Part 12

Ylen jännittävät ja kiireelliset toimenpiteet. Onnistuin, siitä syystä, että en ollut purkanut tavaroitani matkalaukuista. Tulin tavaroineni laivarantaan klo 1/2 3, ja klo 3 1/4 tulivat englantilaiset sinne höyrypurrella, hinaten soutuvenhettä miehineen. Koska olin "russian subject", sain lähteä heidän kanssaan, ja tuossa tuokiossa kiisimme kapeasta sataman salmesta merelle risteilijä Pegasusta kohti. Kauempana ulapalla kierteli Astraea.

Jäähyväiset Sachersille, Beuterille, rva Tuaillonille, Betzille liian kiireelliset. Mutta ei ollut aikaa.

N. klo 5 i.p. lähtivät risteilijät merelle. Auringonlaskun jälkeen kaikki valot sammutetut.

Laivassa mieltäkiinnittävää. Tykit. Signaleeraus. Puhelukoneet. Kaikki määräykset kirjeellisesti. Langattoman lennättimen hytti kääritty teräskaabeleihin, pieni reikä, josta telegrafisti voi ryömiä sisään.

Suurenmoista vierasvaraisuutta. Teetä. Viinejä. Illalliset. Kapteenin huone (luukut j.n.e.). Upseerikajuutta. Aika kului liian nopeasti.

Kapteeni Ingles ja luutnantti Turner. Sieppasivat saksalaisia koodi-sähkösanomia. [Sähkösanoma, jossa yksi sana merkitsee koko lausetta. Suom.]

Klo 9 aikaan ankkuriin Zanzibarin edustalla. Pakinaa yli klo 11. Sitten maihin Africa Hotelliin (tullin sivuitse). Aikaa meni kuitenkin yli puoliyön ennenkuin olimme valmiit levolle.

_Zanzibar_, elokuun 10 ja 11 p. (maanantai ja tiistai). Hotelli kamala. Huoneeni. Sänky. Pesupöytä. Koko talo. Ruokasali paras (katolla). Minua vastapäätä, 3 metrin päässä, rukoustenhuutaja (eeeh, mek, mek, mek, mek). -- Kaikkialla huono ilma.

Englannin konsulin uteliaisuus. Pöytäkirja. Residenssissä.

Young sai rahaa "National Bank of Indiasta".

Vielä yksi yö. Sitten varma ilmoitus, että "Pentakota" lähtee klo 4 i.p. (tiistaina, 11 p:nä), joka tapahtuikin.

Portugalilaisia nylkyreitä hotellissa (n. 25 mk. huoneesta vuorokaudelta). Niillä näyttää olevan melkeinpä yksinoikeus siihen.

Lähtö Pentakotalla. Yöhön saakka Pegasuksen saattamana. Kaikki tulet sammutettu laivalla.

Indialainen miehistö. Palveluskunta. Lääkäri.

Tilavaa. -- Sipuleja. Rottia. Kannella hyvä.

Elokuun 11 p:nä a.p. jätimme tuon unohtumattoman Africa Hotellin ja meidät, 18 kolliamme ja professorinrouvan viulu soudettiin höyrylaiva Pentakotaan, joka seisoi tyhjänä, outona ja tulijoilta suljettuna kaukana sataman edustalla. Me kiersimme sen ympäri, ei portaita missään. Kun toisen kerran soudimme alahangan puolta, pisti tumma pää kaiteen ylitse näkyviin.

"Mitä tahdotte?" huusi hän.

"Laskekaahan portaat meille."

"Minkätähden?"

"Me olemme matkustajia ja tulemme laivaan."

Pää katosi. Tuokion kuluttua ilmestyi kaksi päätä ja uusi niistä kysyi samaa asiaa. Nyt ryhtyi kolme neekerisoutajaamme puhumaan, kaikki yhtä suuta ja se sai viimein asian sujumaan. Kunnolliset ja kunnialliset paraatiportaat laskettiin eteemme ja pian olimme kannella.

Ei ainoaakaan europalaista näkyvissä, pelkkiä indialaisia ja pari malaijia. Yhdentekevää, kunhan vain pääsisimme lähtemään. Eräs ensinmainituista pyyteli kumminkin kohteliaasti anteeksi, ettei meitä otettu heti laivaan. Kukaan ei ollut ilmoittanut, että matkustavia tulee, ja oli annettu ankarat käskyt asiattomien laivassakävijäin varalta. Meidät sijoitettiin ylen kohteliaasti ja yli-hindu pyysi meitä itseämme valitsemaan hyttimme, laivassa ei ollut muita matkustajia.

