v. 1892 koko joukon luita ja hampaita kahden kiviristin juurella, jotka

seisoivat peltosaran päässä kirkasvetisen lähteen läheisyydessä. Niitä nimitettiin Iilia-risteiksi ja arveltiin sodan-aikuisiksi. Iilian-päivänä sanottiin tapettavan pässin ja sinne vietävän luut. Myöskin oli tavallisia kaularistejä ripustettuna näiden kiviristien kaulassa. Vielä mainittiin, että pappi joka kevät kävi paikalla rukoilemassa, arvattavasti kyläläisten seurassa. Kirjamossa Narvusin pitäjässä on keskellä kylää iso petäjä, jonka juurella esivanhempien kerrotaan tappaneen ja syöneen pukin. Sitä sanotaan nytkin pukkipetäjäksi. Kylän asukkaat ovat vanhan tarun mukaan tulleet Suomesta.

Varsinaisilla Inkerikoilla ovat juomauhrit paraiten säilyneet. Narvusin Väikylässä vietettiin vielä kymmenkunta vuotta takaperin Petron päivää. Se oli isäntänä, jonka talossa pidot pidettiin; välistä oli kylän yhteinen, karjanpaimen toimitusmiehenä. Hänen piti pihamaalle laittaa pöydät ja tuoda olkia, mutta pääasiana olivat oluet, joita ei nykyään enää keitetä. Juhlaa kesti neljä päivää. Ensimmäisenä kävi pappi siunaamassa kaiken kylän karjan, toisena aljettiin syödä ja juoda, kolmantena vielä juomista jatkettiin. Neljäntenä päivänä, kun jäännöksetkin oli juotu, mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toinen toisiaan. Runossa, joka Petrana laulettiin, rukoiltiin pyhältä Petralta, lihalta ja Maarialta maankasvua sekä työntekijöille terveyttä. Soikkolassa vietetään yleisesti lihan päivää olutjuomingeilla. Niitä varten kootaan mallas-aineet joka talosta. Sen, joka on isäntänä, tulee osata panna olutta. Hänellä pitää sitä paitsi olla iso riihi, johon mahtuu monen talon pöydät. Saapuneet vieraat, jokaisella olutkappa kädessä, laulavat pitkän tuliaisvirren, jossa pyytävät isäntää avaamaan ovea ja antamaan juomista. Isännän laskiessa olutta kappoihin, emäntä käskee vieraat ruualle. Pöytään käydessä lauletaan seuraava Iilian virsi.

Iilia pyhä isäntä, Pyhä Petro armollinen, Lasken maahan taivosesta, Laskeu maahan maajalalle, Tule meille vierahisin! Heill' on viinat ja oluet, Heill' on viinat viienlaiset, Oluet yheksänlaiset, Saijat neljänsarvelliset, Kakut kahenkuorelliset, Mesileivät mielelliset. Heill' on kalat kaikenlaiset, Tuotu tetrit lehtikorvat, Saatu sarvipäät jänikset Pyhän Iilian varaksi, Pyhän Petron kunniaksi.

Vielä pyydetään pyhää Iiliaa ja Petroa tulemaan tynnörin luokse, josta kolme putkea puhuu: yksi vihaista viinaa kypäräpäille miehille, toinen punaista olutta "sapana"-päille naisille, kolmas makeata mettä laulajille, kassapäille tyttösille. Sitten jatketaan:

Iilia pyhä isäntä, Pyhä Petro armollinen, Nosta pilvi pikkarainen, Hattarainen harvukkainen, Varistele vihmojasi, Kastele kapustojamme, Liottele liinojamme, Ruttele rukihiamme, Ojentele ohriamme, Kasvattele kaurojamme! Ei nouse not'ossa ohra, Ei kasva kas'essa kaura, Kaikki poltat pojillasi, Vaivoat värillä säiliä Tulta tuis'at taivahasta, Kipunoja pilvilöistä.[427]

Pois lähtiessä lauletaan erityinen kiitosvirsi, jossa toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää. Näihin olut-uhreihin on myös luettava ennen mainittu[428] Ukko-oluen juominen Hevaan Lenttisissä. Siinä tilaisuudessa laulettu Ukko-virsi alkaa sanoilla: "Pyhä Ukko armollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi pehmitystä!" Sitten seuraa runo Sämpsä Pellervoisesta, jota Soikkolassa aivan eri runona lauletaan. "Pyhä Ukko armollinen" ei liene muu kuin "pyhä Petro armollinen", jonka päivänäkin "Ukkopäivää" vietetään.

Viimeksi mainittakoon Wiedemannin tieto[429] Pihkovan läänin kreikanuskoisten Virolaisten eli n.k. Setukasten pässiuhreista, joita kahden kylän liki Wastselinnaa on tapana viettää Annenmäellä 24 päivänä Heinäkuuta vanhaa lukua. Rukoushuoneessa on pappi vihkivedellä priiskoittanut myötätuodut oinaanpäät ja -jalat sekä villat; osan näistä antimista hän pidättää itselleen, kaiken muun jakaa kokoontuneille kerjäläisille. Teurastaessa luetaan seuraava rukous. "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, sijitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse lammaspaimenena, paimenemme ovat typerryksissä! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Länsimaiden yhteyteen joutuneista Wirolaisista löytyy ensimmäinen maine Aatami Bremiläisen maantieteellisessä kertomuksessa[430] ja koskee ihmis-uhreja. Louhikäärmeille ja petolinnuille uhratakseen he ostivat ihmisiä ulkomaisilta kauppiailta, ensin tarkasti tutkittuaan, ett'ei niissä ollut vähintäkään ruumiinvikaa. Sotavankien uhraamisesta puhuu Henrik Lättiläinen useammassa paikassa. Yhdessä jo mainitussa[431] tarjottiin jumalille vaihtoehtoisesti ihminen tai härkä. Toisen kerran hän sanoo Wirolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain suosiota ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemmalle puolelle.[432] Liiviläisten hän mainitsee heittäneen uhratut koirat ja pukit alas linnoituksistaan Saksalaisten eteen.[433]

Gutslaffin kirjassa[434] kerrotaan, että vuodentuloa tiedusteltiin Wõhanda joen lähteellä, upottamalla siihen kolme koria vieretysten. Jos keskimmäiseen koreista sattui suomuksia, niin pidettiin sitä hyvän ilman ja hedelmällisen vuoden merkkinä. Mutta jos made tai rapu ilmestyi koriin, niin oli paha ilma ja hedelmätön vuosi odotettavissa. Siihen piti uhrata härkä ja asettaa korit uudestaan lähteesen. Jos toisellakin kertaa joku suomuton elävä tavattiin, oli toinen härkä teuraaksi pantava. Jos vielä kolmannella kävi samoin, täytyi ihmislapsi uhriksi antaa. Jos eivät sittenkään enteet parantuneet, niin ei auttanut muu kuin alistuminen välttämättömän kohtalon alle. Toisessa paikassa joen läheisyydessä Krastveren tilalla oli kansan tapana joka vuosi Helatorstaina tulla kokoon ja uhrata härkä, jossa tilaisuudessa äärettömästi syötiin, juotiin ja kaikin tavoin iloittiin. Olutta siunatessa luettiin seuraava rukous. "_Wooda Piker_, härän annamme rukoillen; kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen; terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään". Rukouksen lausui epäselvällä äänellä ennen mainittu Pitkäisen pappi.

Warsinais-Wirossa, muistelee vielä Kreutzwald[435] tapettiin pukki Tuomaan päiväksi. Olevin päiväksi teurastettiin _Olevi lammas_; veri uhrattiin kodinhaltijoille, sisukset kannettiin Ukon-kivelle ja lihat söi talonväki itse. Mikkelinä uhrattiin samoin Ukon-kivelle porsas, jonka karvat poltettiin. Kaakkois-Wirossa isäntä, jonka itse piti toimittaa Mikkelin päivän uhri, otti kukon hengiltä ja viskasi sulkaset, jalat sekä suolet tuleen. Sitten keitettiin liha eikä saanut sen kiehuessa siihen koskea sormellakaan. Kun keitos oli kypsi, vietiin siitä osa uhrikivelle; mitä yli jäi, sen söi isäntä yksinään, eikä tohtinut kukaan muu maistellakaan. R. Hollmannin mukaan[436] ainakin pari naapuri-isäntää toimitti tämän uhrin yhdessä, kukin tappaen kukkonsa, jota tehdessä piti katsoa, että veri pirskahti tuleen. Yleensä, hän lisää, oli uhratessa tapana lähestyä uhripaikkaa paljain päin ja polvillaan sekä lausua; "tässä on, ota vastaan ja tyydy siihen, minkä sinulle annan, äläkä ota mitään omin luvin!"

Ensimmäiset tiedot Suomalaistenkin pyhistä menoista koskevat ihmis-uhria. Paavi Gregorius IX:n bullassa vuodelta 1287 valitetaan, että pakanalliset Hämäläiset vangittuja kristityitä kansalaisiaan joko uhrasivat pahoille hengille, revittyään heistä sisukset ulos, taikka, niinkuin jo edellä cm huomautettu,[437] juoksuttivat puun ympäri, kunnes heistä henki oli lähtenyt.

Härkäuhreista vainajain haudalla on säilynyt muisto eräässä kansantarinassa.[438] Se härkä, joka talonisäntää hautaan viedessä oli tuotava papille, kerrotaan näet kuljetetun, arvattavasti ruumiin perässä, kirkkomaan viereen ja köytetyn kiinni sen aitaukseen hautaamisen ajaksi. Ennen on mainittu _Härkälähde_ Nousiaisissa; vasikan, vuohen ja lampaan uhraamisesta Savossa 1600-luvun alkupuolella on myös puhuttu.[439]

Hyvin runsaat ovat tiedot lammasuhreista Suomessa. V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjaan on otettu luettelo kansan uhripidoista; jotka ovat: Olevin lampaat, Kekri lampaat, Katrinan lahjat, Tapanin maljat, Ukon vakat y.m., ja merkitty, että papitkin entis-aikaan olivat ottaneet niihin osaa.[440] Olavin lammas mainitaan vielä Liperissä 1787 ja Laukaalla v. 1788 pidetyissä tarkastuksissa. V. 1748 Liperissä on puhe tavasta pitää ensimmäinen keväällä saatu karitsa villavuonan nimellä keritsemättä syksyyn asti, jolloin se määrättynä päivänä teurastetaan erityistä pyhänviettoa ja juomajuhlaa varten. Joka sen tavan kerran oli omistanut, oli sitoutunut sitä kuolemaansa saakka noudattamaan, vieläpä lasten ja lastenlastenkin oli velvollisuus sitä yhä ylläpitää.[441] Eräässä yliopistollisessa väitöskirjassa vuodelta 1751[442] mainitaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen yleistä Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu villavuona. Sen kaikki sisälmykset olivat maahan kaivettavat. Liha oli kokonaisena, rikkomatta yhtäkään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, joll'eivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoasti kynsiä ja hampaita.

