Part 2

Tälläisillä yksinkertasilla ja vakavilla selittelemisillänsä Matti sai potilaat ensin perää-ajattelemaan ja tutkimaan käytöksiänsä, ja kohta taukosivat syyttämästä muita ihmisiä ja herkesivät napisemasta. Kuin saatti hei'ät näin malttamaan mielensä, ja herätti heissä oman tunnon, niin siitte vasta alkoi selitellä heille kuinka ihmisen eineellinen huolimattomuus saattaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki pahaan tilaan, josta seuraa i'ankaikkinen ka'otus; mitenkä huolimattomuus ensin uuvuttaa ja siitte raskaasti nukuttaa vaipuneen oman tunnon, jonka ohessa ihmisessä kaikkineen kato'aa Jumalan pelko ja ihmisrakkaus, näi'en si'aan syntyyvät hänessä pahat ajatukset ja ne viehättäävät hänen jumalattomuutta harjoittamaan, josta rankasee sekä maallinen, että hengellinen laki. Näin selkiästi, ja oikein, selitti tämä Suomalainen talonpoika ihmisen olevan itsensä pääsyynä vastoinkäymisiinsä, ja niistä seuraavaan onnettomuutensa.

Tällä tapaa Matti taitavasti valisteli sairaskumppaneitansa. Alusta he vierastivat ja haartivat häntä, sillä hänen kansansa he eivät rohenneet alottaakaan väitellä; niin voimakas on oikia mielellinen viisaus! Kohta alkoivat hänen hiljaset lauseensa hyvin teho'a heissä, ehkä alusta pahimmat kuuntelivat niitä kylmäkiskoisesti, kuunnellessansa ajatellen pahaa, mut eivät voineet sanaakaan virkkaa, sillä selvä totuus tukkesi heiänki suunsa.

Tämän ohessa potilasten mieliä paljo vaikutti hyvään päin papin jokapäiväset käymiset, ketä tahtoosen heistä ripittämässä tai hautaa lukemassa, ja kuin melkein joka päiva aina muutama kipeistä kuoli, niin tulivat yhä ajattelemaan omaakii kuolemaa; joka tosin ei näkynyt kaukana olevan heistä. Näin Matti pi'ammittain muutti hei'ät toisiksi, hyviksi, ihmisiksi, ja ei yksikään heistä halannut eikä tahtonut palajaa takasin pahasiivoseen ja jumalattomilta töiltä täytettyyn kortteriinsa, vaan jokainen heistä ajatuksissansa oleskenteli kokomaallansa ja hiljaisella syntymä-tilallansa. Jokainen heistä heti mielessänsä päätti, että jos Jumala ikää jatkasi, niin samassa sairas-huoneesta päästy'änsä havilla matkataksensa syntymämaillensa. Vaan jokuu oli heistä jo niin heikko, että epi koskaan näkevänsä nyt hänelle rakkaaksi muuttunutta kotimaatansa, vaan nytpä hän taisi mielensä juohuttaa parempaan toivoon, että taisi o'ottaa sitä parainta, rauhallisinta kotimaata — Tuonelata, i'ankaikkista eloa, josta ennen ei millonkaan ajatellut, ja jos jollon kullon kuolema muistui mieleensä, niin kauhistui sitä, vaan nyt hän levollisesti o'otteli sitä rukoukselta ja toivolta seurattuna. Suokoon Jumala että aina tautivuoteella olisi Matinlaisia jaloja neuvojia i'ankaikkista autuutta käsittämään.

Tälläisissä askareissa alkoi Matin suruki vähän lauhtua ja raskas mielensä kevetä, erinomattain kuin nyt hänen ympärillänsä oli niin monta ystävää, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, sillä hänestä tulivat tuntemaan, että talonpojassaki löytyy hengellistä valoa ja jaloutta, joka saattoi hei'ätki valistuneemmiksi ja jalommiksi Jumalan lapsiksi, joiksi itsiänsä eivät ennen tunteneet, eivätkä voineet millonkaan luulla siksi tulevankaan.

