Part 10

Kauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de Moçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta, jotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on komppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen niinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella tai vihreällä sanan: "_Republica_". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään, sillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä edes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on kaksi elefanttia ja teksti "Companhia de Moçambique", ei muuta. Yhtiö on kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus kannattaa -- maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava uudestaan komppanian postimerkit.

Beira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen. Kaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston tamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta näiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä alkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan jätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu kaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla näkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa hulmuavia savuja.

Beiran kadut -- joita on yksi pitkä ja useita pieniä -- ovat varustetut hyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa, eikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista j.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin afrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on tosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa saa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55 cm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä kuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava istua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme henkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy käsiksi.

Niillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta lähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin luulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan kovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me emme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän tavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja sitten taas takaisin, -- kunnes se loppui uudestaan.

Eräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa. Hän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui hänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he löivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten, että me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme niistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä ei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan konsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja tämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat liikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.

Kun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei yhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on erityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn edestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä kertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee vastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten ryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit ovat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin majordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen luvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.

Eräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, -- aivan kuin Kaskisissa -- ja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista neekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja käsilaukkuja. "Ostakaa nyt, very good massa", hyvä, kiltti herra, "shillingi pari." Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme. Kuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi hyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa on nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla reissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä hyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan kulmalla tarkastamassa liikettä.

Kaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten vankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan, vihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa olevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne ahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin kunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.

Pikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan omituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä suhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja perunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja baaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä, toisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää kirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa oli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli tiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin Kapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn ja shillingin kirjat.

Siellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, "The Beira Postin", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä palstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät englanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin harrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä peritty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja luettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen lehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin tulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon verityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla, tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät valtameren taakse.

Mitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään muutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että voin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista kaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun julistan, että _ilman sanomalehtiä saattaa elää_? Ja moinen on mahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti viipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.

Sitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse. Purren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko ja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä tietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit saivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan taakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että hänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan suupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin väkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt sikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan portailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä tuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa, mutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne kumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.

Kauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi pitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään, tamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro muuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.

Se oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin kannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen turbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani olevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja rakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet säilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.

Ne olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty. Kaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun hetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain muiston tuokio.

"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki Elothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja Hiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet ja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he tulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää kultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle." Niin kertoo ensimäisen Kuningasten kirjan yhdeksäs luku.

Hiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa ja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta. _Missä oli Ophir_? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä vielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin kirjan "Im Goldlande des Alterthums" (1902), hänen on vaikea olla eri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa, itäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja kuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria juuri täältä.

Jos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon kaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän lahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla, tämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon, äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.

Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle, joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.

Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin, keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st. ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", -- olkaa hyvä, juna lähtee.

Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji. Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.

Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat hymyilevät laineet -- --

Ja heitä ennen?

Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla. Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.

Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:

"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."

Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein isolle maljalle.

Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello 11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.

XV.

OHI MADAGASKARIN.

Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.

Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990 saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti, tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia, tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa lastiruumaamme.

Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n. 150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet sanaakaan.

Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla. Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."

Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä, miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli "Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.

Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen -- onko herrasväki koskaan kuullut aluksen huokaavan? -- ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa. Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta, palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.

Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös, kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas, tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa, katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me emme -- --

Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu "Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli -- me, joita vietiin pohjoiseen.

Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".

Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes, tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.

Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä. Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi vauhti taaksepäin.

Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin olisi ovi narahtanut.

On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta kaivetusta pullosta.

Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa. Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena. Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan" päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä. Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat 200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.

Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle, mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville. Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.

Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon, yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", -- vastaa Wienin kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä, mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos", pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee, pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan -- niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla _kaunis_ neekerinainen näköpiiriimme.