Part 5

"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja, jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen, vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaan _tiedon, sanan kaikkivoittavalla voimalla_, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme, ominainen suomalaisille.

"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta, jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.

"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan luovan mielikuvituksen tuote.

"Joukko erilaatuisia kansanrunoilijoita on toisistaan tietämättä tehnyt yhteistyötä tämän suuren teoksen luomiseksi, joka toisaalta antaa niin erinomaisen kuvan muinaissuomalaisten maailmankatsomuksesta sekä uskonnollisista ja siveellisistä katsantokannoista; ja taas toisaalta heidän kotielämästään, jopa sen pienimmistäkin vivahduksista.

"Paras todistus suomalaisten rakkaudesta lauluun ja runouteen on siinä, että vanhat pakanalliset laulut ovat monien satojen vuosien kuluessa voineet säilyä kansan suussa, josta ne vasta tämän vuosisadan keskivaiheilla on muistiin merkitty.[48]

"Tällaisia lauluja laulamalla lyhensi kansa polvesta polveen iltapuhteensa.

"Muiden huvien joukossa pidettiin parhaimpana ajanviettona runojen laulamista ja niiden tarkkaa kuulemista. Kautta koko Suomen levinneet ovat, kuten ennen muinoin runot, nyttemmin kansansadut, joita suomalaisilla on suurempi määrä ja vaihtelevampaa laatua kuin ehkä millään muulla kansalla koko Europassa.[49]

"Suomenkieli soveltuu aivan erikoisesti laulantaan, sillä harvat kielet ovat siihen niin soveliaat kuin suomenkieli."

Näin osaavasti lausuu O.M. Reuter ajatuksensa Suomen suomalaisen kansan runoudesta.

Myöskin maailman kuulu ranskalainen maantieteilijä _Elisée Reclus_ lausuu:

"Suomalaisten runollinen kieli on kaikista muista kielistä _pehmein ja soinnukkain_ ja sitäpaitsi on kieli erittäin rikasta."

Myöskin englantilainen _Abercromby_ on teoksessaan "_The Pre- and Protohistoric Finns_", Lontoo 1898, syventynyt suomalaisissa runoissa asuvaan mystiikkaan ja runolliseeni loitsuvoimaan.

Samoin on tehnyt kuuluisa _Jakob Grimm_, germanilaisen kielitutkimuksen isä, joka lausui suomenkielestä:

"_Eine der wohllautendsten and gefägsten des Etdbodens_."

("Suomenkieli on kaunissointuisimpia ja taipuisimpia kieliä koko maapallollamme.")

Ja Kalevalasta lausuu sama Jakob Grimm teoksessaan: "_Über das Finnische Epos_" ("Suomalaisten epoksesta") seuraavasti:

"... _Um die epische Poesie aber steht es weit anders, in der Vergangenheit geboren, reicht sie aus dieser bis zu uns herüber, ohne ihre eigne Natur fahren zu lassen, wir haben, wenn wir sie geniessen wollen, uns in ganz geschwundene Zustände zu versetzen. Ebenso wenig als die Geschichte selbst kann sie gemacht werden, sondern wie diese auf wlrklichen Ereignissen, beruht sie auf mythischen Stoffen, die im Altertum wacher Stämme obschwebten, letbhafte Gestalt gewannen und länge Zeiten hlndurch fortgetragen werden konnten. Sie kommt also schon Völkern zu, deren Aufschwung beginnt, und gelangt zur Blütezeit bei solchen, die jener Stoffe mächtig die ganze junge Kunst der Poesie darüber zu ergiessen vermochten; aber ein Grund und Anfang musste immer, man weiss nicht zu sagen wie, vorhanden sein und gerade auf ihm beruht der Dichtung unerfindbare Wahrheit_..."

("... Epillisen runouden laita taasen on aivan toisenlainen. Muinaisuudessa syntyneenä ulottuu se sieltä meidän aikaamme saakka, menettämättä omaa luonnettaan. Meidän tulee, jos tahdomme siitä nauttia, asettautua aikoihin menneisiin. Aivan kuten historia ei synny itsestään, vaan perustuu todellisiin tapahtumiin; samoin epillinen runous perustuu taruaineksiin, jotka muinaisuudessa liikkuivat virkeämpien kansanheimojen mielissä ja vähitellen saivat kuin elävän muodon ja sitten kautta aikain kulkivat perintönä. Nämät tarut vakaantuvat kansoissa, jotka alkavat edistyä ja ne pääsevät kukoistukseensa sellaisissa, jotka, omaten sellaisia taruja, taisivat vuodattaa niihin koko nuoren runoutensa; mutta jokin pohja ja alku, vaikka ei tiedetä millainen, täytyi tarulla olla ja juuri siitä riippuu vaikeus löytää tarun todellista pohjaa.")

Myöskin Martin Buber, Schiefnerin saksankielisen Kalevala-käännöksen uudistaja, sanoo suomenkielestä:

"... _sie scheint nicht für die Rede, scheint zuerst für den Gesang geschäften; ihre Worte enden meist auf Vokale und selten stossen mehrere Konsonanten zu einem spröden Laut zusammen -- und der grosse finnische Forscher Porthan sagt von ihr_;...

"_ihr Geist sei dem Streben der Volkssänger sonderlich günstig_..."

("... Se (suomenkieli) näyttää tulleen luoduksi ei puhetta, vaan ensi sijassa laulua varten; sanat päättyvät enimmäkseen vokaleihin ja harvoin sattuu useita konsonantia yhteen kovemmaksi äänteeksi -- ja suuri suomalainen tutkija Porthan sanoo siitä... että sen 'henki' soveltuu erikseen kansan runouteen.")

(Porthan: "Dissertatio de Poësi Fennica (1766-1778). -- Opera selecta III, Helsinki 1867.")

Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin nykyisiin eläviin kieliin nähden.

Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli, joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.

Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti, tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.

Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää, Darwinin oppilasta _Taylor'ia_, joka monissa teoksissa, esim. teoksessa: "_On the Origin of Aryans_" (Lontoo 1889), päivän selvästi on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" "_on ainoastaan suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara_."

Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun oksa.

Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava paikasta -- ja päinvastoin.

Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt i Finland".

Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee "rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:

"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu" tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä. Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman teorian..."

Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!

Kuten aijemmin tässä teoksessa on Ruotsinmaan oppineiden lausunnoista käynyt selville, ei nimitys "viikinki" osota mitään erikoista "rotua" sen paremmin kuin kaikkien muiden kansain vastaava sana _merirosvo_. Johan kerroimme ruotsinmaalaisen A.E. Holmberg'in selvityksen viikingeistä: "_elinkeinona harjoitettua merirosvousta_".

On tosiaan ominaista maamme ruotsalaiselle "rodulle" se, että se tahtoo omaa sisäistä luonnettaan kuvaavana omistaa itselleen tällaisen "runollisen puvun".

On toisaalta lohdullista sekä meille että viikingeille se, että "yleismaailmallinen kultuuri on tasottanut" viikingitkin siihen määrään, etteivät he enää harjoita ryöväystä elinkeinonaan, vaan nykyisin useimmasti tyytyvät perustamaan "rahanperimislaitoksia", "pankkiiriliikkeitä" y.m. vähemmin verisiä, mutta silti maallista tavaraa tuottavia elinkeinoja.

Mutta hra Eklund jatkaa:

"Meidän, nykyisten Suomen ruotsalaisten katsantokanta on jo täysin selvä. Menneisyyteen kuuluu jo se haparoiminen ja se taistelu, jonka kuluessa ruotsalaiset omaksuivat katsantokantansa. Se ruotsalaisuuden tunne, mikä silloin heräsi, on myöhemmin juurtunut syvempään ja käynyt sisällykseltään rikkaammaksi, seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa ja harrastuksen kautta saattaa vanhan talonpoikaiskultuurin aarteita päivän valoon, jota harrastusta parhaiten edustaa 'Brage-yhdistys', ja minkä tuloksena etusijassa on kaunis sato kansansävelmiä -- näitä kansansielun hienoimpia ja tunteellisimman tarkkoja ilmauksia."

