Part 5

Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.

Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt ekvaattorikaste lopullisesti.

Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12 mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.

Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset, kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod, säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä. Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero sai harvinaisen akustisen taustan -- meren pauhinan, joka vyöryi sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana, aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta pimeydestä.

Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan, näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille, Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin köyhää vaihtelusta.

Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät minut kaksi tuntia myöhemmin.

"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos." Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:

"Hra Marting, teidän _täytyy_ ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan, hra Ma-Ma-Marting?"

Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös ja rauha palasi käytävään.

Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä. Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."

Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön painajainen.

Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.

VII.

KAKSI ANGOLAN LOUKKOA.

Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä, olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja -- --

Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa -- merellisenä aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei ketään asusta.

Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella, aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.

Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla. Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka, jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.

Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki. Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.

Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa -- paitsi keskustassa olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle Lounais-Afrikalleen.

Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista Bahia da Lobitoa.

Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m. korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.

Sellainen on Lobito.

En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.

Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, -- luukun edessä seisovat puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, -- tein kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin. Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva. Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk., ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn, näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta -- kalliimpaa, huonompaa ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.

Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa, vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.

Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on "conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain, joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.

Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama- ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää, mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.

Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä, ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.

Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80 asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä, pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena, tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen, veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille piirin, nousi ja meni pois.

Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.

Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan saa koskea.

Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.

Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun kitinää kesäiltana.

Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan, melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa valaanpyynti-kuvissa.

Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen, pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.

Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun -- sangen miellyttävä herätystäpä -- saattaa olla hyvin häikäilemätön, kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.

Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.

Tuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan on se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen aikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut, tietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan myöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden rajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla; hiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa; valtava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko -- sekin esimerkki mimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] -- ja kehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.

Ylängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat sini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta, mahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto ja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin kulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora tasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta, kuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.

Loitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen silauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat nimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan Kapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo vuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat seudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa kuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi heidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut jälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki, eivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina hiljaisissa, lihattomissa taloissa.

Kaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme keulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen ympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina ja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti pianotuolille ja soitti "Frühlingsrauschenin".

VII.

PETER MOORIN MAASSA.

Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485 portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran, ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti. Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.

Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio, nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.

Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna 1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan, "pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen paikan.

Se oli toinen käynti Lounaassa.

Sitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha pääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä, hedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva, synkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi se jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät -- hollantilaiset, englantilaiset ja amerikalaiset -- laskivat ahnaan halukkaina keskelle Lounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa Walfischbaihin, "Bahia das Baleas". Sekin tapahtui lähellä Svakopia, kuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla guanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma "Livingstone" etunenässä. Vuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa rannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut Aatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!

Sitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan 1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan Anderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä, kaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.

Saksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa, valmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan Lounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf Lüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan ja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.

Kaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan erään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä Oranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että hän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on koko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan, ja 22 vuotta saivat sitten nuo "valaisevat kivet" kiiltää yksinään auringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen, kunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle saksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka viime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin miljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan päättää.

Huhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin kaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan suojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.

Mitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet kestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren puolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä kuvailematta.

Tulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus. Torviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on noussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni esiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.

Vieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon matkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä valmiina siirtymään maihin.