Näin hyvästi ja hyö'yllisesti vietti Matti pitkät päivänsä poto-huoneessa. Näin hän käyttiikse ennenki joka paikassa. Hänellä ei ollut mitään ruumiillista antaa toisille, vaan hengellistä, joka onki kalliimpi: jota hän rauhaasti jakeli tarvitsevaisille. Monesta pahanilkisestä hän sai mielellisillä neu'oillansa kelpo-ihmisen Vaikka hän toimensa puolesta oli kumppaneitansa ylävämpi, niin kuitenki, hän oli nöyrin heistä, josta kaikki häntä rakastivat, jotka vaan vähänki aikaa olivat hänen parissansa. Sitä vastoin ylpiätä, jos kohta hyvänki tekiätä, ei kukaan voi rakastaa, ja hänen hyvätekonsa muuttuu raskau'eksi, jos vaan tunnetaan hänen ylpeytensä; kyllä kaiketi jokainen kiiruhtaa ja suorittaa hänelle velkansa, ei rakkau'en tunnolla, vaan ainoastaan rehellisyy'en tunnolla, ettei olis hänelle velkaa. Hyvin raskaaksi muuttuu apu, jos auttaja siitä ylpeilee. Mutta totinen hyvä työ aina kahotaan hyvillä tuntomuksilla, ja näillä kohattiin aina Matin töitä, jotka monesti olivat verrattomat, ja jotka eivät millonkaan muistuneet toimittajansa mieleen.

Jätämme nyt Matin sairas-huoneesen, ja lähemme nyt Jaakkimaan — hänen perettänsä seuraamaan.

Kau'an o'otteli Matin pere häntä kotiin, vaan turhaan. Jo elon leikkuu aika alkoi lähestyä, vaan vieläkään häntä ei kuulunut. Anni lapsinensa vietti tämän kesän suurimmassa kurjuu'essa, ravittuna karpe- ja petäjä-leivältä, kunnes pääsivät uutiseen. Vaan he eivat tunteneet kurjuutta eineen puutteesta; siihen he olivat jo niin tottuneet entuu'estaan, että se oli heille melkein omainen, ainoastaan suurin suru oli heillä isästänsä, jota ikävöivät ja luulivat jo hukkuneeksi.

"Eikös sy'ämmeni sillon tuntenut", sanoi huo'aten Anni, "jott'ei käy hyvin. Sen perästä en ole saanut siunaaman aikaa lepoa sy'ämmelleni, yhä sitä pakottaa."

— Kyllä Jumala isää varjeloo; rukoile äiti-kulta Häntä, ja turvaa Häneen, niinhän meitä isä neuvoi aina tekemään aini'aan, niin siitte surusi helpponoo — lausui Kati.

Anni olisi heti lähtenyt Pietariin, vaan heillä ei ollut evääksikään varaa; hän ei olis huolinut evästäkään, vaan ei ollut kuhun jättää lapsi'ansa, erinomattain keskellä kesää, millon kurjuus ja puute oli joka aino'alla tuttavallansa ja ystävällänsä.

Viimen, syksyllä, alkoi tullaki tietoja Matista: haastettiin että matkaajat olisivat hukkuneet, ainoastaan Matti ja Juhana olisivat pelastautuneet, Käkisalmelaisten veneessä, ja nyt sanottiin hei'än olevan Pietarissa kipeinä; — mutta muutamat naapureistansa taas tiesivät sanoa, että joka ainoa matkamies venee'neen päivineen olisi hukkunut.

Nyt Annin suru ja tuska nousi niin suureksi, ettei hänellä ollut enempätä kärsimystä olla paikollansa. Sentähen jätti tyttärensä pii'aksi yhteen varakkaasen taloon, ja itse poikansa keralla läksi jalan Pietariin miestänsä kuulustelemaan. Vaivaloinen oli kulkunsa, viisivuotiseu lapsensa keralla, sateisilla syys-ilmoilla; kokonaista kaksi viikkoa olivat he matkalla, jota on kaksi sataa kaksikymmentä Venäjän virstaa; matkan lopulla jo niin uupuivat että tuskin taisivat käy'ä; hei'än onneksensa sattui yksi hyvätahtonen Kelttulainen näkemään hei'ät, joka toiki heitä kärrissänsä jäännösmatkan viisitoista virstaa, Pietarin esikaupunkiin, suurelle Ohalle, ja neuvoi heitä menemään Suomalaiseen kortteeriin.