Toisessa väitöskirjassa vuodelta 1754[443] sanotaan Olavin päivän jälkeen Kajaaninpuolella vietetyn Vuodenalkajaisia. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kukin noudatti omaa esi-isiltä perittyä tapaansa. Ennen kuin ne oli pidetty, ei ollut lupa antaa pois mitään elukkaa talosta. Juhlaksi teurastettiin lammas, jota paitsi muutakin syömistä ja juomista piti olla runsaasti varalla. Erittäin piti tarkata, ett'eivät mitkään eläimet päässeet lihaan käsiksi, ennen kuin ihmiset sen olivat syöneet loppuun sekä päästä että jaloista. Sen vuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä, vaan koottiin tarkoin ja kuopattiin kaikki sisälmykset. Erikseen tästä juhlasta oli vielä Kekri, johon piti olla varustettuna puolen vuoden vanha lammas. Juhlan aattona tai hyvin varhain aamulla se teurastettiin. Keittäjän tuli varoa, ettei vaan luita rikkonut Maistella ei saanut keittoa, ei edes sen suolaakaan, ennen kuin se kokonaisena kannettiin pöydälle. Syödessä ei jätetty mitään tähteitä. Gananderin mukaan[444] ei saunassa imeltyviä maltaita, joista Kekri-olut tehtiin, tohtinut kukaan maistella. Vielä kuului uhriruokiin mämmi, joka iltasella syötiin navetassa maitolämmityksen kanssa ja josta ei mitään saanut tuoda takaisin. Jokaisen vieraan suutakin katsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotain mukanaan. Jos ei sitä jaksettu aivan loppuun syödä, säilytettiin tähteet navetassa toiseksi kertaa.

Että Kekriä ei ole ainoasti yksityisillä talon uhreilla, vaan yleisemmilläkin vietetty, osoittaa E.N. Setälän muistiinpanema, isonvihan aikuinen tarina Keuruulta.[445] Juhlaa pidettiin vuoroin Ampialassa Itä-Keuruulla, vuoroin Ruoraskylässä Multialla. Syötävä lammas nimitettiin jo vuotta ennen ja sen piti olla muita hyötävämpi. Joskus tapahtui, että se katosi kohta, kun oli valittu, ja tuli vasta Pyhäinpäiväksi takaisin, monin kerroin hyötyneenä. Kun väki kokoontui ruokapöytään uhrieläintä syömään, niin se, joka oli ylimys heidän joukossaan, nousi, ennen kuin aloitti aterian, ja rukoili: "Saltta Kaarania! (= Santta Kaarina?) O, sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta! Nyt me ottakaamme!" Sitten kun syömästä päästiin, nousi taas seisaalleen ja luki: "Tihentisti, rokkaristi, tipusta, tapusta, kauhavartta. Amen".

Myös _Ukonvakat_ nimisestä juhlasta tietää Salmelainen,[446] oli Rautalammilla kahden kylän väki heittänyt arpaa, kumpaisen oli sitä toisenkin puolesta viettäminen; vasta myöhemmin, kun olivat keskenänsä riitautuneet, alkoivat kumpikin eriksensä pitää Ukon vakkoja. Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle eli Ukkoselle uhriksi talon paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin, vähän kutakin lajia, tuohesta tehtyihin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niin kuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin tyhjensivät juoma-astiat, valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Tästä juhlasta lausuu Agricola:[447]

Ja quin kevekylvö kylvettin, silloin ukon Malia iootijn. sihen haetin ukon vacka, nin ioopui Pica ette Acka. Sijtte palio Häpie sielle techtin, qniit seke cwltin ette nechtin.

Tästä kaikesta käynee selville, että Porthanin epäilys,[448] mitä yleensä veriuhreihin tulee, on liikanainen. Sitä vastoin on enemmän kuin epäiltävää, käyttivätkö Suomalaiset tuliuhria. Pään ja sorkkien polttamisella Wenehjärven pässiuhreissa tuskin lienee mitään uskonnollista merkitystä. Painavampi todistus on kaakkois-Wirossa Mikkelin päivänä noudatettu tapa heittää uhrattavan kukon höyhenet, jalat sekä sisukset tuleen, vieläpä pirskoittaa siihen vertakin. Mutta Mikkelin päivän kukkouhri tavataan myös Liivinmaalla asuvilla Lättiläisillä[449] ja on luultavasti näiltä naapureilta opittu. Muuten on Wirossa jonkunlainen tuliuhri yhdistetty vierasperäisen Juhannuksen viettoon. Erään kirkonraunion luona Wiljannin maalla oli, Kreutzwaldin mukaan,[450] noin sata vuotta sitten tapana sytyttää Juhannus-kokko ja heittää tuleen uhriantimia. Toisessa paikassa hän kertoo neitosten viskanneen kukkaisseppeleensä valkeaan. Tähän kuuluu myös muudan Georgin tieto Inkerinmaalta.[451] Kymmenen virstan päässä Pietarista Riian tien varrella seisoi suuri lehmus, jonka oksat olivat niin kietoutuneet läheisten puitten oksiin, että muodostivat luonnollisen lehtimajan. Sen alla Inkerikot Juhannus-yönä lauloivat ison tulen ääressä ja polttivat valkean kukon.

_Hevos-uhrista_ Suomessa löytyy vuodelta 1893 yksi Konevitsan saareen liittyvä muisto, joka on säilynyt luostarin perustajan Arsenijn elämäkerrassa.[452] Saaren nimi sen mukaan johtuisi _Konjkamen_ (= hevoskivi) nimisestä isosta kivestä, joka seisoi keskellä metsää liki _Svjataja goraa_ (= pyhää vuorta) ja oli seitsemän kyynärän korkuinen, kolmikulmainen pyramiidi, ei kuitenkaan tasasuhtainen, vaan paikoittain kuhmuinen, paikoittain kuopikas. Tämä taas olisi saanut nimensä pakanallisilta Laatokan rantalaisilta. He, näet, pitivät karjaansa saarella yli kesän ilman paimenta, mutta jättivät sinne joka syksy yhden hevosen kiven luokse uhriksi näkymättömille hengille, joiden luulivat asustavan kiven alla ja karjaa suojelevan. Talven kuluessa hevonen tavallisesti hävisi, vaan he olettivat, että henget olivat sen syöneet. Mahdollisesti kuitenkin on koko tarina päinvastoin nimen johdosta syntynyt. Sitä paitsi ei tässä ole veriuhri kysymyksessä.

Ihmis-uhreista aikaisimmat tiedot sekä Suomessa että Wirossa koskevat ostettujen muukalaisten tai vangittujen vihollisten hengiltä ottamista, jota Wotjakeissa näkyy vielä salassa harjoitettavan. Vasta myöhemmin tulee, samoin kuin Lapissa, puhe omain lasten uhraamisesta.[453] Jälkimmäinen tapa on nähtävästi länsimailta katolis-aikana levinneen taikauskon synnyttämä, mutta edellinenkin voi olla sotaisemmilta naapureilta pakana-ajalla opittu. Suomen suvun alalla on ihmis-uhri verraten harvinainen ilmiö ja etupäässä niillä heimoilla tavattava, jotka ovat enimmän olleet muiden kansojen yhteydessä.

Paitsi veriuhreja toimittivat pakanalliset Suomalaiset myös muita ruoka- ja juomauhreja. Niinkuin muinoin Mordvalaiset ja Permiläiset sekä vielä nykyisin Aasian-puoliset Ugrilaiset, lienevät hekin tarjonneet jumalilleen kallis-arvoisia metsän-eläinten nahkoja, epäilemättä vaatetusta varten, koska ei itse eläimiä tiedetä uhratun. Samoin voimme päättää, että he kokosivat jumalain asuintoihin kultaa ja hopeaa osaksi jumalankuvain koristeeksi, osaksi omistettavaksi aarteeksi.

[452] Ambrosij, Istorija Rossijskoj Ierarhij IV. (Moskva, 1812) s. 626-8.

[453] Suomessa tarinoissa aarteiden etsijöistä, jotka ovat Skandinaviassakin yleisiä. Ensimmäinen maine Karjalassa vuodelta 1584 (kts. s. 178) perustuu huhuun, johon kertojan oma käsitys on voinut osaksi vaikuttaa, samoin kuin hänen puheesensa lasten ristimisestä (kts. s. 124).

Kirjaluettelo.

AATAMI BREM1LÄINEN. Chorographia Scandinavia, Holmiae, 1615.

AHLQVIST, A. Muistelmia matkoilta Wenäjällä. Helsinki, 1859.

-- --. Versuch einer Mokscha-Mordwinischon Grammatik. S:t Petersburg, 1861.

-- --. Unter Wogulen und Ostjaken. (Acta Societatis Scientiarum Fennicaae XIV). Helsingfors, 1885.

AKIANDER, M. Utdrag ur ryska annaler. (Suomi 1848). Helsingfors.

AMINOFF, T.G. Reseberättelse. (Öfversigt af Finska Vetenskaps-Societetens Förhandlingar XXI). Helsingfors, 1879.

ANDRIEVSKIJ, A.A. Dela o sovershenij jazytsheskih obrjadov i zhertnoprinoshenij kreshtshenymi inorodtsami Bjatskoi gubernij (Stoljetij Bjatsk. gub. 1780-1880 II).

ANTIEV, G.A. Iz religioznyh obytshaev votjakov. Ufinskoi gubernij Birskago ujezda. (Izvestija Obshtshestva arheologij, Istorija i Etnografija pri Imn. Kazanskago Universiteta; IX. 3.) 1891.

APPELGREN, HJ. Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. (Suomen Muinaismuisto-Yhdistyksen aikakauskirja V). Helsinki, 1882.

ASPELIN, J.R. Pyhiä puita ja puistoja Suomessa. (Uusi Suometar 1880. n:o 149 lisäl.) Helsinki.

-- --. Karsikot. (Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi). Helsinki, 1882.

