Part 1

SUOMENLAHDEN SALAISUUS

Kirj.

Paul Dubois [Karl A. Tavaststjerna]

Suom. Urho Kivimäki

WSOY, Porvoo, 1918.

SISÄLLYS.

1. Rusalkan perikato. -- Ensimäiset tutkimukset ja huhut 2. Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. -- Pietarissa 3. Diplomaattisia vastuksia 4. Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa 5. "Vain kuollut hylje" 6. Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta 7. Kotiutuminen. Uutteraa kirjevaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä uutisia 8. Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato 9. Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna 10. Mereen suljettuna 11. Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus 12. Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua. Loppu 13. Selvittäviä mietiskelyjä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä 14. Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.

1.

Rusalkan perikato. -- Ensimäiset tutkimukset ja huhut.

Ranskan merimiespiireissä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa muuan sähkösanoma, joka saapui kesken niitä suurenmoisia valmistuksia, joilla Venäjän laivasto-osasto aiottiin ottaa vastaan, kun tämä v. 1893 teki unohtumattoman vierailumatkansa Touloniin. Sähkösanomaan sisältyi se onnettomuusviesti, että muuan Venäjän Itämeren-laivaston monitori oli kadonnut jäljettömiin ja sen mukana koko laivaväki, satakuusikymmentä miestä. Onnettomuus oli tapahtunut pimeänä myrskyisenä syysyönä Suomenlahdella. Monitori Rusalka oli yhdessä erään panssarilaivan kanssa lähtenyt Tallinnasta höyrytäkseen Helsinkiin, mutta vain jälkimäinen saapui päämääräänsä.

Cherbourgin upseeriklubi lähetti heti valitussähkösanoman Kronstadtiin, ja _Revue Marinen_ toimitus asettui kosketuksiin asianomaisen venäläisen viraston kanssa saadakseen varmoja ja ammattimiehille mitä mielenkiintoisimpia tietoja tuhoutuneitten kohtalosta. Tuloksetta valaisevia tietoja ei tullut. Tämä ei johtunut venäläisistä viranomaisista, jotka tosin ovat tunnetut siitä, etteivät suosi tai helli sanomalehtityötä -- tällä kerralla tuloksettomuus johtui Suomenlahdesta, joka ei luovuttanut mitä se kerran oli syliinsä saaliiksi saanut. Niin, sen verran oli toki saatu selville, että Rusalka oli painunut pohjaan lähellä Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä, ajauduttuaan varmaankin johonkin vedenalaiseen kariin, joita näillä vesillä on lukemattomia ja jotka ovat, eivät vain luonnollisena rantasuojana vihollisia vastaan, vaan myöskin haittana rauhalliselle laivakululle ja Venäjän omalle sotalaivastolle. Haaksirikko todettiin siten, että maihin ajautuneesta venheestä, jossa oli Rusalkan nimi, löydettiin merimiehen ruumis, mutta hän olikin ainoa laivan satakuusikymmenisestä miehistöstä, jonka meri huostastaan luovutti. Joukko monitoriin kuulunutta kansirihkamaa ajelehti sinne tänne rannoille, mutta itse jättiläisestä ja sen muusta miehistöstä ei nähty jälkeäkään sinä syksynä.

Tietysti tällainen lievimmin sanoen salakähmäinen täydellinen häviäminen synnytti monenmoisia huhuja, ja Venäjällä, missä taikauskolla vielä on huomattava sija, ei voitu olla tekemättä omituisia yhdistelmiä monitorin nimen ja salaperäisen luonnottaren, Rusalkan, ja tämän yhtä salaperäisen kohtalon kanssa.

Rusalka on naishaltia, joka asustaa vedessä. Venäläinen kansantaru somistaa sitä samoilla ominaisuuksilla, millä ruotsalainen koristaa Ahdin ja Vellamon ja kreikkalainen nereidit ja najadit, mutta Rusalkaan kätkeytyy salaperäistä hämärää paljon runsaammin kuin milloinkaan noihin ilakoiviin ja kevytkenkäisiin nymfeihin.