Melkoisen eriskummallinen laiva, tämä uusimpamme. Vanha Itä-Indian kulkija, ainoastaan 3,400 tonnin kantavuus, liikkui väliä Bombay-Zanzibar-Durban niin sanoakseni huvikseen. Sillä kriitillisten aikain vuoksi ei sillä ollut, kuten jo sanottu, lastia eikä matkustajia, paitsi meitä kolmea. Kuitenkin toimitti se tärkeää tehtävää. Huippulipun alla liehui viiri "Royal Mail", kuninkaallinen posti. Meillä oli laivassa posti, koko Etelä-Afrikaan, Europaan ja Amerikaan menevä Indian posti. Ja missä se merkki loistaa, on aluksen puskettava eteenpäin, olipa se miten tyhjä ja kuormasta köyhä tahansa.

Puoli tuntia kestävän tutustumiskävelyn jälkeen milloin missäkin kohtasimme ensimäisen kristityn sielun, englantilaisen, jolla oli piippu suussa ja uniformulakki päässä. Hän ei ottanut laisinkaan selvää meistä, eikä vastannut tervehdykseemme. Professori uskalsi kuitenkin kysyä, tiesikö hän, missä kapteeni oli.

"Yes", vastasi mies ja veti nysän hetkeksi suustaan, "I'm the captain", minä olen kapteeni.

Me esittelimme itsemme ja selostimme vaiheemme ja aikeemme. "Jaha, jaha, Pegasuksen kapteeni puhui jotain sen tapaista". Sitten meni piippu suuhun takaisin eikä hänestä lähtenyt sillä kertaa sanaakaan enempää.

Pian soitettiin sitten aterialle ja me asetuimme ruokasaliin, joka oli sama kuin huone, jota on tapa kutsua peräsalongiksi. Oli hyvin mukavaa, minulla oli matkaa ainoastaan l 1/2 metriä hytin ovelta paikalleni ruokapöydän ääreen. Pöytäseuraa oli kapteeni, me kolme matkustajaa, yksi valkea upseeri ja yksi indialainen samaa virkaa sekä eräs tuntematon, pieni, tumma herra, jolla on silmälasit.

Nyt sain tutustua indialaiseen ruuanlaittoon. Siinä on eräs johtava periaate ja se kuuluu SIPULIA. Ensin tuli kalavoileipä, joka oli varustettu sipulisuikaleilla, sitten sipulikeitto, sitten sipulipihvi, tomaatista ja sipuliviipaleista tehdyn salaatin kanssa. Viimeiseksi tarjottiin erästä määrittelemätöntä, imelähköä sotkua, jonka reunoilla oli sipuli-kiehkuroita, ja aamusta ja päivästä tuli ensimäinen lunchi.

Pöytäseurustelu ei ollut rasittava. Kukaan ei sanonut ylimalkaan mitään.

2.

_Helsingissä, marrask. 2 p. 1914_.

* * * * *

Oli kerrassaan kirottu kotimatka tuo, jonka sain tehdä. En jaksa kuvailla sitä nyt tarkemmin, mutta voit ymmärtää vaikutuksen, jos mainitsen, että sain 3 viikkoa, Kapista Liverpooliin saakka, olla samassa hytissä erään työmiehen kanssa, hytissä, jota ei myrskyisen ilman vuoksi melkein koskaan tuuletettu. Sen laajuussuhteet olivat suunnilleen seuraavat:

Pituus 2 1/2 m. Korkeus 2 1/2 m. Leveys 2 m (tarkemmin 1,8),

yhteensä 12 1/2 m3. Hyttitoveri ei koskaan riisunut muuta kuin takkinsa ja saappaansa, ei koskaan pessyt itseään ja tupakoi öisin. Liian täydessä laivassa (SS. Aeneas of Blue Funnel Line, trade Sydney--Durban--Liverpool) ["Sinisen savupiipun linjan" laiva, kulkeva väliä Sydney--Durban--Liverpool. Suomentaja] ei ollut mitään mahdollisuutta vaihtaa hyttiä. Eikä saanut nukkua kannellakaan. Seuraava laiva oli lähtevä Kapista vasta viiden viikon kuluttua. (Englannin hallitus oli takavarikoinut omiin tarpeihinsa "Union Castle-linjan" laivat.)