BARBARO, J. Viaggi fatti da Vinetia, alla Tana, in Persia, in India, et in Costantinopoli. Vinegia, 1545.

BEHTEREV, W. Votjaki. (Vestnik Evropy 1880. VIU-IX). S.-Peterburg.

BJELJAVSKIJ, FR. Poezdka k Ledovitomu Morju. Moskva, 1833.

BLUMBERG, G. Quellen und Realien des Kalewipoeg. (Verhandlungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat. V. 4). 1869.

BOECLER, kts. KREUTZWALD.

BOGAEVSKIJ, P.M. Otsherk byta Sarapuljskih votjakov. (Sbornik materialov po etnografij izd. pri Dashkovsk. Etnograf. Muzeje III). Moskva, 1888.

-- --. Otsherki religioznyh predstavljenij votjakov. (Etnografitsheskoe Obozrenie IV, V, VII). Moskva, 1890.

BORENIUS, A.A. Runonkeruumatkalta Venäjän Karjalassa v. 1872. (Suomi II. 11). Helsinki, 1876.

BOUBRIG, J.S. Zur nähern Kenntniss der Volkssagen und des Aberglaubens der Ehsten aus dem Kirchspiele Odenpä. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat I. 2). 1843.

BUCH, M. Die Wotjäken. (Acta Soc. Scient. Fenn. XII). Helsingfors, 1883.

CASTRÉN, M.A. Nordiska resor och forskningar I-VI. Helsingfors, 1852-70.

CASTRÉN, Z. Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon seurakunnista. (S. Muinaismuisto-Yhd. aikak. XIV). Helsinki, 1894.

DAMIANUS A GOES. Deploratio Lappianae gentis. (Opuscula arkki N). Lovanii, 1544.

DONNER, O. Lappalaisia lauluja. (Suomi II. 11). Helsinki 1876.

DÜBEN, G. VON. Om Lappland och Lapparne. Stockholm, 1873.

EISEN, M.I. Elu pärast surma, Hiied ja Perma, Siuru, Lalli, Lijoni ingel. Tartus, 1888.

-- --. Jumal ja jumalad. Tartus, 1889.

EPIFANU, kts. TAPANI.

FELLMAN, J. Anmärkningar öfver "Anteckningar om Församlingarne i Kemi Lappmark" af And. Joh. Sjögren. (Suomi 1846). Helsingfors.

FILIMONOV, A. N. O religij nekreshtshennyh tsheremis i votjakov Bjatskoi gubernij. (Bjatsk. gub. Vjed. 1868-9).

FINSCH, O. Reise nach West-Sibirien im Jahre 1876. Berlin, 1879.

FORSSTRÖM, O. Kuvaelmia Itä-Karjalasta. (Valvoja 1886). Helsinki.

FRIIS, J.A. Lappisk Mythologi. Christiania, 1871.

FUCHS, A. Zapiski o tshuvasah i tsheremisax Kazanskoi gubernij. Kazan, 1840.

GANANDER, CHR. Mytbologia Fennica. Åbo, 1789.

GAVRILOV, B. Proizvedenija narodnoi slavensnosti, obrjady i povjerja votjakov Kazanskoi i Bjatskoi gubernij. (Izd. pravoslavnago Missionerskago Obshtshestva). Kazan, 1880.

-- --. Povjerja, obrjady i obytshai votjakov Mamadyshkago yjezda, urjas-utshinskago prihoda. (Trudy tshetvertago apheolog. cjezda v. Rossij II). Kazan, 1891.

GENETZ, A. Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa. (Koitar I). Helsinki, 1870.

-- --. Matkamuistelmia Wenäjän Lapista. (Suomen Kuvalehti, 1878). Helsinki.

-- --. Ost-Tscberemissische Sprachstudien. (Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja VII). Helsinki, 1889.

GEORGI, J.G. Bemerkungen einer Reise im Russischen Reich l-II. S:t Petersburg, 1775.

-- --. Beschreibung aller Nationen des Russischen Reichs. S;t Petersburg, 1776.

GONDATTI, N.L. Sljedy jazytsheskih vjerovanij i Manjzov. (Izvestija Imn. Obshtshestva Ljubitelej Estestnoznanija, Antropologij i Etnografij XLVIII. 2). Moskva, 1888.

GUAGNINO, A. Sarmatiae Europeae Descrlptio. Splrae 1581.

GUTSLAFF, J. Kurtzer Bericht und Unterricht von der Falsch-heilig genandten Bäche in Lieffland Wöhhanda. Dorpt, 1644. Otteita ruotsiksi: Suomi, 1849.

HALÁSZ, I. Svéd-Iapp szövegek I. (Nyelvtadományi Kózlemények XIX). Budapest, 1885.

-- --. Svéd-lapp nyelv II-III. (Ugor Füzetek 8-9). Budapest, 1886-8. -- V. 1893.

HARUZIN, N. Russkie Lopari. (Izd. I. Obshtsh. Ljub. Estestv., Antrop. i Etnogr., LXVI). Moskva, 1890.

HENRIK LÄTTILÄINEN. Esim. E. Pabst, Heinrich's von Lettland Livländische Chronik. Reval, 1867.

HERBERSTEIN, S. ZU. Moscouiter wunderbare Historien. Basel, 1567.

HJÄRNE, TH. Ehst-, Lyf- und Lettländische Geschichte. (Monumenta Livoniae antiquae I). Riga, Dorpat u. Leipzig, 1835.

HOLLMANN, R. Ueber die Bedeutung der Wortes Pikne. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat I. 2) 1843.

HOLZMAYER, J.B. Osiliana. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat VIL 2). 1872.

HORNBORG, K.H. Karsikoista. (Virittäjä II). Helsinki, 1886.

HUNFALVY, P. Ethnographie von Ungarn. Budapest, 1877.

-- --. Az éjszaki osztják nyelv. (Nyelvtadományi Kózlemények XI). Budapest 1875.

HUPEL, A.W. Topographische Nachrichten von Lief- and Ehstland I-IIl. Riga, 1774-82.

HÖGSTRÖM, P. Beskrifning öfver de til Sweriges Krona lydande Lapmarker. Stockholm, 1746 (?).

IBN FOSZLAN. Ch. M. Fraehn, Die ältesten arabischen Nachrichten über die Wolga-Bulgaren, aus Ibn Foszlan's Reiseberichten. (Memoires de l'Académie Imp. des Sciences VI. Sc. Politiques, histoire et philoiogie 1). S:t Petersburg, 1832.

JAKOVLEV, G. Religioznye obrjady tsheremis. (Izd. Pravosl. Mission. Obshtsh.) Kazan, 1887.

JASHTSHENKO, A. Neskoljko slovj o Russkoi Laplandii. (Etnogr. Oboar. XII), Moskva, 1892.

JESSEN, E.J. Afhandling om de Norske Finners og Lappers Hedenske Religion (kts. LEEM). Suomeksi: Suomi, 1858. s. 237-373.

JUNG, J. Eesti rahwa wanast usust, kombedest ja juttudest. (Kodumaalt n:o 6). Tartus, 1879.

(JURTOV ja KOBAEV). Obratsy mordovskoj narodnoj slovesnosti I-IL (Izd. Pravosl. Missio. Obshtsh.). Kazan 1882-3.

JUVELIUS, J.W. Muisteja pohjoisen Venäjän Karjalaa muinaisuudesta. (S. Muinais-muisto-Yhd. aikak. XX). Helsinki, 1889.

KANDINSKIJ, W. Iz materialov po etnografii sysodjskix i vytshekodskih zyrjan. (Etnogr. obozr. III). Moskva, 1889.

KATONA, L. Allgemeine Charakteristik des magyarischen Folklore. (Etknologische Mitteilungen aus Ungarn I). Budapest, 1887-8.

KILDAL, S. Efterretning om Finners og Lappers hedenske religion. (Det skandinaviske Litteraturselskabs Skrifter VI). Kiöbenhavn, 1807.

KILLINGIN, K. Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Sortavalan kihlakunnassa. (S. Muinais-muisto-Yhd. aikak. XIX). Helsinki 1890.

KOSHURNIKOV, W. Bytj vutukovy Sarapuljskago ujeda Bitskoi gubernij (Izd. Obshtsh. Arh., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. II). 1880.

KREUTZWALD, FR. R. Über den Charskter der Estnischen Mythologie. (Verb. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat II. 8). 1890.

-- --. Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten von Johann Wolfgang Boecler. S.t Petersburg, 1854.

KREUTZWALD, FR. u. NEUS, H. Mythische und magische Lieder der Ehsten. S:t Petersburg 1854.

(KROKOVSKIJ, M.) Gorkie tsheremisy v Kazanskoi gubnernij. (Zhurnal Ministerstva Vnutrennyh Del, 1853. XLI). S.-Peterburg.

KUZNETSOV, S.K. Tshetyre dnja u tsheremisy po vremja Sjurama. (Otdjelna otpetsh. iz Izvestij Imn. Russkago Geografitsheskago Obshtshestva XV. 3). S.-Peterburg, 1879.

-- --. Otsherki iz byta tsheremis II. Tsheremiskie prazdniki. (Drevnaja i novaja Rossija 1879. II). S.-Peterburg.

-- --. Ostatki jazytshestva u theremis. (Izd. I.R. Georg. Obshtsh. 1885. XXI. 6). S.-Peterbnurg.

(LAITINEN, H.) Juhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa. (Uusi Suometar 1878, n:o 19-22). Helsinki. Toisen julkaisema.

LEEM, KN. Beskrivelse over Finmarkens Lapper. Kiöbenhavn, 1767.

LENCQVIST, CHE. E. De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica. Praeside H.G. Porthan. Åbo, 1782.

LEPEHIN, L. Dnevnye zapiski I-II. S.-Peterburg, 1795-1814.

LYTKIN, G. S. Zyranskij krai pri episkopah permskih i syrjanskij jazyk. S.-Peterburg, 1889.

MAGNITSKU, W. Materialy k objasneniju staroj tsuvashtshskoj vjery. Kazan, 1881.

MAINOV, W. Les restes de la mytbologie Mordvine. (Suomalais-Ugr. Seuran aikak. V). Helsinki 1889.

MELNIKOV, P. Otsherki Mordvy. (Russkij Vestnik 1867 VI, IX, X). Moskva. Suomeksi: Kirjallinen Kuukauslehti 1873, 1875.

MIECHOV, M. VON. Descriptio Sarmatiarum. Cracoviae, 1521.