Venäjän tyytymättömissä puoluepiireissä pantiin tietysti haaksirikko heti hallituksen varojen vilpillisen ja väärän käytön tiliin. Rusalka oli vanhan mallin monitoreja, joka oli valmistettu 1860-luvulla, ja tiedettiin, että se jo ammoin oli ollut melkoisen vähän kulkukelpoinen. Väitettiin, että valtion laivatelakalla oli tyydytty puhdistamaan laiva jotenkuten päältäpäin, vaikka se olisi sietänyt perinpohjaisen korjauksen. Meriministeristö oli siihen tarkoitukseen myöntänyt huomattavan suuren rahamäärän, mutta nämä varat oli, niin arveltiin, käytetty hyödyllisemmin ja Rusalka jätetty semmoiseksi kuin se oli. Päällikön ja upseeriston vastalauseista huolimatta oli alus määrätty olemaan mukana syystoiminnassa. Seuraus oli, kuten aiemmin on kerrottu.

Vieraan on vaikeata sanoa, kuinka paljon näissä huhuissa on perää, mutta varmaa ainakin on, ettei Rusalka liene ollut parhaassa kunnossaan. Sen seikan ovat todenneet päällikön ja muun johtomiehistön tiedonannot.

Mitä enemmän huomiota laivan katoaminen herätti, sitä voimakkaammat siivet huhut saivat. Eivätkä huhut tauonneet siitäkään, ettei haaksirikon lähimpinä kuukausina Rusalkan kaameasta salaisuudesta tullut päivänvaloon yhtään mitään -- päinvastoin: huhut paisuivat mikäli voivat.

Ja niin saapui talvi, se jääti suurimman osan myrskyistä Suomenlahtea ja keskeytti kaikki enemmät tutkimukset. Suomenlahti säilytti salaisuutensa.

Venäjä ja Ranska olivat näihin aikoihin ystävällisissä suhteissa toisiinsa, varsinkin merilaivastoa koskevissa kysymyksissä. Näiden suhteiden välityksellä _Revue Marinen_ onnistui seuraavan kesän aikana saada kosolta valaisevia tietoja niistä suurisuuntaisista, uusiintuneista tutkimuksista, joita Venäjän meriministeristö koko kesäkauden toimitutti kadonneen monitorin löytämiseksi. Ne on julkaistu _Revue Marinessa_, ja ne ovat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoa, eivät vain ammattipiireissä, vaan myöskin maallikoissa, jotka aiemminkin olivat kohdistaneet huomionsa tähän omituiseen täydelliseen katoamiseen.

Mutta kaikkien tutkimusten, ponnistusten ja kustannusten tulokset vastasivat peräti vähän niitä suurenmoisia puuhia, joihin oli ryhdytty.

Kunnioitettavat lukijani tuntenevat aikaisemmista sanomalehtikirjoituksista, että Suomenlahden merenpohjaa on tutkittu perusteellisesti, ei ainoastaan niiden särkkien tienoilla, joita on viitattu Rusalkan haaksirikon aiheuttajiksi, vaan myöskin laajalti niiden ympäristöllä. Venäläiset ilmailijat ovat vasituisesti tätä tarkoitusta varten sommitelluissa kallishintaisissa ilmapalloissa leijailleet sen merenpinnan yläpuolella, joka levittäikse lounaaseen Pohjolan Gibraltarista, Viaporista, ja kaikkein parhaimmilla vesitähystimillä tutkineet mahdollisimman tarkkaan merenpohjaa usean penikulman laajuudelta. Jokainen, ken tietää, että tuollaisella koneella voi suotuisan sään aikana keksiä kymmenen metrin syvältä nyrkinkokoisen kiven, käsittää, kuinka huolellisesti tutkimuksia oli tehty. Sen ohessa ovat sukeltajat olleet toiminnassa kaikkialla, missä on vähäisintäkin syytä ollut arvella jotakin erikoista piilevän merenpohjassa.

Yhtä kaikki tutkimukset keskeytettiin elokuun jälkipuoliskolla, ne olivat näet osoittautuneet turhiksi. Kahden tyynen ja kirkkaan kesäkuukauden aikana ei uutteralla työllä ollut keksitty jälkeäkään kadonneesta monitorista. Ja silloin tehtiin se luonnollinen johtopäätös, ettei Rusalka ollut ajautunut karille ja painunut pohjaan niiden särkkien lähettyvillä, joita upseerit ja saaristolaiset olivat niin varmasti vakuuttaneet tuhopaikaksi.