Vettä valoi taivaasta, ikkään kuin korvosta. Kau'an aikaa Anni ja Antti kuleksivat katuja myöten, sillä eivät osanneet männä Kelttulaiselta neuvottuu kortteeriin. He eivät tohtineet mennä yhteenkään huoneesen, peljäten venäläisiä, joista kotonansa olivat kuulleet kaikenlaisia julmia tarinoja. Huojennokseksensa lakkasi sa'e, vaan märkä värisytti heitä. Viimen sattui hei'än vastaan tulemaan joukko ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, hyvin huonoissa vaateretkaleissa; hei'än kasvonsa olivat likaset ja kälvi'ät, ruokottomuus ja laiskuus näkyi selvästi kaikissa heissä. He puhuivat keskenänsä Suomea, niin muotoin ne olivat Suomalaisia. Kuinka Anni ihastui nähty'änsä Suomalaisia; heitä pyysi hän näyttämään yösi'aa, josta sanoi maksavansa kiitollisuu'ella.

"Läh'e mei'än keralla", sanoi vanha ukko, joka oli ikään kuin päämiehenä tällä kerjäläis-joukolla; "mi'ulla on oma kortteeri, joka on hyvin välkki ja hyvä, oikein kuninkaallinen. Vaan onkos si'ulla passia? Ilman passia ei anneta täällä yhtään yötä pitää kortteerissa."

— On. Sen mi'ulle anto mei'än Vouti. — Etkös hyvä isäntä täällä ole nähnyt mei'än Mattia?

"Onhan niitä, eukko parka, montaki Mattia täällä, kuka niitä tietää kenen hyö ovat, sinun vain kennen", sanoi ukko nauraen. "Mikäs si'un Mattisi sukunimi on, ja konsa hän tuli Pietariin, ehkä siitte tolkku saataneen, kuin sukunimi tii'etään."

— Ei hänellä ole millastakaan muuta nimiä, paitsi liika nimiä, mei'än talostamme Kilkkilästä, josta miestäni naapurit ja herratki kutsuuvat Kilkiksi. Hän läksi jo ennen Pietarin päivää tänne, veneellä, voita ja parkkia tuomaan; takasin ei ole vielä nytkään tullut, vaikka sanoi kahen viikon päästä tulevansa; eräät sanoovat, jotta olisi hukkunut Käk'salmen tienoilla, toiset taas kiistävät, jotta olisi täällä Pietarissa potilasna.

"Niin tulomatkallasi olisitki kysellyt ukko'asi Käkisalmen tienoilta, tahi Laatokan merenpohjasta etsinyt, ja siitte vasta olisit tänne tullut." Sanoi kovasy'ämminen kerjäläisukko, irvistellen, olevoinaan hyvin näppärä puheinen.

Anni ei virkkanut siihen mitään. Suru kovin särki sy'äntänsä. Ajatuksissansa ikuisesti piti jäähyväsiä hyvän miehensä keralla.

"Si'un pitää miestäsi kysellä polnitsoista, kuka ties häntä lienee sinne viety, jos lie ollut kipi'änä, ehkä häntä josta kusta löytänet", — sanoi yksi kerjäläisistä lohtuttavaisella äänellä, äkättyänsä surun haikeu'en Annin kasvoista.

— No tie siitte, eukko kulta, risti perään ukollesi; jos vaan häntä kerran polnitsaan vietiin, niin ei sieltä enempää elävin silmin takasin tule; sanoi, huolettomasti, ukko.

Annin sy'än säpsähti, kuunnellessa tätä. "Mikäs se polnitsa on?" kysäsi hän huolellisesti.

Yht'äkkiään koko kerjäläisjoukon kasvot valkenivat, ja he kaikki hätäyntyivät, paitsi ukkoa, joka samassa huu'atti: "Kaikki, hajalleen!"

Havilla hajosivat ihmiset Annin ympäriltä. Tämä niin törmistytti hänen, ett'ei kerinnyt katsoa kuhun kukin heistä juoksi. Ei ketään näkynyt mistään, ainoastaan hyvin kaukaa näki sotamiehen luoksensa astuvan. Sotamies meniki ohitsensa. Koht'sillään näki Anni kerjäläiset hiivivän, joka haaralle silmäillen, lähellä olevista kartanoista. Tämä kaikki kummastutti häntä, suuressa surussansaki.

