Part 2

_Koulumestari_: Mikähän lienee tytölle tullut? Näytti kovin murheelliselta... (Kävelee ja miettii.) Vai nuori maisteri! Olisikohan asianlaita tosiaankin niin... Ehkä ovat he jo kiilloissakin? Ehkä pitävät pian häitänsäkin? Ja minä, joka en ole hetkeksikään antanut hänen ajatuksistani poistua! Hm!... Lienee parhainta, että koetan unhottaa koko naikkosen. Lienee parhainta, että... (Katsoo kelloansa.) Pitää sitäpaitsi kiirehtiä. (Käy peilin eteen.) Kyllä kai minä sitten olen täysin valmiina? Frakkini näyttää vielä melkoisen hyvältä, vaikka ikää sillä kyllä lieneekin enemmän, kuin monella harmaapäällä. Perintönä on se kulkenut isoisältäni, joka teetti sen itselleen ottaessaan yhden elämän suurista askeleista: mennessään naimisiin. Häneltä peri sen isäni, joka taas vuorostaan testamenttasi sen minulle, pojalleen. Siis vanha on takkini, mutta melkeinpä varma olen, ettei tarkinkaan keikarin silmä siinä mitään epämuodikasta löytävä ole. Valmis tulen astumaan puhujalavalle, kukitetulle puhujalavalle, lausuakseni puheeni yleisölle, joka seurahuoneen laajan salin täyttää ääriään myöten. Tämä on tosiaankin kunniakasta, kaunista, suurta, ihanaa... Tämä päivä on juhlien päivä. En vaihtaisi tätä tilaisuutta millinkään... (Ottaa pöydällä olevan paperipinkan käteensä ja alkaa peilin edessä erilaisia liikkeitä tehden juhlallisena lukea.) "Arvoisat kansalaiset! Naiset ja herrat! Me olemme kokoontuneet tänne tänä-iltana virkistyäksemme, juhlia pitämään, eri kulmilta olemme me tänne kokoontuneet. Me olemme tänne riemukkain mielin ja iloisin sydämin kokoontuneet, sillä elähyttäväthän meitä itsekutakin samat pyrkimykset, samat harrastukset, jalot harrastukset, harrastukset kodin, kotilieden, synnyinmaan ja kansallisuutemme turvaamiseksi. Kukapa ei tällaisista harrastuksista olisikaan elähytetyksi tullut! Arvoisat kansalaiset! Puhun teille kuin ystävilleni konsanaan. Puhun teille näin, koska luulen tarkkaan tietäväni mikä syvimmällä teissä liikkuu. Eikö ole se rakkaus kansaamme kaunokaiseen, maahamme tuhatjärviseen, maahamme ihanaan, avaraan, josta runoilija hehkuvassa laulussaan laulaa:

"Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme, me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas täss' on se, maa armas isäimme!..."

(Tavallisella äänellä puhuen.) Kyllä se tuntuu menevän. Saapas nähdä, (pyyhkii otsaltaan äskeisen innostuksen synnyttämää hikeä) eivätkö joudu hurmauksiin puheistani. Ja sitten se Katri-neiti — — — Ässh! Mitäpä hänestä! — Paha vain, ettei Maiju-rukka saa kuulla esitelmääni... ehkä hän hyvinkin mielellään' tulisi mukaan... No, mutta käyhän se kylläkin laatuun: voinhan ostaa hänelle pääsylipun — sillä suoriudutaan siitä. Ihmeellisen näppärä päähänpisto! (Huutaa ovelta.) Onko Maiju niin hyvä ja tulee vähän tänne.

_Maiju_: (Kyöklssä.) Aivan heti. (Tulee.)

_Koulumestari_: Kuuleppas, Maiju, sinun varmaan myös tekisi mielesi iltamaan?

_Maiju_: Ettäkö iltamaan?

_Koulumestari_: Mitä, etkö haluaisi?

_Maiju_ (Naurahtaen): Mitäpä minä vanha ihminen siellä enää...

_Koulumestari_: Minä vain ajattelin ostaa sinulle pääsylipun, mutta ellet sinä — —

_Maiju_: Herra Koulumestari on nyt aivan liian hyvä!

_Koulumestari_: Haluat siis tulla?

_Maiju_: Jos herra Koulumestari niin tahtoo...