MOSHKOV, W. Permjatsko-korealjskija paralaleli. (Izd.. Obshtsh. Arx., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. X. 6). 1892.

MOTRAYE, A. DE LA. Voyages I-I.L La Haye, 1727.

MÜLLER, G. FR. Nachricht von dreyen im Gebiete der Stadt Casan wohnhaften hedniscben Völkern, den Tscheremissen, Tshuvassen und Wotiacken. (Sammlung Russischer Geschichte III, 4). S:t Petersburg, 1759.

MÜLLER. J.B. Das Leben und die Gewohnheltrn der Ostjaken. LAbetetty Pietariin painettavaksi 1716.

MÜNCH, A.N. Narodnye obytshai, obrjady, suenjerij i predrazsudki krestjan Saratovskoi gubernij. (Zapiski I.R. Georg. Obshtsh. XIX, 9). S.-Peterburg, 1890.

MUNKÁCSI, B. Votják népköltészeti hagyományok, Budapest, 1887.

-- --. Vogul népkölési gyüjtemény I-III Budapest 1892-3.

-- --. Ueber die heidnische Religion der Wogulen. (Etnol. Mitteil. aus Ungarn III). Budapest, 1893.

MURMAN, J.W. Några upplysningar om Pinnarnes fordna vidskepliga bruk ock trollkonster. (Suomi 1864). Helsingfors.

NEUS, H. Ehstnische Volkslieder 1-3. Reval, 1850-2.

NOVITSKIJ, GR. Kratkoe opisanie o iarodje Ostatskom. (Pamjatniki drevnej pisjmennosti i iskusstva). S.-Peterburg, 1884.

NURMINSKIJ, S. Otsherki religioznyh vjerovanij tsheremis. (Pravoslavnyj Sobesednik, 1862. XII). Kazan.

OLAUS MAGNUS GOTHUS. De gentium septentrionalium variis conditionibus statibusque. Basilae, 1567.

OLEARIUS, A. Ausführliche Beschreibung der kundbaren Reyes nach Muscow und Persien. Schleswig, 1646.

OSTROVSKIJ, D. Votjaki Kazanskoi gubernij. (Trudy Obshtshestva Estestvo-ispytatelej pri I. Kazansk. Univ. IV. I.). 1874. Suomeksi: Kieletär II. 1.

PAASONEN, H. Proben der mordwinischen Voikslitteratur I. 1. (Suom-Ugr. Seuran aikak. IX). Helsinki, 1891.

PAASONEN, J. Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa. (Uusi Suometar 1881. n:oo 117)

-- --. Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Mikkelin kihlakunnassa. (Suom.-Muinaismuisto-Yhd. aikak. X). Helsinki, 1889.

PALLAS, P.S. Reise durch verschiedene Provinzen des Russischen Reichs 1-III. S:t Petersburg. 1771-6.

PATKANOV, S. Tip ostatskago bogatyrja. S.-Peterburg, 1891.

PERVUHIN, N. Eskizy predanij i byta inorodtsev Glazonskago ujezda I-V. Vatka, 1888-90.

PETERSON, CHR. J. Ckr. Ganander Thomasson's Finnische Mythologie. (Beiträge zur genauern Kenntniss der ehstnhischen Sprache. XIV). Peruau. IS22.

POLJAKOV, I.S. Pijsma i otshety o putjeshestvii v dolinu r. Obn. (Prilozhenie k XXX. tomu Zapisov Imn. Akademij Nauk 2). S.-Peterburg, 1877.

POPOV, K. A. Zyrjane i zyrjanskij kraj. (Izd. I. Obshtsh. Ljub. Estestv., Antrop. i Etnogr. XIII. 2). Moskva, 1874.

PORKKA, W. Kertomus runokeruu-matkasta, jonka v. 1883 keväällä teki Inkeriin. (Suomi II. 101). Helsinki 1886.

PORTHAN, H.G. Opera selecta I-V. Helsingfors, 1859-70.

POTANIN, G.N. U votjakov Eshoukokago ujezda. (Izd. Obshtsh. Arh., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. III). 1884.

QVIGSTAD, J. ja SANDERGH, G. Lappische Sprachproben. (Suomalaio-Ugr. Seuran aikak. III). Helsinki. 1888.

RABOT, CH. Exploration dans la Russie boréale. (Le Tour du Monde 1892). Paris.

REGNARD, J. FR. Voyage de Laponie. (Oeurres I). Amsterdam, 1753.

REGULY, A. A' Vogul föld és nép. Pesten, 1864.

ROGOV, N. Materialy dlja opisanija byta Permjakov. (Zhurnal Min. Vnutr. Del. 1858. XXIX). S.-Peterburg.

RUSSWURM, C. Heilige Bäume. (Inland 1857. n:o 17). Dorpat.

RYTSHKOV, N. Tagebuch. Aus dem Russ. übers. von Cbr. H. Hase. Riga, 1774.

SALMELAINEN, E. Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista. (Suomi 1852). Helsingfors.

SBOEV, W. Tshuvashtshi. Moskva, 1865.

SCHEFFER, J. Lapponia. Francofurti, 1673.

SHESTAKOY, W. Glazovskij ujezd. (Vestnik I.R. Georg. Obshtsh. 1859). S.-Peterburg.

SIMONOVOI, L. Zae. Otsherki iz byta ostjakov. (Po russkoi zemlje 3). S.-Peterburg, 1888.

SJÖGREN, J.A. Die Syrjänen. (Gesammelte Schriften I. 7). S:t Petersburg, 1861.

SJÖROS, J. Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta. (Suomen Muinaismuisto-Yhd. aikak. VIII). Helsinki, 1887.

SKOGMAN, D. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. (Suomi II. 2). Helsinki, 1864.

SMIRNOV, I.N. Tsheremisy. (Izd. Obshtsh. Arh., ist. i Etn. pri I. Kazank. Univ. VII). 1889.

-- --. Votjaki. (Sam. VIIL 2). 1890.

-- --. Permjaki. (Sam. IX. 2). 1891.

-- --. Mordva. (Sam. X-XI). 1892-3.

SNELLMAN, A. H. Oulun kihlakunta. (S. Muinaismuisto-Yhd. aikak. IX). Helsinki, 1887.

-- --. Kekrijuhla ennen ja nyt (Joukahainen X). Helsinki, 1887.

SOMMIER, S. Un' estate in Siberia. Firenze, 1885. SOROKIX, N. Putjeshestvie k vogylam. (Trudy Obshtshestva Estestvoispytatelej pri I. Kazansk. Univ. III. 4). 1873.

STRAHLENBERG, PH. J. VON. Das Nord- und Östliche Theil von Europa und Asia. Stockholm, 1730.

TAPANI. Povjest o Stefani, episkon periskon. (Pamjatniki starinnoj russkoj literatury IV). S.-Peterburg, 1862.

TORNAEUS, J.J. Beskrifning öfver Tornå och Kemi Lappmarker. Stockholm, 1772.

TROITSKAJA, N. Tsheremisy Arbanskoj volosti. (Izd. Obshtsh. Arh., Ist, i Etn. pri I. Kazansk. Univ. XI. 1). 1893.

TRYFON. Kts. Dmitriev, A.A. Krititsheskie zametki po istorii permi velikoj XVI vjeka. (Iz II imn. Trudovy Permskoj Utshenoj Arhimnoj Kommissij). 1893.

TUDERUS, G. En Kort Berättelse. (Tri Berättelser om Lapparnes Omvändelse 1). Stockholm. 1773.

VAHL J. Lapperne og den lapske Mission 1-2. Kiöbenhavn, 1866.

WARONEN, M. Suomen kansan muinaisia taikoja I-II. Helsinki, 1891-2.

WERESHTSHAGIN, GR. Votjaki Sospovskago kraja. (Zap. I.R. Georg. Obshtsh. XIV. 2). S.-Peterburg, 1886.

-- -- Votjaki Sarapuslkago uvada Bjatskoi ryb. (Zap. I.R. Georp. Obshtsh. XIV. 3). S.-Peterburg, 1889.

WESKE, M. Reisi aruanne 1879. (Eesti Kirjameeste Seltsi aastaraamat 1879). Tartus.

WESTEN, TH. VON. Berättelse om Norrska Lapparnes vidskepelser. (Två Ber. om Lapparnes Omv. II). Stockholm, 1773.

WICHMANN, Y. Tietoja Votjaakkien Mytologiasta. (Vähäisiä Kirjelmiä XVII). Helsinki, 1892.

-- --. Wotjakische Spracbproben I. (Suomalais-Ugr. Seuran aikak. XI). Helsinki, 1893.

WIEDEMANN, F. J. Aus dem inneren und äusseren Leben der Ebsten. S:t Petersburg, 1876.

WITSEN, N. Noord en Oost Tartarye, Tweede Druk. Nieuwe Utgaaf. Amsterdam, 1785.

WLISLOCKI, H. VON. Volksglaube ond religiöser Brauch der Magyaren. (Darstellnngen aus dem Gebiete der nichtchristlichen Religionsgeschichte VIII). Münster i W., 1893.

ZNAMENSKIJ, P. Gornye Tsheremisy Kazanskago kraja. (Vystnik Evropy 1867. IV). S.-Peterburg.

ZOLOTNITSKIJ, N.I. Kornevoj tshuvashko-ruskij slovarj. Kazan, 1875.

-- --. Nevidimyj mir po shamanskim vozarjenijam tsheremis. (Izvestija i utshenyja zaniski Imp. Kazanskago Universiteta, 1877. n:o 4).

Viiteselitykset.

[1] Vähäinen kirjallisuuden luettelo löytyy Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirjan kuudennessa osassa kansilehdille painettuna. Toista, osaksi tähän kuuluvaa luetteloa on julkaistu esipuheessa helppohintaiseen Kalevalaan, jokaisessa painoksessa täydennettynä.

[2] Kreutzwaldin Kalevipoeg, joka ilmestyi oppineen virolaisen seuran toimituksissa v. 1857-61, on koottu lyhyistä kansanlauluista, joita on monin paikoin pidennetty, sekä saduista ja tarinoista, joille on runopuku annettu. Tieteelliselle tutkimukselle se ei ole mikään luotettava lähde.

[3] Kirjallisuutta luettelevat: E. Winkelmann, Bibliotheca Livoniae historica 1878 ja W. Reiman kirjoituksessa Kullakaevajad Eesti üliõplaste seltsi albumissa 1889.

[4] Viimeksi mainitun teoksessa Lapin maasta ja Lappalaisista löytyy lavea kirjallisuuden luettelo.