Jos olisin voinut miten tahansa saada tiedon Dar-es-salamista kotiin, että olin elossa ja tulin siellä toimeen, olisin jäänyt varmasti sinne. Mutta olimme täydellisesti eristetyt, (langaton lennätinkin hävitetty) eikä minulla olisi ollut rauhallista päivää, alinomaa ajatellessani kotiväkeni levottomuutta ja tietämättä itsekään mitään heistä.

Sentähden pakenin kaiken uhallakin yli meren Zanzibariin, englantilaisella risteilijällä nimeltä Pegasus (minä + eräs englantilainen pari, prof. Young rouvineen, Johannesburgista) ja jatkoin sitten sieltä eräällä surkealla Bombayn-laivalla matkaa Durbaniin, jonne mainittu Aeneas viimein saapui. Oli pelkkä sokea sattuma, ettei meitä kaapattu, sillä ristelijä Königsberg otti aivan meitä lähellä erään suuren engl. höyrylaivan. Lourenço Marquesissa oli laivamme pakko myrskyn tähden kotvia. Kirotun kylmää siellä sitäpaitsi oli, ja ruoka kirjaimellisesti syötäväksi kelpaamatonta, (indialainen keittiö, m.m. sipulia joka ruuassa, jälkiruuassakin).

Sähkösanoman Kapista sain lähetetyksi aivan viime tingassa ja suurilla vaikeuksilla. Minä ajattelin kyllä, että sinä ehkä vastaisit siihen, mutta valitettavasti ei ollut aikaa sitä odottaa. Minä laadin 20 sanaa ja niistä pyyhittiin kaabelikonttorissa 17 pois. Muistaakseni kuului se näin:

"Stopped Daressalam, escaped british cruiser Zanzibar, Indiaboat Durban, Australiaboat Capetown. Many difficulties. Now direct Liverpool steamer Aenas arriving 20 september." [Matka keskeytyi Dar-es-salamissa, pääsimme brittiläisellä risteilijällä Zanzibarista. Indialaisella laivalla Durbaniin australialaisella Cape towniin. Paljon vaikeuksia. Nyt suoraan Liverpooliin, höyrylaivalla Aeneas, saavutaan syyskuun 20 p. Suomentajan selitys.]

_Durban_. Tekijän oli jo melkein pakko pysähtyä Durbaniin, koska englantilainen komendantti ei pitänyt hänen passiaan tarpeeksi pätevänä ja epäili hänen sanojaan mitä hänen kansallisuuteensa tulee. Tekijältä kysyttiin, osasiko hän venäjää. Hän vastasi ettei asianlaita ollut niin ja että hänen kotimaassaan puhuttiin pelkästään ruotsia ja suomea. Komendantti vastasi, että sitä seikkaa hän ei tuntenut ja kysyi, osaisiko hän kirjoittaa nimensä venäjäksi. Sen hän osasi ja komendantti ratkaisi nyt asian niin, että hän sai jatkaa matkaansa. -- Joku hetki myöhemmin ilmestyi hänen hotelliinsa salapoliisi ja tiedusteli tuota "saksalaista tohtoria". Tekijä oli käynyt Hampurilinjan Durbanissa olevassa konttorissa viemässä Taboran kapteenin pyynnöstä terveisiä sikäläisille yhtiön miehille; hän oli siellä käyttänyt saksankieltä, josta nyt seurasi ilmianto. Äskenmainittu passin tutkiminen pysähdytti seikkailun kumminkin pelkkään kuulusteluun.

Ja hiton monien pyyhkimisten jälkeen jäi ainoastaan "Returning Liverpool Mattsson", kun olin ensin saanut antaa kunniasanani, ettei Turku ole linnoitus (Helsinkiin ei laisinkaan saanut sähköttää, sillä se oli linnoitus).

Koko moinen matka alinomaisessa rahattomuuden ahdingossa (sain lainailla askel askeleelta päästäkseni eteenpäin; tavattoman hauskaa; hyvin ystävällisiä olivat mainitut Youngit, he tulivat Lontoosen saakka), se oli tietysti raihnaiselle minuudelleni liikaa. Ei ole ihme, että sitten kellistyin.

Myöskin Liverpoolissa ajattelin, että kotoa voi tulla sinne sähkösanoma, mutta meidät vietiin suoraan laivalta Lontooseen menevään ylimääräiseen junaan.

3.