Pääasiallisena syynä siihen, että tutkimukset suunnattiin juuri näille tienoille, oli muuan yksinäinen kalastaja, joka eleli eräällä luodolla lähellä Viaporia. Hän väitti kuulleensa mereltä hätähuutoja, kuin sadoista kurkuista lähteneitä huutoja, samana yönä, jolloin onnettomuus tapahtui. Mika olikaan luonnollisempaa kuin tutkia merenpohja luodon seutuvilta ellei muun vuoksi niin ainakin yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi. Sekä Pietarissa että Helsingissä oli käyty peräti levottomiksi, kun tuloksia ei kuulunut. Ei mielitty oikein tyytyä siihen ainoaan oikeaan, hukkuneita tovereita koskevaan tietoon: että meri oli heidät niellyt.

Uskomattomalta totisesti tuntuukin, että kokonainen monitori ja sen satakuusikymmeninen miehistö voivat kadota jäljettömiin niinkin pienellä vesialueella, kuin Suomenlahti oikeastaan on. Se ei ole leveämpi kuin Kanaali Pas de Calaisin kohdalla, siinä ei ole voimakkaita pohjavesivirtoja, ei siinä käy vuoksi eikä luode kuten Kanaalissa, ja tuskinpa se on syvempi kuin että hyvällä vedenalais-tähystimellä voi rannoilta tutkia merenpohjaa miltei kaikkialle. Ainakin pitäisi voitaman helposti löytää esine, jonka suuruus on monitorin kokoisen panssarijättiläisen.

Olkoon kuinka tahansa, tulokseksi jäi joka tapauksessa, ettei mitään löydetty. Oliko Suomenlahden vesi sameampaa kuin Ranskan rantaa huuhtelevan valtameren, vedenalainen kasvullisuus rehevämpää -- mikä on varsin vähän luultavaa -- tai venäläiset vedenalaiset kojeet huonompia kuin ranskalaiset, -- kuinka tahansa -- mitään ei saatu päivänvaloon.

Yleinen mielipide ei tietenkään voinut siihen tyytyä. Tahtoisinpa nähdä, kuinka ranskalaiset suhtautuisivat tietoon, että joku maan monitoreista katoaisi sataisine miehineen jäljettömiin esim. La Havren edustalla. Tilanne olisi miltei sama katsoen niihin vaikeuksiin, joita pohjaan vajonneen laivahylyn etsiskely aiheuttaisi.

Hurjat huhut, jotka olivat syntyneet Rusalkan katoamisen jälkeen, elpyivät kaksinkertaiseen vireeseen. Uskomattomimmatkin arvailut pyrkivät totuuksiksi, joita ei käynyt epäileminen. Varmaksi vakuutettiin, että haaksihylky oli löydetty, mutta niin hirveään lahoumistilaan joutuneena, ettei mikään maailman hallitus mielisi päästää meriväkeään näkemään, mikä kammottava kohtalo oli sen toverien osaksi tullut, ja sen johdosta arkailemaan omaa tulevaisuuttaan.

Moisiin lapsellisuuksiin uskottiin varmasti. Venäjän sanomalehdistö vaati elossaolevien sukulaisten nimessä kysymystä selvitettäväksi, kunnes hallitus arvovaltaisesti ja lujasti puuttui asiaan ja kielsi koko jutusta enempää puhumasta, sehän oli omiaan vain kiihottamaan mieliä eikä silti kykenisi pienimmässäkään määrässä vastaamaan tuhansiin esitettyihin kysymyksiin. Mutta mielet rauhoittuivat kaikkein vähimmin siten -- päinvastoin ne kiihtyivät kahta pahemmin.

Pietarissa vaadittiin, että laivahylky oli nostettava pohjasta ja asetettava keskelle kaupunkia. Siitä tulisi julkinen rukoushuone, minne jokainen uskovainen venäläinen voisi mennä rukoilemaan niiden monien hukkuneitten sielunrauhan puolesta. Venäjän kansan nimessä sitä vaadittiin. Sillä oli toki oikeus vainajiin, niitä ei meri saisi säilyttää. Mutta hallitus tahtoi toisin, niin väitettiin. Ja mielet kuohuivat levottomien aaltojen lailla, yhtä korkeina kuin ne, jotka olivat ikiajoiksi nielleet Rusalkan onnettoman miehistön.

