Part 3

Tapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen. Täysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin silmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen, saattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee nymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin suuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen vekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin Vanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia ja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin oppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.

Sellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan laskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä alemmalla pohjalla palasi asiaan.

"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich wirklich in Acht nehmen."

Aamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla, ja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.

Kääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta olivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat kauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä, nimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja keveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole mitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen päiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta tuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman taustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen euforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen, kahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin kannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.

Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli _voi_. Kuin kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.

"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin, pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.

IV.

KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.

Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta. Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä, viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää kohti.

Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman alkua ja loppua, -- pelkkää taivasta, merta ja laivaa.

Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan, jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen, toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin päästäkseen perille -- Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin -- ja nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.

Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän, kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".

Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina vuoteelleni saakka.

Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa, poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee odotti klo 7.

Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon, purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.

Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa, on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää, katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä, hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.

Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten varustettu".

Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä. Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta, ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa, pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin, joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita, parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä, jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.

Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan, malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja, mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa. Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p--ru, mutta väärin. Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa retushia.

Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi eteenpäin.

Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.

Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa lentävät ne taas merelle."

Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään, kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.

Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.

Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin, matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.

Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.

Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."

V.

SENEGALIN MATALIKOILLA.

Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin, klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen horisonttimme takana.

Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat, Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä huolimatta yhä käytäntöön.

Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka, aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella. Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle antropiiniruisku kädessä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi, ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.

Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta, joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan, sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).

Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.

Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon elämänkeskustaan.

_Kapteeni_. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe, Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä. Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta, että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen: ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.

_Koneinsinööri_. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla. Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle "slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä. Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki." Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt..." Puhe koski muuatta nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.

_Laivalääkäri_. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.

"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"

"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"

"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."

Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.

_Etelänpomoja_. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja". Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria, saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa. Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."

Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.

_Mère triple_. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, -- banaaninkuori Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! -- sangen vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni. Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea juorupytty.

Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.

"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"

"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli -- niin, mikäs se nyt olikaan -- Die Kapelle se oli."

"Helsingissä?"

"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut. Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."

Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa, se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan viiksiini.

_Oxybenz_. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata, jonne nyt matkustaa.

"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne, vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"

Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.

_Kamerulla_. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten alla.

_Irene ja Clara_. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias, hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö. He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)

Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.

Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti, ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa reistaamasta, eivät he pääse koskaan.