[5] Siinä on myös viitattu muihin venäläisiin kirjailijoihin. Lisää: A. Jashtshenko.

[6] Kirjallisuutta luettelee I.N. Smirnov aikakauskirjassa Etnografitsheskoe Obozrjenie XI s. 280. Lisää: A.N. Münch.

[7] Luettelee tarkoin kirjallisuuden. Lisää: W. Magnitskij ja N. Troitskaja.

[8] Siinä löytyy myös kirjallisuuden luettelo. Toisen, myöhäisemmän tshuvassilaisesta ja ylimalkaan suomalais-tatariiaisesta kirjallisuudesta on julkaissut W. Th. Müller Dashkovin etnografisen museon kokoelmain luettelossa.

[9] Luettelee kirjallisuuden. Lisää: W. Kandinskij.

[10] Luettelee kirjallisuuden. Lisää: G.A. Antiev.

[11] Erikois-unkarilaisen mythologian historian on L. Katona 1887-8 lyhyesti esittänyt. Viimeksi kuluneina vuosina on H. von Wuslocki julkaissut muutamia huomattavia teoksia Unkarin kansan nykyisestä taikauskosta.

[12] Kirjallisuuden luettelo tavataan W.I. Mezhovin julkaisemassa Sibirskaja bibliographia II. 1891.

[13] II. 8. 392-3.

[14] L. 8.

[15] Nom. Jómali, gen. Jómala.

[16] L. 17-18.

[17] Toisin: Odinin tai Thorin ja Odinin.

[18] Akiander, s. 128-9.

[19] S. 346-8, 366-7.

[20] III. s. 480.

[21] S. 58-60.

[22] XXI. s. 236.

[23] S. 88-9.

[24] S. 588-9, 617.

[25] S. 14-19-, vrt. 26-33.

[26] S. 344.

[27] S. 36; II. s. 843, vrt. 854.

[28] Tietysti löytyy vielä hyvin säilyneitäkin aituuksia. Kuznetsov (1886 s. 473) näki myös erikseen aidatun osaston, johon kokoonnuttiin uhritoimituksen lopulla. Se oli tehty puoliympyrän muotoon etelän puolelle ja siinä oli istuinsijoja. Missä semmoista ei ole, siellä hän sanoo loppurukousta toimitettavan aituuksen eteläsivulla.

[29] 1885. s. 460-1.

[30] S. 86. Muist.

[31] 1869. n:o 25.

[32] S. 18-9, 77-85.

[33] Samasta syystä Bessermani (votjakkilaistunut Tatari) kääntyy rukouksellaan votjakkien _Inmarin_, tatarilaisen _Allahin_ ja venäläisen _Bogin_ puoleen. "Jos ei toinen jumala anna hyvää vuodentuloa, niin antaa kai toinen!" (Wichmann, s. 18 Muist).

[34] I. s. 162-4. Hänen käyttämänsä nimitykset ovat kaikki tshuvassilaisia.

[35] S. 357.

[36] Severnyj Arhiv, 1827, S. 218-220: vrt. Sboev s. 72. "Tavallisesti ulkopuolella keremet-aituusta, jonkun matkan päässä siitä." Olisiko siis joskus tehty poikkeus? Pallas (I. s. 89-91) kertoo yhteisestä kyläkunnan uhrista, jota kerta vuoteensa toimitettiin kermetissä ja mainitsee siinä taivaan jumalaa, Toria, Kermetiä y.m. avuksi huudetun. Väkirikkaissa kylissä hän sanoo olleen vielä toisen pienemmän keremet-aituuksen, jossa yksityiset suvut kävivät uhraamassa. Sboev (s. 81) kuitenkin väittää Pallasen erehtyneen, sekoittaessaan yhteen hyvien ja pahojen jumalien palveluksen, ja kieltää jyrkästi, että edellisille milloinkaan olisi uhrattu aidatussa paikassa. -- Yhtä ristiriitaiset ovat tiedot siitä, pääsivätkö naiset uhripaikalle. Müller (s. 362) sen kieltää kokonaan; Pallas (I. s. 88) eroittaa naiset ainoasti tärkeimmistä uhritilaisuuksista, Fuchs (s. 23) ja Ahlqvist (MMW. s. 109) yhdestä juhlasta. Sboev (s. 73) sitä vastoin, samoin kuin Lepehin vakuuttaa, että molemmat sukupuolet ottivat osaa kaikkiin uhreihin.

[37] IX. s. 236-9; 1873. s. 183-5. Shaitanin eli perkeleen apulaisten joukossa hän mainitsee myös Soltan-kerämätin (IX. s. 226; 1873, s. 145).

[38] Zolotnitskij s. 35.

[39] Izvestija po Kazanskoi eparhij 1876. s. 330-2, 1877, s. 678, 682-3; Trudy IV arkeolog, sjezda v Rossij II. s. 68-79.

[40] Kuznetsov, 1879, s. 48; Wichmann, s. 18-9.

[41] Pervuhin, I. s. 67-9.

[42] S. 133-143.

[43] S. 443-4.

[44] L. 17.

[45] L. 25.

[46] S. 100-8, 181, 184.

[47] S. 14-15; vrt. 29. Käsikirjoituksen mukaan täydennetty.

[48] S. 48-50. Painovirheitä ovat: lista ja brolti _luotte_-sanan asemesta; niinkuin myös rucce, joka käsikirjoituksessa on arra!

[49] 1878. s. 375.

[50] L. XXIV. 5 ja XXIII. 9.

[51] S. 109.

[52] S. 30-1.

[53] I. 2.

[54] Russwurm, 1857, p. 270.

[55] I. 152-5.

[56] I. 2, s. 80.

[57] EAG, s. 2-8, 9-10, 69.

[58] S. W-X 4

[59] S. 413.

[60] S. 34-40: vrt. Hurtin kok. II. 42, s. 414-5.

[61] Hurtin kok. II. 25, s. 22; II. 17, s. 127.

[62] II. 3. s. 47-8.

[63] 1885. s. 54-5.

[64] II. 39, s. 214.

[65] S.H. Porthan, Descr. paroeciae Cuopio, praes. J. Bilmark, 1775, s. 8.

[66] A. Neoviusen kokoelmista.

[67] P.A. Gadd, Observationes Physico-Oeconomicae 1747, s. 1-2.

[68] Kaikki Neoviusen kokoelmista.

[69] A.A. Scarin, Disp. de sancto Henrico altera 1742, s. 8.

[70] M. Hallenius, Disp. praes. H. Hassel, de Borea Fennica 1732, s. 55.

[71] H.A. Reinholmin kok. 68, s. 77.

[72] J.A. Lindström, Suomi 1860. s. 178-180.

[73] Borenius, s. 248; Genetz, I. 102 ja 97; Forsström, 1886. s. 603.

[74] XI. s. 86-8, 106-7.

[75] S. 130-1, 137-8.

[76] P.N. Mathesius, Disp. Geographica de Ostrobotnia, Ups. 1734; ruotsiksi Suomi-kirjassa 1843. s, 259, 149, 133.

[77] S. 89.

[78] Reinholm, kok. 68, s. 65 ja 268. K.A. Koveron (1868) ja G. Molinin (1861) kertomusten mukaan.

[79] S. 142.

[80] Kok. 68, s. 97. Jälkimmäinen tieto on vanhalta ukolta alisesta Sääksmäen tuomiokunnasta.

[81] 1881. n:o 117; X, s. 136, 162. Kangasniemellä Puulasalmen Itätalon maalla kuuluu olevan metsässä uhrikivi, jossa on yhdeksän reikää. Kuhunkin niistä pannaan eri lajia vuoden tuotteista (s. 146).

[82] Käsik. s. 300, 304.

[83] Käsik.

[84] XI. s. 106.

[85] X. s. 145-6, 161.

[86] XI. s. 108-9.

[87] Kok. 69, s. 64.

[88] Suomen Kuvalehti 1874. s. 92.

[89] Sanomia Turusta 1861. n:o 18.

[90] Suometar 1865, n:o 102.

[91] S. 93-7.

[92] S. 138-9.

[93] Kok. 69, s. 62. Soutumatkasta yleensä.

[94] X. s. 136-7.

[95] Suullisen ilmoituksen mukaan.

[96] Käsikirj.

[97] Borgå Tidning 1842. n:o 8.

[98] 1878. n:o 155. Myös vainajalle tien viereen tehdyssä karsikossa hän sanoo jätetyn kaksi oksaa metsään päin, jos oli ollut naimisissa, mutta yhden tielle päin, jos oli naimaton. Samalla tavoin mainitsee Hornborg oksitun niitä kuusia, joita hautajaisissa oli pystytetty kahden puolen asuinhuoneen ovea. Niitäkin oli nimitetty karsikoiksi.

[99] Kok. 69, s. 62-5.

[100] S. 124.

[101] Reinholm, kok. 69, s. 38, 45, 49, 62.

[102] C.A. Gottlundin antikvaarisissa kokoelmissa, jotka ovat Muinaismuisto-yhdistyksen tallessa, niistä löytyy pitkä luettelo (4:o I, s. 243-9).

[103] Waronen, I, s. 80.

[104] Lonttisistä Hevaan puolelta. Muistutuksena Ukko-virteen n:o III. 1; vrt. Suomi II. 19. s. 166.

[105] Borgå Bladet 8/2 1879. A. Neoviusen huomauttama.

[106] S. 70-2.

[107] S. 405-7.

[108] Wiedemann, s. 418.

[109] Leem, 8. 407.

[110] Toinenkin selitys on tässä mahdollinen. Castrénin mukaan (II, s. 326) Siperian Tatarit nimittävät lehtipuita valkeaksi metsäksi ja havupuita mustaksi metsäksi, liittäen siihen käsityksen hyvästä ja pahasta.

[111] Wichmannin suullisen ilmoituksen mukaan. Semmoisen hän näki Karlyganin kylässä Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.

[112] II. 261; III. 60-1.

[113] I. 302, 308; III, s. 225; IV, s. 117, 123.

[114] S. 246-8.

[115] Unkarilaisten pakanallisina uhripaikkoina 11:n vuosisadan loppupuolella mainitaan puut, kivet, lähteet ja kaivot (Hunfalvy s. 214, 416).

[116] S. 51-2, 58-9.

[117] S. 342.

[118] S. 684-7.

[119] S. 413.

[120] S. 51; 83-5.

[121] I, s. 302; III, s. 225-6; IV, s. 116-7.