Mitä hallitus kykeni tekemään? Väittämään vääräksi, väittämään vääräksi. Ei muuta.

2.

Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. -- Pietarissa.

Rusalka on löytynyt! Se hälytyshuuto kajahteli venäläisistä lehdistä noin kuukautta myöhemmin kuin meriministeri oli keskeyttänyt uponneen monitorin etsiskelyt.

Cherbourgissa olimme jo tyystin rauhoittuneet monitorin kohtalosta, ja se olikin käynyt melkoista helpommin kuin laivan kotimaassa. Selitimme asian varsin yksinkertaisesti niin, että sotalaivan kohtalona on aina upota, ja vaikka venäläinen alus olikin vajonnut peräti kummallisella ja salaperäisellä tavalla, niin ei se meitä suuria liikuttanut. Kronstadtin ja Toulonin juhlat kuuluivat jo historiaan, ja ranskalaisesta merimiehestä oli oikeastaan samantekevää, upposiko joku ikäkulu venäläinen monitori vai kulki. Haaksirikossa joutui meren syvyyteen joku satakunta miestä, mutta samoinhan olisi voinut käydä minkä uppoavan laivan miehistön tahansa. _Voilà tout_!

Kronstadt-Toulon-ihastus oli jo hieman vanhettunut, Venäjän kruununperillinen oli kihlautunut saksalaisen prinsessan kanssa, ja me aloimme katsella ranskalais-venäläistä ystävyyttä terveesti, kuten sellaisia pohjimmiltaan oikeastaan on katseltava.

Siitä huolimatta herätti Rusalkan löytymisen tiedoittava sähkösanoma hyvin ymmärrettävää mielenkiintoa upseeriklubissa, missä oli jännittyneinä tarkattu Venäjän meriministeristön toimittamia etsiskelyjä ja missä venäläisten lailla oltiin kaikkea muuta kuin tyytyväisiä laihaan tulokseen. _Revue Marinen_ nerokkaat ja asialliset kirjoitukset olivat herättäneet melkoista huomiota ranskalaisissa merimiespiireissä, ja aikakauskirjan toimitus kyseli sähköteitse Kronstadtista, kuinka asianlaita oli.

Vastaukseksi tuli, että Rusalka todella lienee löydetty paikalta, missä haaksirikko saaristolaisten tietojen mukaan oli tapahtunut, mutta että selviä todisteita vielä puuttui. Kaikki merkit kyllä viittasivat siihen, että nyt oli kysymys melkoisesta määrästä mätänemistilassa olevia ruumiita, joista tihkui öljymäistä pahatuoksuista nestettä merenpinnalle saakka, siten ilmaisten paikan, missä se kovan onnen monitori makasi hautautuneena.

Tämä odottamaton vahvistus huhuille ja sanomalehdelle saapuneelle sähkösanomalle sai meidät katselemaan kysyvästi ja epäillen toinen toistamme.

Olisivatko siis Venäjän meriministeriön kaikki etsiskelyt olleetkin vain pelkkää silmäinlumetta? Mahdotonta oli muutakaan ajatella, jos laivahylky oli sillä alueella, missä tutkimuksia oli tehty koko kulunut kesä.

Myönnän, etteivät käsityksemme venäläisestä järjestyksestä olleet juuri niin korkeita, kuin meidän myötämieliset ja ystävälliset tunteemme olivat olleet. Ja se kummanlainen sähkösanoma, joka tiedoitti tehdyn niin aimollisen virheen, ei suurestikaan vahvistanut ajatustamme venäläisestä valtiotaidosta, joka muuten toki oli kuulu täydellisestä notkeudestaan sekä puheissaan että vastauksissaan.

Kronstadtissa lienee oltu päästä pyörällä! _Revue Marinen_ päätoimittaja saapui luokseni ja kysyi, tahtoisinko saada jonkun viikon virkaloman ja matkustaa Pohjolaan olemaan kirjeenvaihtajana mukana monitoria merestä nostettaessa. Ei olisi vaikeata hankkia siihen lupaa venäläisiltä viranomaisilta. Virkalomakysymyksen hän ottaisi omalle vastuulleen, jos minä vain olisin valmis lähtemään matkalle ensimäisessä junassa. En miettinyt kauan myöntävää vastausta. Kuutta tuntia myöhemmin istuin junassa, joka kiiti halki Bretagnen. Taskussani oli hyvä tukku vaikutusvaltaisille pietarilaisille henkilöille osoitettuja suosituksia, ja minulle oli luvattu lähettää myöhemmin lisää samanlaisia, mikäli niitä ehdittäisiin hankkia.