_Koulumestari_: Näytät hiukan vastenmieliseltä... enhän minä sinua pakottamaan rupea... saat tietysti oman vapaan tahtosi mukaan tehdä...

_Maiju_: Niin ymmärränhän minä sen, ettei herra Koulumestari ketään väkipakolla... Voihan siellä olla hauskaakin... ja saanhan sitten myös kuulla herra Koulumestarin esitelmän...

_Koulumestari_: No no, ei siitä vielä mitään! — Se on siis päätetty. Lyömme kättä päälle. (Lyövät kättä. Maiju niiaa syvään.) Se on siis päätetty, ja jos, ja jos... tuota... jos tahdot, Maiju, olen hyvin onnellinen saadessani tanssia kanssasi muutaman kierroksen valssia... tuota...

_Maiju_: Mutta herra Koulumestari!...

_Koulumestari_: Niin, niin!... Mene sitten vaan laittamaan itseäsi kuntoon, että pääsemme lähtemään hyvissä ajoin. (Katsoo kelloansa.) Kello on nyt puoli viisi.

_Maiju_: Kohta olen valmis. (Menee, herttaisimmasti hymyillen.)

_Koulumestari_ (Jää paikallansa seisten katselemaan hänen jälkeensä): Harvinaisen kiltti lapsi! Sanon minä sen vieläkin kerran. Olen lopun lopultakin mielistynyt häneen. Kun oikein ajattelee ja visusti harkitsee, on hän sittenkin aivan toista kuin pappilan Katri-neiti. Työtä tekee tyttö kuin muurahainen, aina on hän altis ja valmis vaikeampaankin tehtävään nurkumatta ryhtymään... Mitä enemmän häntä katselen, sitä enemmän häneen mielistyn... ja taidanpa puhtaalla omallatunnolla sanoa senkin asian, että vaimoa ei mistään saa mies parempaa, aviopuolisoa taitavampaa ja kunnollisempaa ei ole itse kuninkaallakaan... sen uskallan vannoa. Kymmenen vuotta on hän palvellut minua, tunnen hänet prikkua myöten; (Kävelee kauan edestakaisin miettien; pitkä äänettömyys.) Hm! Se ei olisi hullummaksi... Hm!... On ihmeellistä, etten ennemmin ole tätä seikkaa nimeksikään huomannut ja joka päivä olemme olleet yhdessä... Hm! Niinhän se käy usein... oikein kuumottaa poskia... Minnehän se Maiju lie mennyt? Mitäpä jos niinkuin kautta rantain tekisi hänelle tiedoksi, koettaisi ensin vaikka vertauksen muodossa... taitaisi olla helpompaa... (Käy pellin eteen järjestelemään pukuaan.) Ja kun nyt kaiken lisäksi olen juhlapuvussakin... (Kääntyy ovea kohti, luo vielä silmäyksen peiliin, raottaa ovea ja kutsuu sitten värisevällä äänellä): Saanko minä vielä kerran vaivata Maijua tänne.

_Maiju_ (Kyökissä): Tulen aivan heti, herra Koulumestari. (Pieni paussi. Koulumestari kävelee edestakaisin merkillinen hymyily huulillaan. Hetken kuluttua tulee Maiju.)

_Koulumestari_: Niin, asia on nyt sillä tavalla... Ehkä Maiju on hyvä ja tulee istumaan...

_Maiju_: Herra Koulumestarilla on sitten varmaan hyvin tärkeää kerrottavaa?

_Koulumestari_: Tavallaan on se hyvin tärkeää... kuinka sen kukin ottaa. Tapahtuuhan usein, että vakavimmistakin asioista lasketaan kevyttä pilaa... välinpitämättömät ihmiset tietystikin tällä lailla tekevät. Mutta kerranpa saavat he kumminkin vastata töistään.

No niin. Istukaamme tänne, (istuvat arasti kumpikin. Tuskallinen äänettömyys.) Tämä on vertaus, Maiju. Tiedätkö sinä mikä on vertaus?

_Maiju_: Kyllä minä tiedän, herra Koulumestari. Olen oppinut sen kirjoista.