[122] III, s. 69; vrt. Sommier s. 351.

[123] S. 71.

[124] S. 132, 134, 136.

[125] S. 20-1.

[126] Niin Wichmann, jonka esitystä on tässä noudatettu, ja useimmat muut. Vrt. kuitenkin kualan pohjapiirrosta, jossa lautanen on vasemmassa etunurkassa. Pervuhinin mukaan (I. s. 20) sitä Glazovin piirikunnassa pidettiin oikeassa peränurkassa. Wereshtshaginilla on se tieto Sarapulin piirikunnasta (1886. s. 59), että keskellä kualan takaseinää oli nelisnurkkainen, neljän kyynärän korkuinen patsas, jonka päässä oli pari, kolme lautaa.

[127] I, s. 19-30; II, 7-10.

[128] Wereshtshagin (1886. s. 32-3) sanoo isojen kualain olleen lukittavia, koska niissä säilytettiin rahoja, joita oli kerätty uhrieläinten ostoa varten. Andrievskij (s. 558) on löytänyt tiedon eräästä kualasta, joka oli talon luona ja jonka keskellä kasvoi pihlaja.

[129] II, s. 111-3; vrt. Wichmann (s. 19), joka pitää ludin ja kualan yhdistyksen myöhäisenä ilmiönä.

[130] Suomi, II. 20, s. 15-16.

[131] Filihonov (1868. n:o 28) tietää kertoa, jos siihen on luottamista, että löytyi myös yhteinen kylän kuda, joka oli Juman talviasuntona. Kesällä ei häntä siellä ollut, vaan uhrit piti hänelle toimittaa ulkona.

[132] S. 168. Ufan läänistä.

[133] 1885. s. 453.

[134] I, s. 88-90. Tuntematon tshuvassilainen kirjailija (Severnyj Arhiv s. 139) sanoo _irih_-nimellä tarkoitettavan henkiä, jotka omistajansa pyynnöstä voivat saada aikaan vahinkoa ja tauteja naapureille. Se, mitä Pallas nimittää irihiksi, on tämän mukaan niiden olopaikka ja tehdään seuraavalla tavalla. Lyyjyisten rengasten läpi pujotellaan värjätty villalanka, jonka päähän on kiinnitetty viinimarjan terttu. Koko laitos sitten kääritään liinaseen ja tuoheen ja ripustetaan välikaton alle. Sboevin mukaan (s. 23, 124-5) oli irih henkiolento, jolle erityisissä taudinkohtauksissa piti uhrata. Uhrieläinten luut pantiin saman-nimiseen kiuluun tai vasuun, joka asetettiin aitan nurkkaan. Sitä sitten koristeltiin eri lajisilla oksilla, joihin oli kiinnitetty pieniä hopearahoja y.m. Myös Fuchs (s. 96-7, 294-6; kts. Castrén III, s. 218-220) puhuu Tshuvassein irih eli jirih nimisistä tinakuvista, jotka olivat ihmisen muotoisia ja jotka kiinnitettiin kimpulliseen viinimarja- tai orjantappura-pensaan oksia. Samanlainen mansikan varsista, kuusen, lehmuksen, mustan viinimarjapensaan ja heisipuun oksista koottu kimppu, johon oli kiinnitetty tinasta valettu kuva, oli Tsheremisseillä uhrilehdoissansa.

[135] S. 112.

[136] Friis, s. 26.

[137] Akiander, s. 173-6.

[138] S. 96. Provasti E. Frosterusen käsikirjoituksesta, nimitys saattaa kuitenkin epäilemään sen pakanallista alkuperää.

[139] II. 3, s. 46-7.

[140] 1879, s. 37-40.

[141] VIII, s. 88-90.

[142] I. 4.

[143] K. Kuomun stenogr.-kok. n:o 16964. Kirkkoväärti Hanellilta.

[144] II, s. 163-4; III, s. 233-4.

[145] III. s. 59.

[146] S. 50, 56-7.

[147] S. 208.

[148] S. 142.

[149] III, s. 200-1.

[150] S. 384.

[151] III, s. 242, 238-9, 229-31.

[152] Pallas III, s. 60; Castrén III, s. 228; Reoult s. 142.

[153] S. 189; vrt. Tornaeus s. 15; Högström s. 182.

[154] EAG s. 13-14.

[155] Kts. s. 57.

[156] Kts. s. 27.

[157] S. 131.

[158] Sillä suomalaisella nimellä on se välistä mainittu 16:n vuosisadan lopulla Käkisalmen linnan-isäntien virallisissa kertomuksissa.

[159] Ramstedt (käsik. s. 311) kertoo kahdesta isosta kivestä, Ukon ja Akan kivestä, jotka seisoivat luisulla kalliolla Ristisalmen luona lähellä Savonlinnaa. Niiden ohitse soudettaessa piti ristiä silmänsä; kirota ei saanut likimaillakaan, jos tahtoi välttää, ett'ei ukkonen ruvennut käymään. Valitettavasti vaan hänen lähteensä tässä kohden ei ole aivan luotettava.

[160] III, s. 61.

[161] S. 55.

[162] S. 168.

[163] I, s 113.

[164] LA, s. 309-311.

[165] III, s. 231-4.

[166] Castrén, I. 302-3; III, s. 226-7; IV, s. 118; vrt. Pallas, III, s. 59; Ahlqvist, XIV, s. 294; Finsch, s. 401-2.

[167] Strahlenberg (s. 418) kertoo metallikiskoista, joissa oli kufilaista kirjoitusta ja hirven, koiran y.m. eläväin kuvia.

[168] Pallas, II. s. 261; Gondatti, s. 51, 55.

[169] S. 413.

[170] S. 200.

[171] Wenäläinen muinaistutkija Th. A. Teplouhov teoksessaan Drevnosti Permskoi Tshudi (painettu Permissä 1893) koettaa todistaakin niiden olleen Ugrilaisten, eikä Permiläisten jumalankuvia.

[172] XXI, s. 235.

[173] S. 560, 563.

[174] S. 20-L Hänen tietonsa ovat yleensä niin vanhan-aikaisia, että on syytä huilia hänellä olleen jonkun vanhan käsikirjoituksen käytettävänä (Smirnov s. 283).

[175] Bogaevskij, V. s. 86.

[176] S. 151.

[177] II, s. 846.

[178] Castrén, III, s. 217. Georgi itse ei tahdo päättää, ovatko ne kuvia vai uhreja.

[179] S. 362-3. Kuznetsov (1879. s. 33-4) niitä vertaa ittyi-nimisiin niinikaistaleisin, joita nykyänsä sidotaan pyhän puun ympäri.

[180] Friis, s. 26-7.

[181] Suullisen tiedon-annon mukaan.

[182] Eesti kirjameeste seltsi kok. II. 1, s. 757-760.

[183] Snellman, X s. 168. Enontaipalelta.

[184] III. 233, 229.

[185] Se oli ollut yhteinen ja jakamaton mahdollisesti juuri siitä syystä, että oli muualta saatu, eikä samanlaisia osattu tehdä.

[186] Kts. s. 46. Kuvassa on koko joukko puisia kuvia yhden puun juurella. Sommier kuitenkin, samoin kuin Finsch (s. 492-4), arvelee, että ne eivät olleet varsinaisia jumalien edustajia, vaan pikemminkin uhriksi tuotuja antimia.

[187] Kts. s. 45-6.

[188] S. 56-9.

[189] S. 206-7.

[190] S. 91.

[191] Lohti 85-6.

[192] Akiander, s. 121.

[193] S. 142. H. Michov tutkimuksessaan Wenäjän vanhimmista kartoista (Die ältesten Karten von Russland, Hamburg 1884, s. 39-42) tähän seikkaan perustuen väittää sen olleen savesta valetun ja päältä kullatun neitsyt Maarian kuvan, jonka ensimmäiset venäläiset valloittajat 1400-luvun loppupuolella olivat mukanaan tuoneet. Vaan hänellä nähtävästi ei ole ollut tietoa siitä, että kuva jo aikaisemmin mainitaan venäläisissä lähteissä.

[194] S. 894-5.

[195] II. s. 261.

[196] S. 69.

[197] S. 142.

[198] II. s. 261.

[199] S. 69.

[200] Ainoasti Koshurnikov (s. 21) tietää kertoa, että yhteisissä kuala-rakennuksissa pidettiin taikinasta tai leivästä tehty ihmisen kuva. Uhratessa pantiin rasia, jossa sitä säilytettiin pöydälle tai muulle koroitukselle ja avattiin pieni ikkunantapainen, niin että jumala sieltä sisältä näkisi ja kuulisi. Pyhän toimituksen päätyttyä suljettiin ikkuna jälleen luukulla ja rasia vietiin takaisin piiloonsa.

[201] Kts. s. 15.

[202] S. 136.

[203] Georgi, II. s. 598.

[204] I. s. 61; III. s. 209.

[205] 1878. s. 339.

[206] IX. s. 54-6.

[207] Aspelin, Suomen Kuvalehti 1879, s. 39; Z. Castrén, XIV, s. 251-2.

[208] S. 139-140.

[209] S. 47-9.

[210] Arvattavasti tarkoittaa jotain puumerkkiä.

[211] Havupuun oksaa käytettiin, kun pahalle hengelle, Rutulle, oli uhrattava.

[212] Friiis, s. 142; vrt. Kildal, s. 472-3.

[213] L. 17.

[214] L. 25.

[215] S. 15.

[216] V. a. 60.

[217] L. XXX. 4-6; XXIV. 5; X. 14, vrt. II. 8.

[218] S. 444, 417.

[219] Hjärne, s. 30; Kreutzwald, EAG, s. 12, 81; Holzmayer, s. 10.

[220] LA. s. 310; Suomi, II. 9, s. 171; vrt. Skogman, s. 153.

[221] S. 15. Runokok. Q. Lönnrotin kopio.

[222] Kok. 68, s. 4.

[223] K. Krohn, kok. n:o 14665 a.

[224] Kts. s. 35.

[225] S. 27.

[226] Castrén III, 223, 227-8.

[227] EM III, s. 67.

[228] Buch s. 632. Sitä vastoin lienee erehdystä, kun Koshurnikovin ja Georgin mainitsemat votjakkilaiset ja tsheremissiläiset kotijumalat (kts. s. 68) sanotaan kuvaavan edellisen taivaallista In-maria, jälkimmäisen Kudortsha juma nimistä ukkosen jumalaa.

[229] ITI. 197-199.