Vain ankarimmassa hädässä merimies antautukoon diplomaattina matkustamaan kaksisataa penikulmaa rautateitse, sellainen matka ei tuota hänelle ollenkaan hupia. Minä, joka en ole ollut merikipeä sen jälkeen kuin kadettina tein ensimäisen merimatkani, olin tulla Berliinin ja Varsovan välisellä rautatiellä.

Saavuttuani Pietariin unohdin väleen vaunun tärinän ja huonon tuulen osakseni tulleen verrattoman vastaanoton johdosta.

Tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset luullakseni mielellään sietävät itsestään lisänimeä "Pohjolan ranskalaiset", ihastuneet matkailijat ainakin heitä näin nimittelevät, mutta kyllä venäläinen sentään lyö nuo toiset laudalta. Olin kuullut heistä yhtä ja toista Ranskan laivasto-osaston käytyä vierailumatkalla Kronstadtissa, tunsin henkilökohtaisesti jonkun sikäläisen meriupseerin niiltä ajoilta, jolloin venäläinen laivue käväisi Ranskan vesillä, mutta yhtä kaikki en oikeastaan tiennyt heistä mitään ennen kuin esitin suosituskirjeeni Venäjän merihallituksen jäsenelle, amiraali Feodoroville, joka asui ihanassa palatsissa Nevan rantapuiston varrella. Hän otti minut vastaan ikäänkuin minä olisin ollut vähintäin Ranskan merilaitoksen edustaja, vaikka olinkin vain erään sen ammattilehden vaatimaton kirjeenvaihtaja. Kysymykseni Rusalkan löytämisestä hän hääti ystävällisesti, mutta hieman salaperäisesti hymyillen, vakuutti, ettei sitä löydettäisi tänään eikä huomenna ja että minulla siis olisi hyvää aikaa tutustua pietarilaiseen elämään. Vihdoin minun onnistui melkein kuin pakottamalla saada häneltä lupaus päästä ensimäiseen Venäjän merilaitoksen laivaan, joka Kronstadtista lähtisi haaksirikkopaikalle. Hän antoi tämän lupauksen hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotakin muuta, mutta hänen äänensä sävy oli ilmaisevinaan, että minun mukaantuloni oli päivänselvä asia.

Se rauhoitti minua toistaiseksi.

Jo samana päivänä alkoi sadella kutsuja, aamiais-, päivällis-, illallis- ja tanssiaiskutsuja, kutsuja asua sen, ja sen kenraalin ja sen ja sen valtioneuvoksen perheessä, ja koko matkani tarkoitus olisi ehdottomasti joutunut taka-alalle ja unohtunut kokonaan, jos hituisenkaan verran olisin antautunut osakseni tulleen, puhtaasti itämaisen vierasvaraisuuden lumoihin. Onnekseni sain aina vedota amiraali Feodorovin tiedonantoon, että "Viapori" niminen kanuunavene lähtisi parin päivän perästä paikalle, missä Rusalkan oletettiin makaavan hautautuneena, ja että laivassa oli järjestetty hytti minun käytettäväkseni. Minun täytyi siis matkustaa.

Amiraali oli yhtä pidättyväinen ja harvasanainen puhuessaan uponneesta monitorista kuin avomielinen ja ystävällinen muusta haastellessaan. Huomasin pian, että Rusalka oli kompastuskivi, josta piti välttää puhumasta niissä piireissä, joissa nyt liikuin, ja melkoisen levottomana panin merkille, että oli kuin ilmeisesti sovittua, ettei kanssani puheltaessa kosketeltaisi matkani tarkoitusta.

Pietariin saapumiseni jälkeisenä päivänä tapasin siinä päivällisseurassa, jonka parissa jälleen olin kunniavieraana, erään nuoren meriluutnantin. Hänen olemuksensa ja eleensä tuntuivat minusta hieman omituisilta; siksi tarkastelin häntä tavallista kiinteämmin ja pyrin häneen tutustumaan.

Hänellä oli saksalainen nimi Wulffert, ja hän puhui jokseenkin kehnoa ranskaa. Siksi turvauduinkin saksaani keskustellessamme.

