kuuluu olleen melkoista kirjailijataipumusta, mutta silti tuntuisi melkein liian häikäilemättömältä olettaa häntä muistiinpanojen laatijaksi. Vielä uskomattomampaa olisi otaksua hänen säilyttäneen niitä huostassaan niin huolellisesti, jos hän todella olisi hukkunut viime kesäisellä sukellusretkellä, onnettomuustapauksessa, jota kukaan ei ole ollut todistamassa, eikä paennut kauniin everstinrouvan kanssa.

"Siis: -- peräti mutkallinen juttu, joka saisi syntymään mitä hurjimpia huhuja, jos se joutuisi yleisön tietoon. Mitä tarkimmin pyritään pitämään löytöä salassa, ja toistaiseksi on onnistuttukin. Nykyisin on joukoilla muuta ajateltavaa tsaarin sairauden johdosta. Hän kuuluu olevan kuolemaisillaan, ja minä pelkään koko jutun joutuvan unohduksiin, ellei satu uutta rantalöytöä, jonka joku sanomalehtimies saa nuuskituksi esille.

"Rusalka-juttu ei saa toki unohtua. Annan teille täten valtuuden oman mielenne mukaan käyttää muistiinpanoja ja luotan teidän vaitioloonne! Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette.

"Mitä kunnioittavimmin."

Nimi epäselvä.

8.

Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.

Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten käännetty ranskaksi?

Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa, jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen, jos haluttaisiinkin.

Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin, että minä julkaisisin muistiinpanot _Revue Marinessa_ -- mitä tarkoitusta varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne koskivat.

Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:

Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.

Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.

Ja minä luin:

Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä, montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme, että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta mahtavasti Nargön selällä.

Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli kohtalo säätänyt.

Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli aaltojen painallusta peräsimeen.

Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi, olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa, että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä, sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos aallokko olisi laitavastainen, -- samoin olimme kerran ennenkin menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.

Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä. Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut käyttökelvottomaksi.

Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää jokainen merimies.

Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä pyörää, kun alus joutui hyökyihin.

Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli, eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä kestäisi -- peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.

Mutta -- ja se oli suuri mutta!

Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa. Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan nousevan tukehduttavana kurkkuuni.

Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon -- mutta -- mutta -- mutta! Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus, vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.

Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa -- nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.

Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.

Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.

Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa, ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.

Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja köliosastossa vesi kohosi yhä.

Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.

Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?

Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.

Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin, mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.

Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.

Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden! Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.

Kaunis tulevaisuus, totisesti!

Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti. Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin. Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät uusien varaosien tarkan sovittamisen.

Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.

Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän. Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman luonteensa -- ainakin hetkeksi.

Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.

Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat vasaraniskut -- siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme -- ja laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta useimmat olivat kalpeita ja levollisia.

Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me uppoaisimme.

Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena. Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.

9.

Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.