[230] I. 299-307.

[231] "Noidaksi ei tulla, vaan synnytään".

[232] Täydellisin esitys siperialaisten kansojen shamanin-uskonnosta löytyy W.M. Mihailovskin teoksessa: Shamanstvo, josta ensimmäinen osa on ilmestynyt Moskovassa 1892.

[233] Samoin kuin n.k. spiritistin päätaito on siinä, että hän milloin hyvänsä voi asettua mediumilaiseen tilaan ja olla välittäjänä, mediumina, näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä (kts. A. Grotenfelt, Nykyinen spiritistinon liike, Valvojassa 1892. s. 412-5). Venäjän maantieteellisen seuran länsisiperialaisessa osastossa on ollut puhe eräästä ostjakkiiaisesta noidasta Shamotkasta, jonka spiritistinen voima on niin suuri, että kehoitetaan Lontoon psykologista seuraa toimittamaan lähetystön oppimaan tuolta mieheltä spiritismin salaisuuksia (Uusi Suometar 1893. n:o 253). Yhtä taikauskoa.

[234] Tähän liitetyt kaksi kuvaa esittävät Minusinskin Tatarein noitaa (Globus XXII. s. 278). Hänen suippopäinen lakkinsa on tehty punaisesta verasta ja reunustettu saukon nahalla. Etupuolelle on ommeltu kuusisäteinen tähti näkinkengistä ja kasvojen eteen ripustettu verkaisia, silkkisiä ja samettisia nauhoja. Takki on valmistettu metsävuohen nahasta, jonka karvapuoli on käännetty sisään päin, ja päärmätty verkaliuskoilla sekä näkinkengillä. Kainalojen alla heiluu kaksi isoa tiukua. Takapuolelle, lakin yläpäähän on kiinnitetty harmaan huuhkajan siivet ja pursto. Toinen vielä suuremman huuhkajan siivet on olkapäitten kohdalla ja niiden välissä kaksitoista kärpännahkaa. Kyynäspäästä kyynäspäähän yli selän riippuu puolituhatta nauhaa ja niissä rautaisia ja vaskisia sormuksia, sotkia y.m., kaikki sairasten antamia lahjoja. Rummulla näkyvät kuvat ovat maalatut punaisella värillä. Ylempänä on kuvattuna aurinko, kuu ja tähdet sekä hyvät haltijat hevosmiehinä, alempana paholaiset ja pari uhripuuta.

[235] L. 303-4; IV. s. 116-9. [236] III. s. 61-2.

[237] S. 114-6.

[238] S. 49.

[239] III, s. 62.

[240] Müllerin mukaan (s. 202) he luulevat tämän savun ilmaisevan haltijan tuloa.

[241] S. 51-3.

[242] S. 52-4.

[243] Reguly (s. 160-1) luettelee samat neljä loitsimisen tapaa: noitarummulla, epäjumalan kuvilla, veitsellä ja pimeässä huoneessa, niitä kuitenkaan tarkemmin esittämättä.

[244] Unkarilaisten loitsijoita mainitaan kertomuksessa suuresta pakanakapinasta, joka tapahtui v. 1046. K. Grotenfeltin huomauttama.

[245] S. 138-146.

[246] Herberstein, s. 94.

[247] Smirnov, s. 251-4, 286-8.

[248] S. 348-351.

[249] S. 590-2.

[250] II, s. 10-19.

[251] IV. s. 122-131. Viimeksi mainittu epäilee ainoasti sitä tietoa, että tuno voi olla myös naispuolinen, vaikka naiset yleensä eivät saaneet ottaa osaa uhreihin. Mutta sama ristiriita on olemassa sekä ugrilaisissa että kaikissa siperialaisissa kansoissa. Se selviää mahdollisesti, jos ottaa lukuun, että mainittu kielto koskee etupäässä naitua.

[252] Löytyy myös Syrjänin kielessä muodossa tun.

[253] Kts. s. 17.

[254] Wichmann, s. 16.

[255] Wichmann, s. 24.

[256] II, s. 90.

[257] III. s. 27-29; vrt. IV, s. 124.

[258] S. 21-2.

[259] III, s. 480.

[260] II, s. 17-19. Kukaties kuitenkin nämät vaatteukset, samoin kuin tunon vihkijäispuku, ovat vierasta lainaa. Wereshtshagin (1886. s. 40) kertoo parilla uhripapilla olleen valkeat nutut ja valkeat lakit niinkuin Tatareilla, ja Gavrilov (II, s. 112) mainitsee, että ludin hoitajalla piti olla valkea liinainen paita ja samanlaiset housut.

[261] S. 57-61, 66-71.

[262] S. 233-4.

[263] 1869. n:o 26.

[264] Müller (s. 350), jonka tiedot etupäässä Niittytsheremissejä koskevat, sanoo muzhanin vyöllään mittailleen sairaita kyynäspäästä hyppysiin, siis melkein samaan tapaan kuin meilläkin vielä poppamiehet tekevät.

[265] 1885. s. 456-9; 1879. II, s. 47; 1879, s. 11.

[266] S. 536-543.

[267] II, s. 845-8.

[268] Severnyj Arhiv, 1827. s. 57, 124, 220-9. Ainoasti Lepehin (I, s. 164) väittää, että jomze tai vanhimmat tappavat elukat ja keittävät lihat uhritilaisuuksissa.

[269] S. 36.

[270] S. 348.

[271] S. 12-5.

[272] IX, s. 240-3, 250-8; 1873. s. 185-8, 248-253. Mordvalaiset nimitykset on H. Paasonen hyväntahtoisesti oikaissut ja selittänyt.

[273] Käsinkirjoitetussa tutkimuksessa. Mainittuna Mihailovskijn teoksessa Shamanstvo I, s. 114-5.

[274] S. 24-35, 50-60, 77-8, 81. Kildalin mukaan (s. 459) kuului noidan toimiin vielä lapsen uudestaan kastaminen ja uuden pakanallisen nimen antaminen, joka tapahtui heti kristillisen kasteen jälkeen kirkosta kotiin tultua. Mutta Jessen sanoo, että sen toimitti joku nainen, tavallisesti lapsen oma äiti, joka itse sai unessa tiedon lapsen nimestä ja ainoasti hätätilassa pyysi noitaa ottamaan siitä selkoa. Kasteen käyttäminen nimen-antajaisissa on sitä paitsi katolis-aikuinen laina, samoin kuin muutamat Herran Ehtoollista muistuttavat menot uhritoimituksessa.

[275] S. 464-478, 486-7.

[276] Qvigstad ja Sandberg, s. 104-6.

[277] Käslk.

[278] L. 16.

[279] L. 26.

[280] S. 17-23.

[281] S. 51-3, 49.

[282] Upsalan kirjast. Palmsköldin kok. XIV. T. 57, s. 218-230. "Kumaiacko kusinn kenge, Pemaiacko peuran nachka. Täme noidan noituus, Lappa iaisen laskuus".

[283] V, s. 60.

[284] S. 97-8.

[285] I, s. 134.

[286] S. 218, 230.

[287] 1878, s. 340-1.

[288] Esim. J.F. Cajan, kok. n:o 84 b. Käsi kannas kaatukohon, langetkohon Lappalainen.

[289] Tornaeus (s. 48) kertoo Kemin Lapissa tavanneensa niin suuria, että ne täytyi polttaa paikalla, koska eivät olisi mahtuneet tavalliseen ahkioon poiskuljetettavaksi.

[290] Kts. Hoggunn, Reise nach Lappland, s. 97-8.

[291] Akiander, s. 21.

[292] Kts. s. 57.

[293] Mahdollisesti ne ovatkin kristillisten menojen mukailuja.

[294] L. I. 10.

[295] L. XXVI. 7.

[296] Holzmayer, s. 77; vrt. Inland, 1852, p. 116.

[297] S. 382-4.

[298] Kts. Holzmayer, s. 77.

[299] Hurtin kok. III. 15, s. 543.

[300] S. 388, 443-4.

[301] Tuuliaispäässä luulevat Suomalaisetkin noidan tai pahan hengen lentävän (Lönnrot, Loitsurunojen esip. s. XVII).

[302] Verh. der GEG. VIII. 3, s. 45-6.

[303] Sam. LV. 1. (Kalevipoeg) s. 165.

[304] Sam. V. 4. s. 32.

[305] Kts. s. 35.

[306] Kts. s. 33.

[307] Yksityisestä kirjeestä.

[308] Meriläisen kok. II, n:o 521. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.

[309] I, n:o 74. Pohjois-Suomesta.

[310] II, n:o 52. Kiimasjärveltä Wenäjän-Karjalasta.

[311] I, n:o 174. Pohjois-Suomesta.

[312] I, n:o 175. Sam.

[313] I, n:o 183. Sam.

[314] Käsikirj. Kavehtimahan.

[315] II, 940. Uhtuesta Wenäjän-Karjalasta.

[316] IV, n:o 321. Paltamosta.

[317] IV, n:o 75. Sotkamosta.

[318] II, n:o 1197. Hirvisalmelta Wenäjän-Karjalasta.

[319] II, n:o 984. Laitasalmelta sam.

[320] Ahlqvist, kok. A. n:o 337. Raudusta.

[321] A. Meron, kok. n:o 1. Hiitolasta.

[322] P.A. Saxbäck, kok. n:o 363. Pohjois-Inkeristä.

[323] Käsik. lujasti.

[324] Ahlqvist, kok. B. n:o 7. Liperistä tai Ilomantsista.

[325] S. 62, 21.

[326] Om flnnarnes magiska medicin, väitöskirja, s. 10-1.

[327] Yksityisestä kirjeestä.

[328] Kok. IV. n:o 204. Alakiimingiltä.

[329] IV. n:o 27. Utajärveltä.

[330] S. 309.

[331] Yksityisten tietojen mukaan.

[332] G. Maxeniusen väitöskirjassa De effectibus fascino-naturalibus, 1733, praes. J. Thorvöste, sivulla 13 löytyvä kuvaus noitarummusta ja loveen lankeamisesta on nähtävästi otettu Schefferin lappalaisesta teoksesta.

[333] Porthan, IV, s. 91. Myös avaimella arpominen on Suomessa tunnettu (Ahlqvist, MMW, s. 18).

[334] S. VIII.

[335] I. s. 95-6.

[336] Suomi, III, 4, 112-5; vrt. Ahlqvist, MMW, s. 17-8 samasta itäjästä.

[337] S. 45-6.

