Part 3

Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta -- toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat menneet ohi suun.

Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan aikaan Venäjällä -- ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli, että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.

Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla, sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin. Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä, käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.

Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.

Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää lupaili pysyä entisen kauniina.

5.

"Vain kuollut hylje!"

Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.

Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin, sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.

Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista. Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.

Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista, lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko, sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.

Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain yhdellä tavalla:

Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin -- laivan kaksi suurinta suojaa -- voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.

Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.

Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.

Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä, sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden, myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.

Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken hiljaisuus.

Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.

Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut osallinen. Minua karmi.

Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina. Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin arvoituksellisesti kadonnut.

Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan. Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.

Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista, joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.

Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.

Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.

Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että onnistuttaisiin hyvin.

Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.

Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.

Silloin -- oli jo päivällisaika -- näimme jotakin erikoista olevan tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.

Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki uteliaina.

"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.

"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.

Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä, Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan, kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet kuuluvat tekevän.

Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.

Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä valtiotaidosta -- ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja saamaan minut -- ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut mukana tutkimusretkillä -- levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:

"Vain kuollut hylje!"

6.

Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.

Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden, että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin, ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena. Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi antanut oikeutusta epäluuloilleni.

Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja, mikä tähän asti oli löydetty.

Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä, joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.

Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni liian vähäpätöisenä sellaiseen.

Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä. Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.

Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?

Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut -- tai tahtonut -- minulle valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen, eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut pettynyt. Päinvastoin -- monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut teeskentelyä.

Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään kohauttaen:

"Niin -- mitä nyt on tehtävä?"

Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.

"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"

"Niin on", vastasin.

"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot, sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."

Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:

"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos! Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen hyvin -- pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin sen tietää. Ja kun _he_ epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä kädenliikkeellä ja jatkoi:

"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään upseeri..."

Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja huudahti:

"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."

Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle, että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella johtuivat siitä.

Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.

Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä, kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen vauhtiin.

"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu! Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa. Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa ränstynyttä virkavaltaista tapaa -- ei muuta!"

Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:

"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan tuollaisen kiihdyttää itseäni."

"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."

"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään. "Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!" laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.

Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.

"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa, ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne kysymyksen selvittämiseksi."

Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen. Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä. Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari -- ei ollut niinkään helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.

Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin selville Rusalkasta.

Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.

Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin kuin muihin eurooppalaisiin -- kuten itämaalaisiin yleensä.

7.

Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä uutisia.

Cherbourgiin palattuani jouduin melkoisen pilan esineeksi. Ei ollut sitä upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin merisotilaallisiin asioihinsa.

Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen. He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani tehnyt vallan turhan takia.

Ja aivan oikein -- tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi peräti omituisia tietoja. Se kuului:

"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat lopetetut."

Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut ainoatakaan tuttavistani.

Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin ajautunut kuollut upseeri -- olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon tahansa -- olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.

Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa herättänyt.

Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?

Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani, joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan Ranskaan saakka.

Niin oli laita, niin eikä toisin!

Yhtäkaikki, sähkösanoma sai minut melkoiseen jännitykseen, ja minä odottelin kärsimättömänä uusia tietoja. Kylläpä niitä saikin vuottaa. Vasta kolmea päivää myöhemmin saapui Pietarista seuraava sähkösanoma: