Part 8

Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä helmivyöpiiskoistakin.

Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena tuli "isänmaalliseksi".

Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:

Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan kielistä ja murteista.

Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000 lainasanaa -- "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo -- enimmäkseen munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.

Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. -- Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden alasaksan murretta y.m.

Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]

Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä, eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään pelin kestäessä.

Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera, useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden alkuperäisestä merkityksestä.

Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sanan _hyende_ (pehmeä patja), niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata, jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" -- "panna synti patjalle lepäämään" -- ruotsal. sananlasku).

Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi patja ruotsiksi on "hyende".

Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi muinais-pohjoismaisella kielellä oli "_höghindi_", mutta pitemmälle ei hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: "_höyhinä_", mikä on murre sanasta _höyhentä_. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende" on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta "höyhentö"-sanasta.

Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi keltiläinen eli _suomenkielinen_.

Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset" väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta. Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen sijaan "lainatuilla _höyhenillä_".

Sic transit gloria mundi! -- Siten katoaa maailman kunnia!

Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän kohtelee muinaistutkijain _G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion_ täysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten, kuten lukija muistanee, lausui "_ettei toistaiseksi siihen voida panna oikeastaan huomiota_".

Jos hra Karstenin kielellisiä kuvitteluja voitaisiin nimittää _tutkimuksiksi_, niin olisipa hänen tällainen, tunnetusta saksalaisesta ja ruotsinmaalaisesta tiedemiehestä antamansa lausunto -- uusimman tutkimuksen alalla -- suurimpia typeryyksiä.

Mutta se, joka ohjailee purttansa yksinomaan puoluehullutuksen vanavedessä, on jo joutunut niin harhaan todellisen tutkimuksen kulkuväylältä, että tyhmyys sinne, toinen tänne, ei enää mitään asiaan vaikuta.

Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan, ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.

Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että hän "_jo vähän alkaa ymmärtää suomea_". Mitä sitten sanotaankaan henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka _tehdään_ sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000 vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä" (Egyptissä), _on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää_.

Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä, moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi. -- Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista, ovat _Suomen suomalaiset_. He ovat siis ainoat, jotka tuleville polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin puhtaana.

Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt -- myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.

Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä, rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen kansakuntain joukkoon. -- Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut. Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin kolme muuta miestä."

Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.

Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme _C.A. Gottlund_ asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa: "_Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi_."

Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.

Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä kohtaan, joita minäkin edustan.

Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka -- vaikkapa hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen -- kuitenkin näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia puhuva ihminen.

Seuraavalla tavalla kirjoitti

CARL AXEL GOTTLUND:

KUNINKAALLISELLE POHJOISMAIDEN MUINAISTEN KIRJOITUSTEN YHDISTYKSELLE KÖPENHÄMINÄSSÄ.[65]

Tardi ingenii est rivulos consectari, fontes rerum non videre.

_Cicero_.

Kunnioittavimmin.

'Koska Seura tutkimustensa esineeksi on ottanut kaikki Pohjoismaat, ja koska ei ainoastaan Suomenmaata liene niihin luettava, vaan myös Suomen kansa muinoin on ollut vanhimpana asukkaana sekä Ruotsissa että Tanskassa ja Norjassa, niin tämän johdosta katson olevani oikeutettu toivomaan, että tämän kansan menneitten kohtalojen lähempi tutkiminen katsottaisiin ansainneeksi Seuran huomiota.

Tämän johdosta olen rohjennut omistaa Seuralle oheen liitetyn pienen teokseni, jonka lähemmän arvostelemisen täten nöyrimmästi jätän Seuran yhtä oikeudenmukaisen kuin valistuneen harkinnan varaan.