_Koulumestari_: Aivan oikein: Raamatussa esimerkiksi puhutaan paljon vertauksista. Minullakin on nyt vertaus, Maiju. Katsohan: oli kerran kaksi ihmistä — näin alkavat vertaukset —, mutta nämä ihmiset eivät olleet kaikessa toistensa kaltaisia, sillä olipa toinen heistä mies ja toinen heistä oli vaimo. En tarkoita suinkaan Aatamia enkä Eevaa. Ihmiset, joista kerron, eivät asuneet paratiisissa, vaan asuivat he eräässä maalaiskylässä lähellä kaupunkia... siis aivan niinkuin me, Maiju, täällä.

_Maiju_: Aivan niinkuin me täällä, herra Koulumestari.

_Koulumestari_: Ja se ihminen, joka mies oli, halusi armaakseen ja omakseen sen ihmisen, joka oli vaimoksi luotu, sillä hyvä ja siviä oli tämä vaimonpuolinen ihminen eikä hänestä yhtäkään pahuutta eikä saastaa löytynyt...

_Maiju_: Mutta tämähän on perin ihmeellistä, herra Koulumestari!

_Koulumestari_: No no, tavallista tämä on, ehkäpä liiankin tavallista. — Mutta se mies ei tietänyt, rakastiko häntä se vaimonpuolinen ihminen.

_Maiju_: Eikö hän sitten uskaltanut kysyä sitä koskaan?

_Koulumestari_: Mutta nyt tapahtuu käänne vertauksessa. Ajatteleppas, kiltti Maijuseni — voithan sinä ainakin ajatella tällä tavalla! —, että minä olisin tuo mies... niin, että olisin tuo mies ja sinä tuo vaimo...

_Maiju_: Voi voi teitä kumminkin, herra Koulumestari!...

_Koulumestari_: Ja kun sitten kysyisin sinulta tuon kysymyksen, minkä vastauksen antaisit sinä? (Pekkola tulee kiireesti.)

_Pekkola_: Herra Koulumestari, teidän esitelmänne...

_Koulumestari_ (Hypähtää äkisti ylös): Minun esitelmäni? (Vilkasee kelloonsa.) Ei liene enää aivan pitkiä aikoja — —

_Pekkola_: Luulen että olette nukkunut, herraseni...

_Koulumestari_: Nukkunut? Kuinka? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? (Vilkasee uudelleen hermostuneena kelloonsa.) Tai käykö kelloni mahdollisesti jäljessä...? Pyydän teitä nöyrimmästi, että selitätte mistä on kysymys. Kellohan on vasta neljännestä vailla viisi... ja viideltä se alkaa se iltama... Nukkunut?

_Pekkola_: Minä sanon teille yhden asian. Juhlan ohjelma on aikoja mennyt menojaan. Kello löi äsken puoli yhdeksän.

_Maiju_ (itsekseen): Puoli yhdeksän!!

_Koulumestari_: Mutta...? Hyvä jumala! Puoli yhdeksän! Sehän on suorastaan — — Minä olen siis my-my-my-myöhästynyt! Minä olen siis — — Onhan tämä aivan hulluutta!... Minun esitelmäni...

_Pekkola_: Herraseni, tämä on anteeksi antamatonta: lupautua eikä täyttää lupaustaan. Älkää lupautuko silloin, kun ette luule kykenevänne. Hyvästi! (Menee.)

_Koulumestari_: Kykeneväni! Hyvä jumala! Tämä voi tehdä hulluksi! Tämä vie järjen päästä! Mitä sanovat kyläIäiset, mitä sanoo lukkari! Odotin paljon tästä tilaisuudesta... tämä olisi ollut ensimäinen suuri hetki minun elämässäni... Nyt on kaikki mennyttä... Minä onneton, minä onneton! (Vaipuu väsyneenä sohvalle.)

_Maiju_ (Kyyneleet silmissä): Mutta, herra Koulumestari, eiköhän tästä sentään jollakin lailla — —

_Koulumestari_: Vaiti! Tämä on kaikki sinun tähtesi, Maiju. Tämä on sinun työtäsi. Iloitse siitä! Älä kumminkaan koskaan luule, että minä sinua rupeisin rakastelemaan!

_Maiju_ (Itkien ääneensä): Se olikin siis vain valhetta, herra Koulumestari... Se olikin siis vain... Ja minä kun pidin teistä niin paljon...

(Esirippu.)