Tänään tunnun olevan tuulella puhua eräästä hyvin uusiaikaisesta kappaleesta maailman historiaa, nimittäin tuosta nykyään niin kiitetystä Rauman-liikenteestä. Onhan mainitusta läntisen rannan kaupungista näet tullut eräs oikeita maapallon jymykohtia, ja pian alkaa kuulua huonoon käytökseen, ettei ole tehnyt matkaa Tukholmasta Raumalle. Kun sattui niin, että olin joku päivä sitten moisessa mukana, erään professorin sekä maisterin kanssa, ja koska en ole nähnyt kuvausta siitä, miten tuollainen matka ylipäätään suoritetaan, kuvailen sitä tässä kaikessa lyhyydessä, mahdolliseksi hyödyksi myöhemmille ylitulijoille.

Tukholmassa saimme kolme viimeistä paikkaa laivassa "Carl XV", yhdellä niistä viidestä aluksesta, jotka sillä kertaa lähtivät matkalle. Professori ja minä miehitimme kaksi päälletysten valmistettua makuulaveria höyrylaivan n.s. seurustelusalongissa takakannella, kun taas maisteri otti uhrautuvasti tuon kolmannen vuoteen, joka oli yksi neljästä eräässä toisenluokan hytissä. Mutta kun hänen oli majoituttava sinne, huomattiin, että ne muut kolme paikkaa samassa, hytissä olikin annettu naisille, jonka vuoksi hän ryhtyi näiden kanssa neuvottelematta heti pyydystämään jotakin toista kajuuttaa ja saikin erikoismaksua vastaan viimein haltuunsa köksän kojun. Köksä lienee itse nukkunut jossakin padassa. Höyrylaivakonttorien tapa on tavallisesti pitää huolta siitä, ettei naisia ja herroja, jotka eivät avioliiton kytkyillä kuulu yhteen, sijoiteta samaan hyttiin. Rauman-liikenteen tukholmalainen konttori ottaa asian hiukan vapaamielisemmältä kannalta ja antaa sekaisin sullottujen itse selvitellä asiansa.

Matka Ruotsin saariston halki oli kuten aina miellyttävä, mutta auringon laskiessa tulimme merelle ja luoteistuulessa alkoi keikkuminen, joka jatkui sitten melkoisen hyvänä crescendona aina Raumalle saakka. Suuri joukko matkustajia kalpeni aivan empimättä, toiset vähitellen. Ei ollut paljon useampia kuin me kolme, jotka säilyttivät sisäisen tasapainonsa. Seurustelusalongin kahdeksasta vuoteesta ei näkynyt yksikään olevan täytetty vielä edes iltamyöhällä, sillä kuusi niiden tilaajista oli kadonnut kuin tuuleen. Viimein arveli kuitenkin professori, että meidän oli mentävä levolle. Hän meni sisään valmistamaan makuupaikkaansa, mutta tuli takaisin ja sanoi, että siellä istuu yksinäinen herra pöydän ääressä ja tuijottaa hurjasti eteensä. Minä menin vuorostani sisään ja näin, että tiedonanto oli oikea. Koska oli epämiellyttävää asettua makuulle näiden kauhistavain katseiden edessä, kysyin varovasti tuolta yksinäiseltä herralta, joka oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen mies, voiko hän pahoin.

"Mein Herr", vastasi hän, "jich bin sehr krank. Jich habe schon zweimal vomiert. Jich bin aus Riga und jich fahre nicht gerne auf dem Wasser."

Niin, mitä oli nyt tehtävä? Naamat synkeinä kömmimme, professori ja minä, ylös vuoteillemme, kun ensinmainittu, joka makasi yläkerroksessa, oli ensin järjestänyt matkaremmistään varmuuslaitteen, josta hän ei päässyt putoamaan. Laiva keikkui nimittäin runsaasti, eikä pöydillä eikä hyllyillä pysynyt mitään.

"Mein Herr", huudahti yhtäkkiä tuijottava naapurimme katsoen minuun, "jetzt kommt es wieder."

"Mein Herr", vastasin minä, "bitte, eilen Sie hinaus."

Hän totteli. Kun hän palasi, kehoitin minä häntä hartaasti olemaan tuota onnetonta istumistaan jatkamatta ja sen sijaan menemään pitkälleen yhteen noista vapaista makuupaikoista ja koettamaan nukkua.

"Glauben Sie, dass das gut ist?" kysyi hän.

"Mein Herr, ich glaube."

Hän riisui kalvostimensa, kauluksensa ja selluloosasta tehdyn paidanrintansa. Hän ei näyttänyt kuitenkaan joutuvan koskaan valmiiksi, sillä hän koetti itsepäisesti pitää irtaimistojaan peilin hyllyllä, ja jokaisella laivan keikauksella hurahtivat ne alas lattialle. Viimein hän pääsi kuitenkin asettumaan eräälle alavuoteelle, tuulen yläpuolelle, vastapäätä minua.