En mitenkään tahdo arvostella sitä "tunnetta", mikä on syntynyt "seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa." Kootut sävelmät voivat olla kauniita tahi mitättömiä, -- sehän on makuasia. Mutta minä vaan huomautan, että sellaiset kuluneet polskat ja katrillit, jotka ovat peräisin Ruotsin valistusajalta, eivät ole "kansansävelmiä".

En muuten usko, että "Bragen" yks'toikkoiset tanssit Korkeasaarella tulevat olemaan erikoiseksi voitoksi "ruotsalaisuuden tunnelmalle" semmoisinaan, sillä sellaista "talonpoikaissivistystä", joka ilmenee näissä heikoissa ja värittömissä herraskartanoiden puolalaisten polskien ja ranskalaisten "ranseessien" jäljittelyissä, on kaikilla kansoilla, eikä se ole mitään ruotsalaisuudelle ominaista.

Tosin sananlasku sanoo: "kuolemansa edellä kukkokin laulaa", mutta eiköhän sopisi rimpuilla muulla tavalla kuin tanssimalla "Bragea" -- haudan partaalla? Mutta hra Eklund kirjoittaa edelleen:

"Olemmehan myöskin nähneet sen epäonnistumisen, mikä tapahtui, kun Bobrikoffin aikana toivottiin eri kieliryhmäin lähempää yhtymistä. Ja me näemme mitenkä suomalaisella taholla, vahvistamalla rotutunnelmaa ja toteuttamalla sen päämääriä, koetetaan saada rajat selviksi. Me tunnemme missä siteet tiukennetaan, missä erotus yhä laajenee."

Tässäpä hra A. Eklund puhuu vastoin parempaa tietoaan.

Joskin on totta, että aito-suomalainen, sellainen, johon "länsimaisen kultuurin tasottava voima" ei vielä ole pystynyt hämmennystä tekemään, tunteekin ja aina tietää olevansa suomalainen, niin on toisaalta paljasta juttua se, että suomalaisella taholla "vahvistamalla rotutunnelmaa koetetaan saada rajat (ruotsalaisiin nähden) selviksi." Missä ja milloin sellaista tapahtuu? Suomalaisethan yleensä ovat tähän saakka syystäkin nauraneet ruotsalaisten "rotutunnelmalle", joka kieltää talonkauppoihinkaan ryhtymästä suomalaisten kanssa. Sellaista "rotutuntoa" eivät suomalaiset koskaan ole lietsoneet, sillä he tietävät, etteivät taloudelliset lait sellaisia "tunnelmia" tottele, enempää kuin perhe- ja avioliitto-asiatkaan. Voidaan sanoa päinvastoin kuin hra Eklund, että nykyajan sivistystä saaneissa suomalaisissa tunto siitä, että he ovat suomalaisia, on usein surkuteltavan nukuksissa, erittäinkin puolisivistyneissä. Siinä merkityksessä "rotutunto" sietäisi paljonkin herättämistä. Kuuleehan joskus suomalaisenkin -- kuin kaikuna ruotsalaisten kehumisista -- sanovan ruotsinkieltäkin "kauniiksi". Sellainen suomalainen kaipaisi tosiaankin terveellistä "rotutunnelmaa". Pitäisi toki jokaisen suomalaisen tietää, että ruotsinkieli on ainoastaan sekotus monista kielistä, ja ennen kaikkea, että suomenkieli on maailman kauneimpia, ehkäpä kaunein kieli. Sellainen totuuteen perustuva tunnelma on omansa ainoastaan kannustamaan jokaista suomalaista rakastamaan kieltään.

Mutta hra Eklund tietää vielä "yhtä ja toista", kuten Joukahainen, ja hän jatkaa:

"Me tunnemme menneisyytemme, me tunnemme alkuperämme, joka on ollut yhteinen meille ja Ruotsin kansalle.[51] Me katselemme vielä kauvemmas taaksepäin, vielä laajemmalti ympärillemme, ja näemme germanilaisen, arjalaisen syntymme ja sukulaisuutemme kaikkien niiden kansojen kanssa, jotka ovat tehneet enimmin siitä historiasta, minkä tunnemme, ja jotka ovat luoneet sen kultuurin, mikä valloittaa maailman."