Mut' polnitsa ei mennyt mielestänsä: samassa uu'isti kysymyksensä.

"Se on potohuone, jossa ihmisiä parannetaan kuolleiksi", sanoi ukko; "moni täältä mei'än Ohalta on männyt, tahi ei itse männyt, vaan viety sinne; mut' ei niistä ole yksikään tullut terveeksi, vaan jok'ainua on kuollut." Tämä oliki totta; mutta ei kuolemiseen ole kehno parannus syynä sairas-huoneissa, vaan sairaan paranematoin heikkous, millon ei ole toivomistakaan eloon, jonka jo näkevät Tohtoritki vastaan ottaissansa, jota tekemään pakottaa hei'än ihmis-rakkaus. Sillä Suomalaista ei ennen saa potohuoneesen, ennenkuin hän itse jo hävittää toivon eloonsa, siitte vasta hän sallii itsensä vietäväksi — kuolemaan.

"Lähtekää hyvä ihminen minu'a saattamaan potohuoneisiin", pyysi Anni sitä, joka häntä neuvoi miestänsä etsimään polnitsoista.

— Mie läksisin mielelläni, vaan en osaa venättä; no yhtä kaikki, mie otan Pekon kerallani, hän osaa kysyä — sanoi hyvätahtonen kerjäläis-nainen Liena Roivanen. Pekko oli hänen poikansa, yhellätoista kymmenellä vuu'ella. Niin huomena lähetään myö miestäsi etsimään, jatkoi hän kehoittavaisesti.

"Ketä työ paraikaan juoksitta pakoon, vainko sitä sotamiestä, joka tästä mäni sivutse?" kysäsi tie'on halulta voitettu Anni.

— Myö luultiin sen olevan putkamiehen, sentäin juoksimme piiloon; vastasi ukko. — Mutta myö ereh'yimme, se oli muu sotamies, vaikka hänellä olivat punaset kaulukset, sillä jos se olisi ollut putkamies, niin olisi siunki ottanut kiini.

"Mikäs se putkamies on, ja miten ja mitävarten hän ois mi'un kiini ottanut?"

— Näköjään sie et tii'äkkään miten täällä Pietarissa ollaan. Putkamiehet, taikka kuin myö heitä nimitämmä Putkapekot ovat huonoja sotamiehiä, ja ne missä vaan näköövät keräjiä, niin samassa ottaavat hei'ät kiini, sitoovat nuorilla kä'et selän taa ja vievät siesuun, josta siitte laitetaan Suomen passi-konttuoriin, ja sieltä ruunun kyy'illä omalle maalle.

"Minne omalle maalle?"

— Minne! Mistäs sie siitte tulit, kuin et omalta maalta — Suomesta! ärjäsi ukko, suututettu puheinsa ymmärtämättömyyteen.

"Mintäinkäs niitä keräjiä täällä kiini tavotellaan? Eihän meillä, Suomessa, muita kiini oteta kuin pahantekijöitä."

— Mintäin! Kuningas ei taho että olis meikäläisiä, joutilaisia ihmisiä, kuleksimassa pitkin Pietarin katuja.

Näin puhellessansa matka joutui, niin että kulettu'ansa monta katua pääsivät kerääjät kotiinsa. Anni ei vielä millonkaan nähnyt niin huonoa kartanoa, joka, jos olisi seisonut erillään, niin — varmaan olisi hajonnut; niin se oli huono, ja ainoastaan toisten kartanojen tukiessa pysyi pystyssä. Porstu'a oli ihan pimiä, ovia Anni ei nähnyt missään. Vaan yksi kerääjistä avaisi matalaisen läven, joka oli parahiksi korkeu'eltaan, viisivuotiselle Antille. Pimiän läntä oli tuvassaki, jossa oli hyvin paljo ihmisiä, likaisissa ja rikkinäisissä retkaleissa; muutamat olivat ihan alasti, istuen ikkunan luona, tappoivat eläviä iho-räpäleistään. Tälläiseen kuninkaalliseen kortteeriin ja sen kuninkaallisiin asujien sekaan nyt joutui Anni. Itse tupa oli melko välkki, mutta matala; lau'oista tehyt polat olivat ihan ympäri tuvan, paitsi suuren neliskulmasen uunin eusta, käytävää lattiata oli vaan vähäseltä, jonka tähen kukin asuja elosti polalla. Siivottomuus oli sanomatoin. Ihmisten paljou'esta oli tuvassa erinomainen paha löyhkä. Annin sy'äntä ahisti nähessänsä tätä Suomalaisten elämää Pietarissa; hän tuli ikään kuin äimeyksiin, eikä ky'ennyt sanaakaan sanoa lapsellensa, joka tie'on halulla kyseli häneltä kaikkia, mitä vaan näki ou'oksi. Tästä äimeyksestään herätti hänen kortteerin isännän ääni.

