Part 2

Jouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan espanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata, miten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat voineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme esim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen kirjoittaa ja sanoo _los_, portugalilainen kirjoittaa _os_ ja sanoo _ush_. "Ensi askeleet": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen: ush primairush passush (jolloin a sanassa "primairush" on juuri tuo käsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. "Samat kauniit valonsäteet" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish. Sitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta kuuluuko se säädylliseltä?

Minkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta portugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä, nasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä Camoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran rantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä taustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä näkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.

III.

PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.

Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan, jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.

Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi, muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä. Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen. Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on nousuveden aikana aivan luukkujen alla.

Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra, muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä siunatulla seudulla.

Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä sisärantaa ei näy -- niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu vaikutelma kokoon.

Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä, talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, -- jossa da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja maineikkaiden herrain joukossa, -- on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.

Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen. Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja ummehtuneena.

Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.

Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni, laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan miekalla -- s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni -- ja menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun -- kaikilla heillä oli suuri kauhu paikallista kieltä vastaan, -- ja ainoastaan kolme, neljä meistä piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.

Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret, pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä, moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen, pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia, pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja, vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.

Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein tulvana.

Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.

Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.

Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista? Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta, Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa, oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?

Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole, vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti. Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa. Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä anturoilta tätä sulostusta.

Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori. Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi ostaa "ishtangpiljashia" -- postimerkkejä, -- mutta sitä ei kukaan tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana, ja puskin nyt niitä kohti.

Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen, mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa käyntiin.

Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi harhailevia katseitani.

"Vous voulez?"

"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää Portugalinkin raitiovaunuissa.

"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:

"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä maailma on sylkylaatikko.]

Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.

Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan 1600:luvun historian kertauskurssilla.

Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin, murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan, että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan _lasikannen_ alla, makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota. Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen lapsilta. Jaloa kulttia!

Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan, "a maior invocaçao do nosso passado glorioso" -- suurin kunniakkaan menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna 1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta 1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.

Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu -- -- eivät, eivät. Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.

Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille praçalle Teion varrella:

Adeus, Terreiro do Paço.

Adeus, memoria real!

Siihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen vedetään laivaan ja Lissabon väistyy.

Adeus!

Me luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että lähtöaika -- "täsmälleen kello 7 Lissabonista" -- tosiaan olisi merkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen seitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli jätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan pitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi gong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät nuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla seitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka etukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja päästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta, merellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora laiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet puoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu satamakonttoriin.

Mutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi virralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin, tämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se koskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä sellaisessa huijauksessa.

Taboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle asettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä. Suuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä koko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että kuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan lossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja tynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen "Likor", toisissa "Nectar", monissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit ilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis olimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin Itä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska matka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän matkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää tavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti ollut vielä saapunut.

Mutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi laivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle, seurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon merkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput pääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit pantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet, _nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme_. Jokainen kolli, jokainen "Likor" ja "Nectar", jok'ainoa nimetön tynnyri.

Moinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta erehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian laita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.

Tavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla Lissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20 prosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista proomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä poispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti sanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.

Mutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan Hampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä tulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?

Tässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä _laisinkaan Lissaboniin saapuneena_. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin mantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen venheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.

Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin pudonneina.

Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, -- se on muuten aivan tavallista ja tunnettua, -- en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu, tietköön _se_ ja hänen joukkionsa.

Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme nauttia siitä minkä voimme.

Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas, alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.

Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa. Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko Tejon.

Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä erään Gilbert-valssin säestyksellä.

Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet, nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli. Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas oikeastaan alkoi.

Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz olisi ilmestynyt.

Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.

Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich darf wohl sitzen?"

Kyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän yksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan alkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan sen yli hypätäkin:

"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten Portugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr? Wissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der Praka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge, so'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt, Bilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere Herren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja schliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose Sachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du? Dreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das macht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert Reis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in Magdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes, nicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die Frauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder, das macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben und bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr Doktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam und in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher anzuschauen -- wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs _Ansichts_ karten, sechs _ganz gewöhnliche_ Karten, mit Kirchen darauf, aber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts vertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten sechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in _diesem_ Lande, so ein Lausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese Portugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz. Sechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger gezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz."

[Joku "piguliini" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä se on:

"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut portugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin? Tiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä olin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin tuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle eräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille sopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah, Jumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion veikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat? Kolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on kaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa reissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa ei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja, vai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista ymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee. No niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja juoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki, se sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni alhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia -- ajatelkaas, ajatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi _maisemapostikorttia_, kuusi _aivan tavallista korttia_, joissa oli kirkkoja, mutta ei mitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret keskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista kuusi markkaa. Sellaista kansaa _tässä_ maassa asuu, sellaista retkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki nämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi maisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä vehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö". Suomentaja.]

Hän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän paheksumiseni.