Part 2

"Niin, asia on varsin yksinkertainen", vastasi joukon vanhin, ensimäinen luutnantti Vasuhin. "Se on peräti mutkaton. Älkää hosuko liikoja matkallanne, jääkää tyynesti vielä pariksi päiväksi Pietariin, älkää olko piittaavinanne koko tehtävästänne, ja kaikki käy toivomuksienne mukaan."

"Entä jos Rusalka sillä välin nostetaan ilmoille?" huomautin.

"Ei siitä ole pelkoa!" he lausuivat kuin yhdestä suusta. "Se pysyy piilossaan tuomiopäivään saakka, saatte olla varma!"

"Ehkei sitä nostettaisikaan pinnalle, vaikka se nyt löydettäisiinkin?" kysyin. "Sitäkö tarkoitatte?"

"Hm! On varsin monta näkökohtaa, jotka määräävät tässä jutussa", sanoi Vasuhin kuivasti, "ja vaikuttavin niistä on nykyisin se, joka toivoo että koko historia unohtuu. Senpävuoksi on huolehdittava siitä, ettei mitään tule maailman tiedoksi, vaikka Rusalka löydettäisiinkin."

"Mutta silloinhan minäkään en saa mitään valaistusta asiaan, kaikkein vähimmin minun sallitaan päästä mukaan tutkimuksiin", vastasin.

"Kyllä sentään, siihen on suostuttava, ja sepä se teidän tehtävässänne onkin niin huvittavaa", vastasi Vasuhin. "Tunnen sen sähkösanomavastauksen, jonka täkäläinen meriministeriö lähetti teille Cherbourgiin. Mutta luuletteko, että vastaus olisi ollut senmukainen, ellei meidän sormemme olisi ollut siinä mukana? Se oli meidän puoleltamme n.s. _coup de main_. Olimme vastikään saaneet Viaporista sähkösanoman, että Rusalka oli löydetty, ja hiiskumatta esimiehillemme sanaakaan toimitimme sen vastauksen teille. Se varomattomuus maksoi eräälle toverillemme yhden vuoden virkaeron, mutta sen sijaan olemme saaneet teidät tänne. Ja teidän on päästävä mukaan tutkimuksiin, sillä nyt ei teiltä voida sitä enää evätä. Niin epäjohdonmukaisesti ei voi edes venäläinen meriministeriö toimia. Kaikkein vähimmin Ranskan laivaston upseeria kohtaan. Maljanne ja tervetuloa joukkoomme! Matkanne onnistukoon!"

Vallan sekaisin niin monista juonitteluista join uusien ystävieni terveydeksi, kiitin heitä siitä avusta, jota he näin odottamatta olivat minulle osoittaneet, ja vakuutin, että minä puolestani tekisin kaiken voitavani saavuttaakseni päämääräni, minkä ilokseni huomasin olevan myöskin heidän.

3.

Diplomaattisia vastuksia.

Varsin varhain seuraavana aamuna seisoin amiraali Feodorovin etuhuoneessa odottamassa puheillepääsyä. Häneltä saisin sen peräti mielenkiintoisen uutisen, ettei nykyisin lähtisi ainoatakaan laivaa Viaporiin, ja minä valmistuin ottamaan sen tiedon vastaan mahdollisimman huolettomasti ja pakottamaan häneltä, hänen erehdyksensä perusteella, sitä helpommin itselleni lupatodistuksen, joka antaisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, sitten kun omin päin olisin laittautunut Viaporiin.

Mutta kylläpä sainkin odottaa! Kun edellisillä kerroilla olin lähettänyt käyntikorttini amiraalille, olivat ovet heti avautuneet. Tänään ne pysyivät tiukasti kiinni puoli tuntia ja vieläkin puoli tuntia, enkä saanut vihjaustakaan, mikä siihen oli syynä.

Vihdoin nousin, menin eteiseen ja kysyin palvelijalta, oliko hän jättänyt korttini amiraalille. Tietysti hän oli niin tehnyt, mutta amiraalilla oli tänään hoidettavana virka-asioita ja hänen täytyi ensin päästä niistä. Pääsisin ihan varmaan pian hänen puheilleen, jos olisin hyvä ja odottaisin vielä hetken.

_Bon_. Minä odotin. Sillä oikeastaan minulla ei ollut muutakaan tehtävää Pietarissa. Ja mitä pitemmäksi odotusaikani venyi, sitä innokkaammalta voisin näyttää anoessani sitä tärkeätä lupatodistusta.

Vihdoin amiraalin huoneen ovet avautuivat, ja hän itse tuli hajamielisenä minua vastaan.

"Olen antanut teidän odottaa jonkun verran", hän virkkoi, "sillä minulla on ollut kiireellisiä virkatehtäviä. Mitä voin hyväksenne tehdä?"

"Tulin oikeastaan", aloitin sävyisästi, "kuulemaan siitä kanuunaveneestä, jonka pitäisi lähteä tänään Kronstadtista, ja pyytämään herra amiraalilta lupatodistusta päästä laivaan ja matkustaa siinä, kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."

"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän, tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."

Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin. Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.

Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa. Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun eikä hänen.

"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa. Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi saadessaan tutustua teihin."

Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.

Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista hänen talossaan, _en famille_, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin taisin:

"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."

"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.

"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."

"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas niin -- nyt käymme aamiaiselle!"

Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja syrjään.

Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.

Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.

"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista, joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa, ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa ei siis vielä ole löydetty?"

Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi hänen tyytymättömyyttään:

"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo kauan sitten väsytty."

"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias, paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat tiedot..."

Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti, katkaisten aloittamani lauseen:

"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa. Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."

Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin, nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat hyvästit ja olin pian kadulla taas.

Siis -- amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa. Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.

Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon tuuleni ja huudahti:

"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"

"Onpa vainen, mutta..."

"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."

Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.

"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili Wulffert.

Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.

"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.

"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä lupatodistus", sanoin.

"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko juttu ei merkitse mitään -- ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö mielessänne hänen huonoa tuultaan."

"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin virastoon?" kysyin.

"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan -- ainakin joskus? Luulisin kumminkin."

Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja virkkoi sitten reimasti:

"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."

Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään odotushuoneessa.

Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.

"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme. Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."

"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.

"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."

Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä ruhtinas Galerevin puheille.

Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja virkkoi:

"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."

Kumarsin ja kiitin.

"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä. "Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne. Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän odottaa -- ei ruhtinas Galerev."

Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät ruhtinaan yksityishuoneistoon.

Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä, peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.

Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja Rusalkan haaksirikkopaikka.

Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin, että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut niin surkeasti kuivua kokoon.

Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta ranskaansa murtaen:

"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua, missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa. Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."

Kelpo Vasuhin oli oikeassa.

4.

Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.

Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.

Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin kaislan peittämän lahden pohjukasta.

Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia, mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.

Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti, kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.

"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? -- Eikö haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."

Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa, jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.

Kuten sanottu -- se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa, samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja Rusalkasta.

Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa. Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen hakemaan monitoria.

Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä, joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa ranskankielinen sanomalehti, _Journal de S:t Petersbourg_, ei ilmeisesti mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti, kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan laivan satamaan.

Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä mukaan sukeltajaretkeilylle.

Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen, joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.

Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus, mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa kieltänsä paremmin kuin minäkään.

Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi. Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.

Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt vaunuilla avoimen väylän yli!

Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta. Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.