"Jäätkö sie meille yöksi vaan, taikka kuukaus eläjäksi? Jos yöksi jäät, niin maksa nyt kymmenen kopeekkaa yörahaa; vaan jos jäät kuukaus-eläjäksi, niin anna tänne passisi. Si'un pitää kortterirahaa maksaa itsestäis yhen ruplan ja pojastais puol' ruplaa kuukau'essa." Tätä lauluissansa, isäntä iloisesti katseli ympärillensä, lukein rahoja taskussansa. Isännän ilo syntyi ihmisten paljou'esta kortteerissansa, joka oli hänen hyötynsä.

— "Jos ois missä parempaa kortteeria, ja vähemmän ihmisiä, niin mielelläni mänisin sinne", sanoi Anni, surullisesti katsellen ympärillensä.

"Katsos rou'aa! kuin ei hänelle kelpaa meikäläisiin kortteerit. Mut' tään parempaa ja väljempää Suomalaista kortteeria et löy'ä koko Pietarissa; — nyt tällä ajalla on joka sola täys ihmisiä." Isäntä to'en perään sanoi totta; sillä kaikki Suomalaiset rököläkansan kortteerit Pietarissa ovat, siivon ja ahtau'en suhteen, ihan yhenlaiset;'jos jokuu kortteeri, erinomattain kaupungin puolella, ei ole niin vanha, vaan sama siivottomuus ja ahtaus, ja näistä syntynyt myrkyllinen ilma, on niissäki. Ja tälläisissä kortteeriloissa asuu monia tuhansia Suomalais-raukkoja, jotka tuleevat Pietariin rikkautta ja hyviä päiviä etsimään, joittenka siaan löytäävät tauteja, ja kuolemanki, ei ainoastaan ruumiillisesti mutta henkisestiki, niinkuin jo ennen sanoimme. Vaan suurin osa räkölä-Suomalaisista asuu kuitenki Oh'alla, jota he itsestänsä nimittäävätki Laiskoin kaupungiksi.

Anni antain yörahaa isännälle, sanoi: "en tii'ä kuin kauvaksi jäänen tänne; huomenna lähen etsimään miestäni, ja en lähe Pietarista, ennenkuin saan jos millasen tii'on hänestä. Muuten huomenna läksisin takasin Jaakkimaan."

"Kultaseini! vielä totut tähän Pietarin elämään. Niin ne kaikki vastatulleet sanoovat; vaan, kuin ovat täällä vähän aikaa, tottuuvat laiskuuteen, niin ei voilla vehnäsillä saa heitä mänemään takasin Suomeen, ennenkuin vii'ään sinne ruunun kyy'illä; toiset taas tästä hyvästä elämästä kuoloovatki; no ei siitä hätää ole, toisia Suomesta tuloo lisään. Ilmankos tätä Ohtaa kutsummeki laiskoin kaupungiksi, kuin se on laiskoin haltussa, ja ei olekkaan Pietarissa muista kansoista niin paljon kerjäläisiä kuin Suomalaisista."

Tämän sanottu'ansa, meni isäntä lähellä viruvan sairaan luo, jolle äyhkäsi: "Simo, hoi! si'un pitää huomis päivänä männä polnitsaan, taikka kunne tahaan. Kuolet vielä siinä! niin tuloo suuret hoput si'un kauttasi, kuin omalla varallani pitää hau'ata; niinkii jo olet kahesta kuukau'esta velkaa. Jos määt polnitsaan, niin mie saatan si'un portille asti, niin siitä siitte määt vaikka ryömien sisään. Kyllä tohtuoriloihen täytyy vastaan ottaa, kuin ei oo kennen kansa kipiätä laittaa takasin kotiinsa. Yhtäpaljo, kuoltavahan si'un on — jos missä!"