Luutnantti Wulffert oli itämerenmaakuntaiainen, siis saksalainen, vaikka olikin syntynyt ja varttunut Pietarissa. Keskustelimme kankeasti neljännestunnin ajan. Hänen halveksiva hymyilynsä ärsytti minua kovin. Sitten hän äkkiä tarttui varsin tutunomaisesti minua käsivarteen ja vei minut erääseen sisähuoneeseen. Kun olimme yksinämme, muuttui hänen kiusallinen hymyilynsä ivanauruksi, joka toki kuulosti vähemmän häijyltä kuin hyvänsuopaiselta.

"Te -- siis aiotte astua huomenna kanuunavene 'Viaporiin' ollaksenne mukana Rusalkaa etsittäessä?" hän kysyi.

"Niin aion", vastasin.

"Mutta", hän jatkoi, "mitä sanotte, jos nyt ilmaisen teille, että 'Viapori' jo lähemmäs viikko sitten on lähtenyt Helsinkiin?"

Tuijotin häneen kummissani.

"Joka tapauksessa on laita niin, että 'Viapori' on jo lähtenyt", hän toisti, "ja niin paljon tiedämme meriupseeriklubissa, ettei nyttemmin lähde sinne mitään muuta laivaa."

"Mitä se tietää?" kysyin vasten tahtoani epämiellyttävää aavistusta tuntien. Minulla oli Pietarissa ollut kaiken aikaa tunne, että minua pidettiin jollakin lailla pilkkana.

"Se tietää varsin paljon", vastasi luutnantti Wulffert ja hymyili kuin jotakin erikoista tarkoittaen.

"Olkaa ystävällinen ja selittäkää lähemmin", pyysin kärsimättömänä.

"Niin ... nähkääs ... eihän teitä voi kieltää ottamasta osaa Rusalka-retkeen, koska kerran olette hamasta Ranskasta saakka tullut se mielessä. Mutta teitä tahdotaan pidätellä ja saada teidät mahdollisesti unohtamaan koko aikeenne."

"Miksi niin?"

Luutnantti Wulffert vastasi kohauttamalla merkitsevästi olkapäitään ja siveli viiksiään.

"Ei siis haluta vieraita henkilöitä mukaan retkelle?"

"Ei, ei haluta."

"Miksei asiaa sanota minulle suoraan?"

"Siksi, että olette ranskalainen meriupseeri eikä mielitä olla epäkohteliaita sellaiselle, kun muistetaan, millä tavalla omat merimiehemme on otettu vastaan Ranskassa, ymmärrättekö!"

"Mainiota! Mutta en käsitä, miksi minut houkutellaan Pietariin sellaisin ehdoin...?"

"Oo ... tarkoituksena ei suinkaan ole kohdella teitä pahoin, pois se! Pyrkimyksenä on pitää teitä seuraelämässä mukana ja huvittaa teitä niin, että te unohdatte ja laiminlyötte pääasian, joka on teidät tänne tuonut."

"Mutta minä en aio unohtaa enkä laiminlyödä sitä", tivasin vastaan.

"Sitä parempi", sanoi uusi ystäväni ja puristi salaa kättäni. "Meitä on paljon, jotka toivomme teidän olevan mukana retkellä ranskalaisena kirjeenvaihtajana, jotta vihdoinkin se asia saataisiin vakavalle pohjalle."

"Eikö siis niin ole...?" kysyin suu ammolla.

"Vaiti, vaiti!" keskeytti luutnantti. "Älkää puhuko siitä kenellekään, älkääkä ilmaisko kenellekään, että minä olen hiiskunut teille siitä sanaakaan. Mutta lähtekää tanssiaisten jälkeen kanssani upseerikasinollemme. Siihen saakka ... _au revoir_!"

Jäin hetkeksi huoneeseen. Venäläistä diplomatiaa ei käynytkään noin vain halveksiminen! -- -- --

Olimme liehuneet amiraali Feodorovin salin parkettilattialla huumaavan valssin ja reiman masurkan tahdissa. Isäntäväki ja hurmaavat venakot olivat kohdelleet minua hyvin ja hemmoitelleet minut miltei pilalle. Ja minä melkein ihailin itseäni, kun kaikesta huolimatta jaksoin säilyttää mielenmalttini enkä antautunut hetken nautintoon mitään muuta ajattelematta.

