Part 8

Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin saakka.

Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on täydellisen herttainen.

Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.

Kylpyaikana -- klo 11 a.p. ja 3 i.p. -- on alhaalla Beachissa tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä, kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue, noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet --. myöskin oboet ja fagotit -- sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.

Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.

Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia: kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia, jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa, säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.

Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään. Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa. Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla hänen näytöksiään, -- paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.

Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.

Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä huulillaan.

Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti pöyristys urhoollisuuteen, -- hänen olisi jo nyt sietänyt saada kunniamerkki -- mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.

Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä kiinnittäneet.

Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista, sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua, ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.

Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus, nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä. Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.

_Amanzimtoti_. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa tuoksuaa lahonneelta.

Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-, nelisata-vuotista.

Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin, ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn -- ehdotus, joka ei heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.

Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5 shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt". Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka taustaporttia ei olisi pitänyt avata.

Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux. Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.

Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja katosivat kuin elohopea.

Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä, tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla -- suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.

XII.

KANSITARKASTUS.

"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla paikoillaan."

Tämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna heinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle laivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa kunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri, kuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet musiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun hyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen, myllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät johdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista satamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun, yllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti oli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille varustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus mahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni kitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.

Eräs kanssamatkustaja -- hän lähti pois laivasta Kapissa -- kertoi sitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä lisäpalvelusta. "Se ei kuulu minuun", vastasi mies, "minä olen pasuuna ja kapellimestari."

"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään hiiteen", vastasi hänelle kertoja.

Niin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä laivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat kornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten. Kuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa samassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.

Pasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen heilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa kappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka puhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset liikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja nyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja muusikkoja ei saa stewardin palkalla.

Vaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa se eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on messinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi torvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan enemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi öljytä.

Ihastuneet iltakuuntelijat -- laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2 9:stä alkaen -- kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta. Kun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen ja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on mielenkiintoista tarkata, kuinka -- aivan Pavloffskin tutkimusten mukaisesti "Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa" --, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi. Pasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä ja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz olevan sen syynä, että "henki loppui kapeasta putkesta". Ja tempon on tapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä selostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.

Laivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja Ali Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava arabialainen, joka on apulaisena "hieno-keittiössä" ja kulkee usein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan päälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja nousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen joka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu suahelien suureen heimoon ja on pikimusta -- jota neekerit harvoin ovat --, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa puvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen naisten kesken saavan todistuksen: "hirveän söötti". Ali Noa tarjoilee upseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla kerran ohimennessään sanoi hänelle:

"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi", pysähtyi nuorukainen kohteliaasti ja kysyi:

"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?"

Nyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista, täytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista minä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät tulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin ja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä on eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll, joka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt ystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin osaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan ja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa on seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja Lounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan vuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita tahansa. "Mutta", lisää hän ja levittää käsiään, "Lounais-Rhodesiassa _ei ole portaita_." Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä karkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.

Eräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen vallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan tyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole aiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen samassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:

"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä toiselle sohvalle!"

Jonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin kuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt unta pussielukasta.

Sveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja portugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu käsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia kuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on se pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä kaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: "Rouva ja majakka", "Rouva ja hyökyaalto", "Rouva ja laivaan kapuava luotsi".

Olen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen sanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko herra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti von Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän nimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä. Viimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta km. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista, Lüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja hottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan Itä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta. Tarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista, että heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi mieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se oikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle berliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä lyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen kertonut.

Luutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen pieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi, junalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni on kuitenkin aivan huoleton. "Kylläpähän nousee jossakin takaisin laivaan, missä lienee hummastelemassa."

Se on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät löysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti työtä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin aikakauskirjoihin. "Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni ensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan".

Me perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee silloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, "viet--n kirjoittelijoita". Mutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä mitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja hän säteili monta tuntia onnesta.

Myöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset meistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska lähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista vuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana tyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo hyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.

Sangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent. näyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias mies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt toisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana -- piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka sain nähdä, -- ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia. Isänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä -- viimeiseen kuului 57 kaupunkia --, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee jälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle. Mutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti ehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä etelämeri-retkelle.

On ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan. Hän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden ennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi, ja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita useimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin Deutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se johtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se, miksi se melkein kohta muuttui -- varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen merkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista juonista ja lahjusjärjestelmästä, -- lyhyesti sanoen, häiritsee yhden illanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen täytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto kuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita on tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä seisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin, on vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen hovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento, joka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti kadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.

Nuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja hänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien koko kauneusmaailma.

Olen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja julkaisemaan ne. "Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille kustantajain kanssa." Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei tarvitse olla puskusilla? "Niin, jos lienee, mutta missä?" Ja Hamletin eleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.

Tohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt Lounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja Itä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän nukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me kysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen -- Glossina palpalis, joka aiheuttaa tuon vaikean taudin, -- ja hän tunnusti nähneensä niitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan yhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.

Mainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan, jonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja vaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää pahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi mainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena sairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska oli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen erikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle, ja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä höyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano siihen "ei kiitos".

Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki on Lourenço Marques.

Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.

Se teki seikan selväksi.

XIII.

LASSI MARKUSSONIN LUONA.

Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.

Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo 7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä, ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!