Niiden monien Seurojen joukossa, jotka aika ajoittain ovat perustautuneet Pohjoismaiden vanhimman historian tieteellisen tutkimisen edistämiseksi ja joiden toiminta on levinnyt näiden kolmen pohjoisen valtakunnan melkeinpä kaikkiin osiin, ei minun tietääkseni yksikään ole kiinnittänyt huomiotaan tähän, Pohjoismaiden historiaan nähden, yhtä alkuperäiseen kuin sen ensimäiseen edistys- ja sivistysasteeseen vaikuttaneeseen Kansanheimoon. He ovat, päinvastoin, tämän syrjäyttämisen kautta aivan kuin katkaisseet historian tutkimuksen näköpiiristä kokonaisen muinaismaailman: nimittäin koko Odinilaisen kansanvaelluksen edellä olleen ajan.[66]

Tosin on tämä aika, kuten kaikki muinaisaika, pimeä ja hämärä; mutta eipä ole sanottavasti tehtykään, jotta olisi voitu tiedon valon yhdelläkään säteellä murtaa sen hämärää. Ainoastaan syvemmin tutkimalla Suomen kansan vaiheita voidaan saavuttaa lähempää tietoa siitä ajasta -- voidaan päästä ainakin johonkin otaksumiseen siitä; ja mitä siinä suhteessa voitetaan Suomen Historialle, se voitetaan myöskin Ruotsin ja Tanskan Historialle.

Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee nousuaan täällä Pohjolassa -- kirjallisuus, joka nousee suomenkielen ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä Pohjoismaissa _on vanhin_, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana sivistyskielenä Pohjolassa.

Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten kirjallisuuslähteitten kautta, -- joiden tunteminen ehkä olisi ollut tarpeellinen ennen muita -- ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä muinaisuutta.

Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin sanoin saada selvittää asiaa.

Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät kaksoisääntiöt ja ääntiöt.

Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta _pitkästä ijästään_, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. -- Tämä olkoon sanottuna ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. -- Mitä taasen kielen henkeen tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle -- jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista, tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta, että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken. Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi -- jotta en tässä puhuisikaan kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten runoudessa havaita merkkejäkään -- niin emmepä hetkeäkään epäilisi kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me katsoisimme _alkuperäiseksi_; varsinkin koska kreikkalaisten ja roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.

Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m. vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä, valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja elämänohjeita -- jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä ei kaiketi _kukaan_ epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan _kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä_, jotka esiintyvät kreikkalaisten runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m. muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen, niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta, että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, _perustu alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir, Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten viisausopista_, -- ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja manauksissamme havaitsemme jälkiä _korkeammasta menneisyyden kultuurista_, -- niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan Seuran huomioon.

Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia kertomuksia. Molempia herjattiin -- vieraina kansallisuuksina -- useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi niistä selville.

Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä, vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat kreikkalaisiksi -- samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]

Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]

Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva kallisarvoinen.

Erikseen käytän tässä tilaisuutta pyhittääkseni kiitollisen muiston Seuran ensimäiselle perustajalle, professori _Rask'ille_, jonka henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kirjallisia ansioita minä suuresti kunnioitan, ja jonka kanssa minä sekä suullisesti että kirjallisesti olen ollut läheisissä suhteissa, ja jonka osottamasta lämpöisestä harrastuksesta meidän kieltämme kohtaan Suomen kansa kokonaisuudessaan on kiitollisuuden velassa. Hänen kohtalonsa oli sama kuin minunkin; hänen aikansa väärinkäsitti hänet, kun hän vuonna 1824 kirjoituksessaan "Oikeinkirjoitusoppi", omituista kyllä, oli omaksunut samat mielipiteet kuin minulla on, koskapa hän tanskankielen kirjoittamiseen nähden tahtoi toteuttaa saman järjestelmän, jota minä jo vuonna 1817 olin koettanut saada toimeen suomenkieleen nähden -- että nimittäin kirjoituksessa olisi käytettävä kielen vielä eläviä muotoja (sellaisina kuin ne puheessa esiintyvät), eikä kuolleita tahi jo kangistuneita muotoja (jollaisia kirjoituksissa tavallisesti käytetään); perusajatus, joka -- sanottakoonpa siitä mitä tahansa -- aina on ja tulee olemaan oikea.

Olen alati j.n.e. _C. A. Gottlund_.'

