Part 6

Mére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti nimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on hyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa myöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista, vaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi viikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku herra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja pakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. "Menenkö maihin täällä vai matkustanko Ceyloniin?"

Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se on varmaan miellyttävämpää."

Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä, tämähän on Saksan maata."

Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään makaamaan."

Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista, mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada--"

Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan menevät jo tavarani."

Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat merimamman kaikki matkalaukut.

Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti, aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen, joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta. Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan", joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun, missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.

He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi, mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy erämaa puhtaassa pohjavärissään.

Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia, että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."

Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.

"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja ja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta. Täällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten lupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin perille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje Helsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä saatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta. Hyvästi nyt."

Ja me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.

Minä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä ja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan odottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli hyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista Lagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche ja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin hankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan käytävätöntä katua.

Minä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter Zeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja Svakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana olevalle herralle: "Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra toimittajaan."

"Se käy kyllä päinsä", vastasi hän hiukan kumartaen, "toimittaja olen minä".

Puksis, sanotaan.

No, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa, joka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan kaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa (pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja edustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan ainoastaan ammatin vuoksi.

Lüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä kokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu keskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä arvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt esimerkkiä seuratakseen?

Tuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen inhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat sitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.

Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin. Kun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on kotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.

Hyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun harjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan lähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä 30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.

Hyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen verhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti tummenevaa merta.

Nyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta odotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.

Ainoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.

IX.

KAPIN KAUPUNGISSA.

Kaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää, jotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta huokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin ja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin olevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi noiden kahden kutsuvan ääni.

Nyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli yksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka riippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta. Touvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan usvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä kannatti.

Yhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten nostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora kaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa pari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien hansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa "the German Mail Boatia", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja hiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.

"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja kysymme, tuletteko mukaan."

Huutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.

"Hyvä", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian istuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla mulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta ymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään Cape towniin.

Kivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten huligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi vaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin oireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu, eläväinkuvain teatteri, raitiovaunu -- holoo, se oli hurjaa vauhtia -- ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia, maailmankaupunkia -- mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että yhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän oli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. "Adderley street", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli täytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.

Kymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa teimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten keskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että matka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta saatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.

Olipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan majesteettisen "Standard Bank of South African" edessä, joka on samannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo hyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja käytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain huudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti sylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni kafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun oksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin välimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi sydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.

Minulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella kohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle miellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen tietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta epäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan palaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.

Eräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua, ja pian olin radalla, jota nimitetään "The finest tram ride in the world", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa, että tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja huvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän halliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto, läpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja kaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja kuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan, sininen taivas taustana.

Laakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi tasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita, ja tuolla, -- -- ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu etelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman niemistä ensimäiseksi.

Sellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen melkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja saa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja talonpoikaisena.

"Please adjust your dress", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti tai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset kulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä huippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä kuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman erikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti hälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.

Joten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä olevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen suuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa Schwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan Bismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä, joka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja jonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien varrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle, mutta nousee jälleen loitompana näkyville.

Raitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä "satulaa" myöten, joka on Table Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä. Tämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan, tyypillinen muoto, -- alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava jyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä, että keossa on vielä jäljellä kova ydin --, on Kapin toisen kuuluisan vuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni, näyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä naarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta aarretta.

Enimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko The Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin pelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee. Mutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta kuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla kukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei rajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta kuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit lähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista, purppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan vuorossa kaiken vuotta -- "ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne joskus huhtikuussa kuki", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari, tohtori H. Bolus, F.L.S. ["Fellow of Linnean Society", lontoolaisen Linné-seuran jäsen. Suomentaja.]

Vaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia ääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä olisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa sitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta sillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi. Ei liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä rotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli ensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa käynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen nimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on geolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä taruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella kunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina 1773-76 sen laelle 15 kertaa.

Alas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61 henkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei raitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin, mutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on puhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset herramme ovat koeajolla uudella vaunulla.

Pyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.

Minä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset kuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja soljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne haikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa: "Ainoastaan europalaisia lapsia varten".

Pieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla -- "tea, cakes, newspapers please" -- ja tunsin itseni tavattoman itsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.

Naurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa ja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä -- kolme nenää painautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja laivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.

He lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he ilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka toivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä kasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi siis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta vievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä matka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere toisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit ja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren rinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.

Harvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät mieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla ja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä. Mutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain, joka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten ihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona leyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin auringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on melkeinpä lehmus.

Matkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.

"Nyt, hyvä herrasväki", sanoi tohtori, "ehdotan, että menemme aamiaiselle."

"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi", kitisi Clara.

"Ja minun parasolli", täydensi Irene.

"Minä menen Groote Schuuriin", ilmoitin minä varomattomasti.

"Mikä se on? Onko se intressantia?"

"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika rientää." Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin siihen.

"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta", huusi rohtomies, ja tuossa vilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli selvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni asettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista ja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja päätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin: seitsemän mailia.

Paikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja on se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin entinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa "Rhodes Memorial", kansallismuistomerkki.

Auton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme, ja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja puuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan ihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki oli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.

Groote Schuur -- "Suuri lato" -- hohti edessämme valkeana ja hienona, ollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan katseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin työhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin luettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus Aureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: "Muista, että olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar."

Un peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta. Sillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta silloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta kuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien uskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä kaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole ilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on käytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.

Tuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet ja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin siellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli matabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.

Mutta edelleen. "Tuolla on lordi Gladstonen talo", sanoi ohjaaja viitaten huvilaa vasemmalla puolella. "Ja tuolla asuu usein sir Rudyard Kipling", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.

Ajettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti puiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa -- harvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain asukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on tehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet itse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan leopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta nekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä joukko vapaan metsän elämää edustaa.

Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama -- hiljainen huudahdus -- ja edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.

Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea, mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit, reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria möhkäleitä ja vähän liitoksia.

Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla. Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy", jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti. Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin; äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen voimansa vertauskuva.

Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen, katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen, jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki _yksin_.

En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle, vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin valkean vainajan ääressä.

Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut, jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin oodiin Rhodesin unelmista:

"I dream my dream by rock and heath and pine, of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions Head to Line".