[338] S. 350-1.

[339] S. 68.

[340] Tekijän "Kertomuksissa Suomen historiasta" (I. s. 59) löytyy mainittuna, että solki pantiin seulan päälle ja tätä hytkyteltiin; siitä mihin ja kuinka arpa hyppi, päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen. Toimittaja ei kuitenkaan ole voinut saada selville, mistä lähteestä tämä tärkeä tieto on otettu.

[341] V. n:o 169-170. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.

[342] I, n:o 478. Kuusamosta.

[343] S. 68.

[344] III, n:o 143. Kainulaisjärveltä Ruotsin puolelta.

[345] III, 2. Wittangista sam.

[346] I, n:o 607. Wenäjän-Karjalasta.

[347] I, n:o 33. Pohjois-Suomesta.

[348] Käsikirj. Salakaaren.

[349] S. 249, 251.

[350] Wäinämöisen loitsulaulua, jonka Castrén (VI. s. 6) eroittaa nykyisten suomalaisten tietäjäin loitsuluvusta, ei ole ollut muualla kuin kansan mielikuvituksessa. Siitä, samoin kuin Wäinämöisen käynnistä Tuonelassa ja Vipusen vatsassa, jotka ovat myöhäsyntyisiä kertomuksia, tulee puhe teoksen toisessa osassa.

[351] XI, s. 170-1.

[352] Genetz, VII, s. 142-7.

[353] Zolotnitskij, s. 178-180.

[354] H. Paasosen tiedon-anto.

[355] Ahlqvist, Anteckningar i Nord-Tschudiskan, s. 68.

[356] Hurtin kok. II. 1, s. 501.

[357] Sam. II. 10 s. 710. Wiron Jaakobin pitäjästä.

[358] Borenius, Suomen Kuvalehti, 1873, s. 272-3.

[359] Kts. Valvoja 1891, 612-623.

[360] "Nurmen sanat", J. Mikkolan muistiinpanemat Parkanosta. "Nurmi" eli toisin paikoin "ormi" (esim. B.A. Pallasen kok. n:o 74) ei ole muuta kuin ruotsinkielen orm.

[361] Kts. esim. tekijän Suomalaisen kirjallisuuden historia I. s. 448.

[362] Novitskij, s. 51-3; Müller, s. 203-4; Pallas, III. s. 62-4; Georgi, s. 82.

[363] S. 418.

[364] EM. III. s. 67-70.

[365] II. s. 597-600.

[366] S. 251-6.

[367] XXI. 238.

[368] II, s. 2-3, 29-41; III, s. 3-37.

[369] Pervuhin, I. s. 63-64. Wereshtshaginin mukaan (1886, s. 64) hevosenliha tässäkin tapauksessa syödään.

[370] S. 231-5.

[371] S. 35-7.

[372] Yksityinen tiedon-anto. Samassa kylässä pitäisi olla pyhä lehto (lud?), jossa on kaksi aitausta sisäkkäin, toinen 100 syltä, toinen ainoasti 2 1/2 syltä läpimitaten. Pienemmän aituuksen keskellä seisoo kahdelle patsaalle rakennettu, kellosuojan tapainen katos, josta riippuu nuorassa isonlainen vakka. Tässä vakassa kerrotaan olleen, paitsi lusikoita, kuppia ja pientä tuohiropposta, 1 1/2 korttelin pituinen, lyyjystä valettu jumalankuva riepuihin käärittynä. Kertoja vakuutti sen omin silmin nähneensä. Mainitun murhan jälkeen se luultavasti piiloitettiin, koskapa poliisit eivät tarkimmallakaan etsimisellä ole voineet sitä löytää.

[373] 1879, s. 10-32; 1885, s. 459-474.

[374] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 2.

[375] Georgi, II, s. 848; vrt. Andrievskij s. 537.

[376] Jakovlevin mukaan (s. 35, 37) pitää uhrieläimen sydämestä, keuhkoista, maksasta, kielestä, turvasta, korvista, silmämunista sekä sorkista itsekustakin palanen pantaman maljaan, joka sitten tyhjennetään tuleen.

[377] Suomal.-ugril. seuran aikakausk. III, s. 116-8.

[378] S. 12-8.

[379] Vielä pitempi ja komeampi on Genetzin (VII, s. 148-157) julkaisema rukous, joka täyttää kokonaista kahdeksan sivua.

[380] Severnyi Arhiv 1827, s. 220-9.

[381] S. 105-111.

[382] Kts. Smirnov, s. 194.

[383] W. Shestakov, s. 101.

[384] 1886, s. 44.

[385] I. s. 9.

[386] S. 14.

[387] II, s. 858.

[388] IX. s. 243-258; 1873. 245-253.

[389] Epäselväksi Melnikovin kertomuksessa jaa, heitettiinkö nahat paikalle riippumaan vai myötiinkö ne, niinkuin hän sanoo nykyisin tehtävän.

[390] IX, s. 238: 1873 s. 184.

[391] S. 402.

[392] Lehti 20.

[393] Aus Sibirien, Leipzig 1884, II, s. 25-6.

[394] S. 51.

[395] Jakovlev, s. 35.

[396] Bogaevskij, IV, s. 134. Lisättäköön, että Unkarilaisetkin nykyiseen maahan tullessaan olivat oppineet syömään hevoslihaa ja siis arvattavasti myös uhraamaan hevosia, vaikka kristin-usko sen tavan täällä pian poisti.

[397] Melnikov, X, s. 413; 1875, s. 131.

[398] Suomal.-ugril. seuran aikakausk. VIII. s. 142.

[399] S. 145.

[400] Jurtov ja Kobaev, II, s. 297-8. Buinskin piirikunnasta Simbirskin lääniä. Th. Strjelkovin muistiinpanema.

[401] S. 46-53, 67.

[402] S. 195.

[403] Kok. III, n:o 228.

[404] L. 17.

[405] S. 192.

[406] Kts. Düben, s. 260-1.

[407] S. 466-7.

[408] S. 114.

[409] Jessen, s. 22: Tornaeus, s. 19-20.

[410] Kts. Högström, s. 52; vrt. myös Castrén, I, s. 60.

[411] Kok. III, nro 223.

[412] 1878. s. 375.

[413] Varsinainen uhri tulelle se tuskin lienee. Tornaeus (s. 14) nimenomaan vakuuttaa, ett'eivät Lappalaiset palvelleet tulta itämaalaisten kansojen tavalla. Kildal (s. 467) ei sano nähneensä uhrilavoilla muuta poltettua lihaa kuin aivan vähäisiä palasia veistettyjen keppien päässä. Näröläisessä käsikirjoituksessa pitäisi olla mainittuna (Friis, s. 81-2), että polttouhria toimitettiin ainoasti auringolle, "tämän helteen ja tulen kuvaamiseksi", erityisellä pyhällä kivellä: senkin suhteen on huomattava, että Lappalaisten kehittynyttä auringonpalvelusta, joka on läheisessä yhteydessä skandinavilaisen Juhannuksen vieton kanssa, ei tavata muilla suomensukuisilla kansoilla.

[414] Kts. s. 28.

[415] Friis, s. 143-4.

[416] Akiander, s. 174-5.

[417] Valvoja 1804. s. 300-2 sekä vielä julkaisemattomasta matkakertomuksesta.

[418] Tämä männikkö lienee pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siltä saa ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki saa mädätä paikoillaan.

[419] I. 1, s. 127.

[420] S. 647.

[421] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 10.

[422] Suometar 1858. n:o 33; Maiden ja Merien takaa 1865. n:o 20 (Genetz) = Uusi Suometar 1878. n:o 21; Genetz, I, s. 97; Forsström, 1886. s. 502-3 ja Suomen Kuvalehti 1894. n:o 10; M. Sylvin, muinaistiet. kertomus Salmin kihlakunnasta 1892, käsik.

[423] Kts. s. 33.

[424] Ainoasti viimeisessä kertomuksessa vuodelta 1892 sanotaan, että lihojen tähteet myötiin samoin kuin nahka.

[425] Aikaisemman porouhrin muuttumisen härkäuhriksi ja liittymisen pyhän Iljan päivän viettoon olemme edellä tavanneet Permjakeilla (kts. s. 144-5). Tarkemmitta tutkimuksitta on kuitenkin vaikea päättää, missä määrin tämä yhtäläisyys perustuu alkuperäiseen yhteyteen, missä määrin yhteiseen venäläiseen vaikutukseen. Smirnov (s. 253) sanoo etupäässä niissä piirikunnissa, joissa Permjakit ja Syrjänit ovat enimmän venäläistyneet, vietävän uhriantimia rukoushuoneista.

[426] Yksityisiä tiedon-antoja.

[427] Käytetty myös J. Länkelän kok. P. IV. n:o 22 ja Porkan kok. I, n:o 438.

[428] Kts. s. 44.

[429] S. 416.

[430] S. 14-15.

[431] Kts. s. 124.

[432] L. XV, 3.

[433] L. XVI, 4.

[434] S. 209-11, 362-4.

[435] EAG, s. 87, 93; MMI, s. 14-18.

[436] I. 2. s. 38-40.

[437] Kts. 31. m. Siinä on Porthanin selityksen mukaan vähemmän tarkasti puhuttu useammasta puusta.

[438] Esim. A. Grékin kok. n:o 8. Walkealasta.

[439] Kts. s. 39 ja 44.

[440] Åbo Tidningar 1891, n:o 17. Tieto koskee Kuopion, Iisalmen ja Pielisen pitäjiä.

[441] Neoviusen kokoelmista.

[442] G. Pr. Aurenius, Praesagia tempestatum, praes. C. Fr. Mennander, 1751, s. 13-4, Lencqvist (Porthan, IV. s. 80) sanoo monessa paikoin Mihkalin päivää melkein samoilla menoilla vietettävän.

[443] Er. Castrén, Historisk ooh oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, praes. P. Kalm, 1754, s, 75-7.

[444] S. 87-8.

[445] Lauseopillinen tutkimus _Suomi_, XVI. s. 226.

[446]. S. 130-1.

[447] Psaltarin esipuherunossa.

[448] I, s. 52-8.

[449] _Inland_ 1896, palata 611-3. Siinä ei kuitenkaan nimen omaan mainita tuliuhria, vaan sanotaan, että muutamat teurastavat kukon ja uhraavat ainoasti veret, luut ja höyhenet, toiset taas hautaavat kukon elävältä maahan.

[450] EAG, s. 13, 86-7.

[451] S. 27.