* * * * *

Sellainen oli tuon huomatun miehen, C.A. Gottlundin "Kongelige Nordiske Oldskrifts-Selskab'ille" osottama kirjoitus. Ryhtyikö mainittu seura kirjoituksen johdosta mihinkään toimenpiteisiin, sitä emme tiedä. Kirjoitus oli varustettu useilla huomautuksilla, jotka osittain olivat vielä mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus, mutta emme tällä kertaa katso olevan syytä julkaista näitä huomautuksia. Erikseen on kuitenkin kirjoituksen lisäkkeistä mainittava, että Gottlund, osottaakseen suomenkielen taipuvaisuutta ja rikasmuotoisuutta, esittää esimerkin; sanan: _Seison_, josta hän muodostelee hämmästyttävän määrän eri-merkityksellisiä taivutusmuotoja, joiden joukossa tosin on useita sellaisia murremuotoja, joita ei enää käytetä. Onpa joukossa sellaisiakin, jotka tosin ovat, ainakin suurimmaksi osaksi, muodostetut kielemme lakien mukaisesti, mutta tuskin koskaan olleet käytännössä.

Kaikille suomalaisille tunnettuja muotoja, jotka eivät selitystä kaipaa, ovat sanasta _seison_ johdetut, Gottlundin esittämät muodot:

Seisotaan eli seistään, Seisoin, Seisoelen, Seisoellaan, Seisoelin, Seisoskelen, Seisoskellaan, Seisoskentelen, Seisoskennellaan, Seisotan, Seisotetaan, Seisottelen, Seisotellaan, Seisottautan (seisotutan), Seisottautetaan (seisotutetaan), Seisottauttelen, Seisottautellaan, Seisahdan, Seisahdetaan, Seisahtain, Seisahtelen, Seisahdellaan, Seisahdun, Seisaunnun (seisautuu), Seisautan, Seisautetaan, Seisauttelen, Seisautellaan, Seisauttautan, Seisautetaan, Seisauttauttelen, Seisauttautellaan.

Gottlund sitten jatkaa edelleen muodostuksiaan, kuten:

Seisotamme, Seisottelemme, Seisautamme, Seisahtelemme, Seisauttalemme j.n.e.,

ja näyttää, että hän yhdestä ainoasta sanan vartalosta muodostaa 104 erilaista teonsanan eli verbin muotoa.

Joskaan emme voikaan hyväksyä kaikkia hänen tässä julkaisematta jätettyjä muodostelujaan, joista nykyisin monetkin katsotaan joko murteellisiksi tahi ainoastaan erilaisesta kirjoitustavasta riippuviksi, niin osottavat jo tässä julkaistut muodostelut sekä suomalaiselle itselleen että erittäinkin kielemme korkean alkuperän epäilijöille

_suomenkielen korkean kehityksen_.

Tämän kielen sana- ja muotorikkaudesta todistakoon myös C.A. Gottlundin seuraava lausunto:

'Vakuutamme, että yhdestä ainoasta sanasta, -- sanasta: _yksi_, on lähtöisin -- poislukemalla siitä muodostuneet yhdyssanat -- 663 erikseen muodostunutta yksinkertaista sanaa, nimittäin:

94 adverbiä, 141 adjektivia, 323 substantiviä, 105 verbiä, Yhteensä 663 sanaa,

jotka kukin eri tavallaan ilmoittavat ja selittävät eri vivahduksia käsitteestä: _useasta tehdä yksi_ (yksinkertaistuttaa, yhdistää), tahi: _yhdestä tehdä monia_ (osittaa, lisätä); ja joiden sanain eri taivutusten lukumäärä nousee

_vähän yli 41,400_,

joissa ei löydy yksikään kovista vokaleista a, o, u.'

Siten lausuu C.A. Gottlund.

Lönnrotin lausunnon mukaan on suomenkielessä 120,000 perussanaa; O.M. Reuter sanoo niitä olevan 200,000, sikäli kuin ne ollenkaan ovat laskettavissa!

Olisipa hauska tietää montako perussanaa uusimmissa sekakielissämme on!