Professori ja minä aioimme jo nukahtaa, kun meidät peljästytti kova jytinä. Riigan herran oli muuan ankara heilahdus paiskannut vuoteesta, patjoineen, tyynyineen päivineen, ja siinä hän nyt voihki nelinryömin seurustelupermannolla.

"O ha, o ha, o ha", muuta hän ei puhunut, ainoastaan niitä 18 à 24 kertaa perätysten. Viimein alkoi hän suorittaa värähteleviä liikkeitä kululle lähteneen patjan alla ja lähistöllä.

"Was wünschen Sie?" kysyin, todellakin osaaottavasti.

"O ha", vastasi hän, "ich habe verlohren meine Brust." Ja ilmeisissä tuskissa hän etsi nyt tuota siunattua selluloosaansa. Jos se olisi ollut minua lähellä, olisin pistänyt sen tikulla tuleen ja vapauttanut sekunnissa hänet rauhattomuudestaan. Siinä hän sitten löysi rintamuksensa ja koetteli nousta jaloilleen.

"Älkää nousko ylös", sanoin, "vaan ryömikää tuohon tyhjään vuoteeseen tyynen puolelle. Siinä on varmempi maata."

Hän ryömi, kiltisti kuin lapsi, pianotuolin seuraamana, joka käyskenteli väsymättä salongissa edestakaisin. Hän lepäsi nyt samassa linjassa minun kanssani, jalat vasten jalkojani. Yhtäkkiä näin hänen tempaisevan kouraansa jonkin vieraan hatun -- onneksi se ei ollut professorin eikä minunkaan, -- joka myöskin kulki kävelyllä. Hän kallisti kasvonsa siihen. Tjaa.

Hetken perästä kuulin hänen virkkavan puoliääneen:

"Ich hatte nicht Zeit auszugehen."

En malttanut olla onnittelematta häntä, ettei hattu ollut hänen omansa.

"Nein", vastasi hän sangen vakavana, "dieser Hut ist nicht mein Hut. Aber ich werde den Bezitzer nicht aufsuchen."

Kaiken aikaa pyöriskeli parvi pieniä omenoita edestakaisin lattialla. Riigan herralla olivat ne olleet pussissa ensimäisessä vuoteessaan. Aivan odottamatta kuulin hänen huutavan: "Hs -- häs -- häs --" ja huitovan kaksin käsin. Mutta tuokion päästä alkoi hän nauraa: "Herra Jumala, minä luulin, että ne olivat hiiriä."

Ja tämä mieluisa asian käänne antoi hänelle viimeinkin unen. Mutta ei minulle.

Sillä nyt tuli sisään sangen hienosti puettu vanhanlainen kavaljeeri, joka asettui muitta mutkitta vielä koskemattomalle alavuoteelle, tuulen yläpuolelle. Hän oli avannut hienon matkavaipan, veti sen korvilleen ja aikoi nähtävästikin viettää yön jäljellä olevat neljä tuntia makaavassa kellotusasennossa seljällään. Vajaassa viidessä minutissa paiskattiin hänetkin ja hänen sänkyvaatteensa permannolle, samalla siroudella kuin Riigan herra vuoteineen. Myös uutistulokas jäi vähäksi aikaa nelinkontin maahan, ei sanonut ensin mitään, mutta sähähti sitten jotain jollakin minulle vieraalla kielellä, sähähti suorastaan julmasti, noukki maasta särkyneet silmälasinsa, nousi ylös ja meni ulos. Hän ei tullut koskaan takaisin. Ainoastaan Riigan omenat jatkoivat hillitöntä franseesiaan.

Suunnilleen sillätavoin kului aika sisällä. Ulkona kannella, joka taholla, huusivat tunnit päästään melkein keskeyttämättä sairaat naiset. Siinä soivat hysterian, meritaudin ja kuolemankammon kaikki hornansävelet. Joskus tuntui kuin olisi koko laiva ollut houruinhuone.

Raumalaisten uhrautuva valppaus varhain aamulla oli kaikille meille oikea siunaus. Saatiin ystävällisistä käsistä ruokaa ja juomaa, lämmintä ja hyvää, ja luulenpa, että useimmat virkistyivät siellä jälleen tuon monille suorastaan kauhean yön vaivoista.