Part 9

Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia. Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli." Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään, ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten, suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan. Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja, höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä, maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa, hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja, tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan tuppisuuksi.

Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin -- ruotsiksi Lasse Markusson -- kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on _Estado d'Africa Oriental_, Itä-Afrikan valtio.

Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä hetkellä.

"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti, että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia. Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa, että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset, tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.

Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.

"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät ("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät, jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.

Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama -- pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, -- joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti, huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi takaisin Solveigin lauluun.

Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä, varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.

"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti". Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat, kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole halpoja -- pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä -- mutta eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei oteta vastaan.

Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla: "Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2 senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan. Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei sanonut mitään, mutta me maksoimme.

Tiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului

LITTLE LILY

Lourenço Marques

ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.

Se oli Ranskan konsulaatti.

Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja "Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja, mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.

Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen, arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla, koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.

Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.

Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910 satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty. Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse mies, pitkä takki yllä ja nenällä _pince-nez't_. Taidehistoria tiennee kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.

Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.

Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon kanssa.

Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen. Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi, kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen, asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.

Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa -- satamaa lukuunottamatta -- ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla, tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman menosta mammansa selän takana.

Koko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran vaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen korkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko kokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin Lourengo Marquez.

Pikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha. Talvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä aituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue mustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja _valkea rummunlyöjä_. Eräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit aikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä bassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja kaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja taloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta. Muuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli silmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.

Kun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa. Neekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat rivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla, joka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence. Kukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen nokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin maahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä kolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä elukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan ainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta) ja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa itseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen pullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle ja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta sitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula sivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta, tulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.

Eräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää häntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä ja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin kameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä kiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on tarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa kameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan kohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin ja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä jäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta permanganaattiseksi.

Sunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo lähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta ennen aikataulun määräämää lähtöpäivää -- eikä saa, ihme kyllä, tulla perillekään liian aikaiseen -- ja siksi jäimme paikoillemme maanantaihin asti.

Laivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä maatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet kirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän valaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä kuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä saattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon ja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään häirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.

Selän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla ja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha laiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti, näytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea kuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja suolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän tunnelmassa.

Ikäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella seisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta kotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä tuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin korkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan viivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: "Hei, tuolla vilkuttaa G. M., De la Goa Baysta!"

XIV.

OPHIRIN MAAN ÄÄRIIN.

Me suuntasimme pohjoiseen.

Inhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta kaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin vielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän lohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä, ja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti. Niskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis, ja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin siihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.

Turhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa -- kaikki, paitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä ja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti ilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he ovat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta, joka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.

Aivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita, ja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti. Hiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui lepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.

Nyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin Zambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun -- Chindeen, Quellimaneen -- oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran edustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.

Zambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta. Sen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin, ja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään sulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa se hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta, Betshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka ei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee merta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman erosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla portugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää viuhkamaisesti monet lasku-uomansa.

Kun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä, vaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen jauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat hiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä pyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin, okran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä, se on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen kiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia särkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.

Zambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee paikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä ei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut värivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa maidonvihertäväksi.

Kaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen reunalle ja mittaluoti laskeutuu.

"Dödig Fodn", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että kapteeni ymmärtää häntä. "Dödig Fodn" on dreissig Faden, 30 fadenia, Saksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja tuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.

"Dödig Fodn nomals", -- 30 fadenia uudestaan.

"Dödig wiederum",

"Säbnuntwintig",

"Fifuntwintig",

Kone hiljentää.

"Fifuntwintig".

"Achtain", -- 18.

Kone hiljentää vielä.

"Viertain Fodn knapp", -- tuskin 14 fadenia.

"Tvölv Fodn", -- 12.

"Tvölv Fodn", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan tapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä jokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: "mark twain".

"Tvölv Fodn -- -- _tain_", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee _kymmenen_.

Seis.

"Tain knapp", -- tuskin 10.

"Neen Fodn".

Kone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, -- huruuskis, ja siinä nyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka puolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.

"Ja mitä sitten tulee?" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti tupakkasalongin oven messinkejä.

"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan."

Todellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata kohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa, että oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta. Mutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma äärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni, ankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran sataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin, joita taivas piti meille soveliaina.

Niitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme bentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta hoiti pari kafferia -- heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon -- ja hartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy kaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain edeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla. Sitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle, joten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin muulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden kiitävän merelle kuin hullut.

Beirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. "600 neekeriä, 200 portugalilaista ja 200 valkoista", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama mies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että "portugalilaisethan kylpevät täällä." Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia hävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä puolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve tässä meressä.

Beiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta osaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs osakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi portugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein koko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on vuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa vielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza). Nämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään muita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit käyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin orjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä aivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille ainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei ainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan kuin siinä on joku valkoihoinen.