Part 1

SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN

Kirj.

GUSTAF MATTSSON

Suomensi

Joel Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Alkulause. Kaupunki ja laiva. Yli Espanjan meren. Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla. Kanarian saarten eteläpuolella. Senegalin matalikoilla. Päiväntasaaja. Kaksi Angolan loukkoa. Peter Moorin maassa. Kapin kaupungissa. Mozambique-virralla. Vascon Jouluaatto-lahdessa. Kansitarkastus. Lassi Markussonin luona. Ophirin maan ääriin. Ohi Madagaskarin. Viimeinen luku.

Alkulause.

Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan. Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä, että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.

G. M.

I.

KAUPUNKI JA LAIVA.

"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta Hampurissa.

"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie herra ylös numeroon 35!"

Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.

"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin voin.

Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville. Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti virkkaa pari sanaa:

"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."

Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten: sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta. Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.

Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg" kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet. Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat ja hienot vaunut vierivät.

Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka _elää_ selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet. Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että Hampuri _lontoolaistuu_. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".

Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.

Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi, näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.

Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki. "Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna 1911 syksyllä.

Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni, kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.

Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa, että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf., ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki, lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.

Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni, viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."

Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa. Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä katuja.

Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia, jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!

Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla. Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia, valkeita lintuja.

Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.

Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä- tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa, ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?

Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".

Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin" kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.

Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla. Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista, mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta...

Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet -- ruokasali, kahvihalli, musiikkihuone, tupakkasalonki --, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut, että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.

Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, -- vertaus jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä, mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa, mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.

Jää hyvästi, ranta!

Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia, lippuja, kyyneleitä -- --

Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", -- pitkulaisessa laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna tuprusi itsekseen.

Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin, ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.

Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna, vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme -- olemmehan jo poissa. Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja: yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.

Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla, niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.

Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen. Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.

II.

YLI ESPANJAN MEREN.

Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni kunnon merimies on hukkunut.

Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin tällöin rypistää hän kulmakarvojaan -- varmaankin joku taas sotkee jotain -- ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.

Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia, ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt -- hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella --, ensimäinen upseeri v. Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.

Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."

Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä. Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja hellyttävästi.

Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää, tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli, kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan. Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja englanninkielellä seuraava teksti:

"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."

Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.

Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani, toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi pian koko kolmas luokka.

"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.

Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat kaikki muut samaa mieltä, -- sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi, -- ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]

Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.

"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka melkoisen vaikeaa, olen kuullut."

Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa ja luin ääneen.

_Yksinkertaiset vokaalit_. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.

"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin pohjoissaksassa."

Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli siis a. Nyt tulee b."

"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a lisäksi."

"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"

"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa house. Esimerkiksi: mau, paha."

"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli. Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee, että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole laisinkaan vaikeaa."

Kirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. "Siis nyt b."

"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta portugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a."

"Zum Teufel, was ist denn _das_?" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs herroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä pilkkasin heitä.

"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on viimeinen a, joka nyt täältä lähtee." Ja minä luin: "a, a:n ja ö:n väliääni, esim. _pano, liina_."

"Väliääni? _Väliääni_?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen kristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?"

Minun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme hyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä voi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon kohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme lykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.

Me vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita kanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta rauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on a:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on hurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön ja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä. Kun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin vastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.

Tästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen koossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin matkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.