— Isäntä kulta! älä aja minua pois, mie kohta paranen, ja maksan kortteeri-rahan, vaan jos mään polnitsaan niin siellä täytyy mi'un kuolla... monta sinne ovat männeet, vaan harvat elävänä takasin tulleet; saneli, alakuloisella äänellä, sairas.

Ilta oli käsissä. Anni ensimmäisen yön Pietarissa vietti unetta; ajatukset Matissa, ja elävät, eivät antaneet hänen siunaaman ajaksi nukahtua. Ilta yöstä pitivät humalaiset jumalatonta menoa, vaan viimen nukkuivat. Annin mieleen juohtui kotonen elämänsä ja nykynen yösiansa. Muistui myös mieleensä, kuinka monet Suomessa niin ikävöivät Pietariin, ja ihmetteli kun eivät Pietarissa eläneet ole millonkaan haastaneet tälläisesta kurjallisesta elosta, vaan jokainen kiitti Pietarin rahallista elämää; tämä kiittäminen oli hänestä niin outoa, sillä hän epäili että ken mielistyisi tälläiseen elämiseen.

Aamulla melkein kaikki läksivät leivän ja rahan saaliille, jotka vaan kykenivät, ainoastaan sairaat ja pohmelopäiset jäivät tiloillensa. Anni, hyvätahtosen saattajansa Lienan keralla, joka otti poikansa tulkiksensa, läksi ensin Liteinin sairashuoneesen, jossa tavallisesti, kuin likimäisessä, Ohtalaiset ja Nevskoin rannan tienojen asukkaat poteevat. Onneksi sattuivatki Käk'salmen miehet siihen tuomaan Matin ja Juhanan, jotka vieläkään eivät olleet parantuneet.

Kuinka ihastui tämä hurskas aviopari! Ilonsa täy'ellisyy'essä he kotvalleen eivät voineet sanaakaan virkkaa toinen toiselleen. Juhananki ilo oli sanomatoin. Molemmat sairaat virkistyivät. Molemmat innolla lupasivat jo huomenna lähteä sairashuoneesta; sillä nyt tunsivat itsensä terveeksi, ja voivansa matkustaa syntymämaallensa. Mutta nytki eron hetki lähestyi, vaan ero tok' ei ollut kauvallinen; se oli ainoastaan huomiseen asti, sillä ennen ei sairaita laskettu; vaan tämäki ero nyt heistä oli hyvin vaikia, kauvallisen eron perästä nähty'änsä toinen toistansa. Matti tarkasti kyseli kortteerin paikkaa, että olisi huomena löytänyt. Kuin Anni jutteli hänelle kerjäläisten elämästä, niin Juhana kauhistui sitä kuunnellessansa, vaan hän ei ottanut siitä mikseenkään, ja selitti heille mitenkä ihminen tahallaan taipuu senlaiseen elämään.

Huomis-päivänä Matti ja Juhana pääsivät sairas-huoneesta. Itku silmissä sairaat jättivät heille jäähyväsiä ikäänkuin hellät lapset rakkaille vanhemmillensa. Kukin sairas lupasi, jos vaan Jumala ikää soisi, täyttää Matin neuvot, ehk'ei hän nyt niistä maininnutkaan. Kukin sanoi sairashuoneesta päästy'änsä mänevänsä syntymämaallensa — Suomeen, eikä millonkaan työttömästi viettävän aikaansa: aina rukoilevan Jumalaa, ja Hänen avullansa, aini'aan pitävän omantuntonsa valveella.

Toinen yö oli Annilla hupasempi maata miehensä vieressä: Ei nyt kortterikaan ollut hänestä paha ja ahdas, sillä hän näki ainoastaan kauvan kaivatun Mattinsa. Toisella aamulla Matti, Anni ja Juhana ja pieni Antti jo olivat matkassa Jaakkimaan. Onneksi Anni hankki kotoa lähteissänsä rahoja, niin nyt eivät kärsineet puutetta eineestä; ja hyvin, vaikka hiljaan, pääsivät kotiinsa.