Part 7

["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä ekvaattoriin". Suomentaja.]

Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin, vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa. Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi, uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi, jättiläiseksi -- -- ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä, kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen, kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen miehelle ei maassa ole tilaa.

Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella. Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei varoitustauluja.

Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja kuolla. Kapissa se tehtäköön.

Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.

Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin", nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä itseni.

Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi sataman ulappa tänä iltana monet posket.

Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.

Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva, oli Indian valtameri.

X.

MOÇAMBIQUE-VIRRALLA.

Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin. Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle, ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.

Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan suoraan ulapalle.

Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen, saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille, jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin, jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.

Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu, ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri ohimennessään sattui häneen koskettamaan.

Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan. Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto, jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.

Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko, jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers, sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo -- niin, se oli meille uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.

Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt, selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon lampaanvillan keskustoja.

Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en saata kuvitella. "Mehercle, mitä _minulla_ on näiden elukkain seassa tekemistä?"

Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen, jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen mungooni, _kääntää päätään ja katsella minua_.

Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari kertaa silmääkin.

Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.

Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin _sellainen_ eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.

Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen vilkua siihen piruun.

_Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten_.

Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.

Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa. Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä. Satamapursi keikkui sillan päässä.

Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40 miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin. Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi, se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.

Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota merimiesten kesken kutsutaan _Algoa_ Bayksi. Ylempänä Lourenço Marquezin lähistöllä on _Delagoa_ Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti. Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa, mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)

Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:

"Polttakaa erinomaista paperossia 606."

Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan, etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja näyttääkseni.

Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita, jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös, mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan. Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.

Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut, etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu näin tapahtuvan melkoisen usein.

Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka kupeessa on ovi.

East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford, kilpasoutuveneet, Old England -- -- Old England forever! Eläköön vanha Englanti!

Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää. Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa -- pelkkiä hietikoita ja aukeita vuoria -- niin piirtävät kuitenkin pensastot ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn. Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.

Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.

Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue: huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.

Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja. Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä. Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.

Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien metsätulia.

Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan, että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.

Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava tulikukka kuvastuu mereen.

XI.

VASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.

Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff, Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides vaatii lahjoja.

_Bluff_ ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee, vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet, nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487 Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron oikeastaan olla toisella tavulla.

_Point_ on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä, yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä, lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan. Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat. Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan ilmaise, mikä niillä on mielessä.

Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava. Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on "_the beagle shark_", koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut, ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo musta merirosvonlippu yhtäkkiä -- odotetaan sitä jälleen -- joskus se nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.

_Town_ ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu aina sinne.

Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää, että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare. Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha, rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.

Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin, sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko, joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.

Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään, soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia. Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.

Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.

Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen -- vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain, mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen. Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land, Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.

Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut kouraantuntuvasti itsestään varmoja -- kun taas moinen ei ole voinut tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.

Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin- ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin. Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue", nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä kruununpapereissa.

_Beach_. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta ulkopuolella.