Luutnantti Wulffertin eleet ja sanat olivat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Tehtäväni oli ilmeisesti sekä suurempi että tärkeämpi kuin tavallisen kirjeenvaihtajan, ja minä aloin huomata, että viehkeätä venäläistä diplomatiaa vastaan voin asettaa vain ranskalaisen diplomatian.

En ole vielä koskaan yhtenä tanssiaisiltana lausunut niin monta imartelevaa valhetta enkä ihailevammin katsonut kauniisiin naissilmiin. En ole vielä milloinkaan kuunnellut iäkkään kenraalin typeryyksiä niin selvän hyväksyvästi enkä liioin koskaan aiemmin osoittanut antautuvani niin täysin siemauksin hetken iloon. Sillä en unohtanut hetkeksikään luutnantti Wulffertin sanoja, ja silloin tällöin kohtasin ohimennen hänen hyväksyvän vapaamuurarikatseensa.

Tarjoiluhuoneessa haastelin pitkälti amiraali Feodorovin kanssa ja tyhjensin hänelle menestystä toivottaen monta pikkulasillista mainiota venäläistä likööriä, josta hän tuntui erikoisesti pitävän. Mutta sanallakaan en kajonnut lähettitoimeeni, ja hänkin puolestaan näkyi tyystin unohtaneen koko jutun.

Paljosta kilistetystä kaikkien vieraitten kanssa tulin hieman liikutetuksi ja vuolassanaiseksi, mutta olen varma, ettei kukaan aavistanut, mitä ajatuksia haudoin. Tanssiaiset loppuivat vihdoin, ja eteishallissa autettiin venakkojen soopeliturkkeja kauniille rinnoille ja täyteläisille olkapäille.

Pian sen jälkeen istuin vaunuissa luutnantti Wulffertin ja erään toisen meriupseerin seurassa, ja me ajoimme hyvää kyytiä pitkiä ja autioita katuja pitkin Vasili Ostrovia ja Suomenlahteen laskevan Nevan suuta kohden.

Upseerikasinon suojat välkkyivät täysinä venäläisten meriupseerien valkoisia paidanedustoja, vaikka yötä olikin jo pitkälle kulunut. Minut otettiin peräti ystävällisesti vastaan, esitettiin parille tusinalle upseerille, joiden nimet tietysti heti unohdin, ja tunsin itseni pian vallan kotiutuneeksi samanikäisten ammattiveljieni parissa. Näiden riuskojen merimiesten seurassa, jotka kaikkiin kansallisuuksiin lukeutuvien merimiesten lailla eivät suuriakaan piittaa pakosta tai liehittelystä, sain aivojani lepuuttaa äskeisen käytännöllistä valtiotaitoa tunnustelevan ankaran oppijakson jälkeen.

Luutnantti Wulffert opasti minut pian huoneeseen, minne oli katettu illallinen. Pöytäseurueessa oli paitsi häntä vain kolme muuta nuorta upseeria ja minä. Ja vasta nyt ryhdyimme keskustelemaan Venäjän-matkani päämäärästä.

Oli ilmeistä, että se oli useimmille upseereille jo ennestään tuttu, mutta minulta ei ollut siitä mitään kyselty, enkä minäkään tietysti ottanut sitä enää esille. Huomasin, että asiani oli peräti arkaluontoista laatua, ja olin saanut sen vaikutelman, että venäläiset meriupseerit tahallaan väittelivät johtaa puhetta sille taholle. Rusalkan tuho tuntui yhä vielä, vaikka kokonainen vuosi olikin jo vierähtänyt onnettomuudesta, olevan niin päivänpolttava asia, että mieluimmin oltiin kajoamatta siihen vieraan läsnäollessa.

Sitä uteliaampana odottelin vastausta, kun olin pöytäseurueelle tehnyt ensimäisen sitä asiaa koskettelevan kysymykseni, sitten kun luutnantti Wulffertin käyttäytymisestä olin tehnyt sen johtopäätöksen, että pöytätoverini olivat saman hengen miehiä ja että heillä olisi sama suopea ajatus tehtävästäni kuin hänelläkin.

Kysyin, kuinka minun oli meneteltävä, jos mielin onnistua kirjeenvaihtajatoimessani.