Tämä ennustus, lausuttuna huhtikuussa 1914, on liian aikaisin lausuttu!

Tosin näemme, että germanit ovat panemassa _ylösalasin kaiken tuntemamme historian_, mutta rakennetaanko sillä tavalla _sitä kultuuria, "mikä valloittaa maailman"_, se on toistaiseksi suuri kysymysmerkki.[52]

Meidän mielestämme "ei suuret sanat suuta halkaise".-- Mutta hra A. Eklund liitelee yhä korkeammalle:

"Gobineaun ja Chamberlainin ylpeät, loistavat näyt nousevat silmiimme; me kuulumme sellaisiin kertomarunon sankareihin. Germanilaisuuden koillisella rajalla, Suomen rajojen sisällä, ovat skandinavilaiset, ruotsalaiset, enimmin tunnusomaiset germanien jälkeläiset, viljelleet ja asuneet, ja vähälukuisuudestaan huolimatta, vaikeista luonnonsuhteistakin välittämättä on täällä luotu luja yhteiskuntarakennus, selvät oikeuskäsitteet, vapaus ja kultuuri.

"Pysykäämme siinä katsantokannassa!"

Pysykäämme vaan! -- Mutta sellaisien "sankarien" sivistys ei maailmaa voita. Sen sijaan tulee se ehkä muuttamaan koko Europan savuavaksi raunioksi. Suottapa ei hra Eklund jatka seuraavasti:

"Tämä (suomalaisten ja germanien) erotus on seuraava: germanit ovat alunpitäin sotilaskansaa, sellaiselle ominaisine vaistoineen ja hyveineen; suomalaiset sen sijaan eivät omintakeisesti ole olleet sotilaita, vaan ainoastaan ruotsalaisten johdolla. Heillä ei koskaan ole ollut sankariaikaa, heillä ei ole kirjallisuudessaan mitään sotaisia suurtekoja säilyssä. Kaikessa germanilaisessa ja arjalaisessa muinaisrunoudessa on miekan kalsketta; se kuvaa sotia, tuhoja ja traagillisia tapahtumia; siten islantilaiset sadut, siten keltiläiset laulut, siten Beowulf, Niebelungenlied, Chanson de Roland, siten Iliadi, siten myöskin kaikkein mahtavin kertomaruno, intialaisten Mahabharata. Miten toisin on Kalevalan laita!"

Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön germanien erikoisuudeksi.

Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman toteutuu, tulee siinä ilmenemään _todellisen sivistyksen korkein saavutus_. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle -- muiden kansojen sekä silloin että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja tuhoja."

Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]

Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian", kaikissa kappaleissa.

Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:

"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on lähtöisin; -- eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene nimeksikään _sitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä_, jota ilman kansat eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä syntynyttä historiaa?"

Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.

Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilpailussa voida nähdä _viisauden ja röyhkeyden_ välillä tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainen _opetuskertomus_ kuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.

Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen, "tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden -- vaikenemaan!

Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä, ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainen _Lalli_ antoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.

Valtiollista lyhytnäköisyyttä taasen ilmenee siinä, kun katsotaan _heikkoudeksi_ se, ettei kaikissa suomalaisissa ollut samaa "iloisaa sotakuntoisuuden henkeä" kuin Lallissa. Sillä jos asianlaita olisi ollut sellainen, niin eipä totisesti "viikinkejä" näillä rannoilla löytyisikään. Herra Eklund heimolaisineen saa siis kiittää olemassaoloaan vaan sen vuoksi, ettei ole suomalaisen luonteen mukaista "tunkeutua historian kilpakentälle" kirves kädessä.

Eipä pitäisi maalata paholaista seinälle, eikä puhua hirttohuoneessa narusta! Mutta hra Eklund voi olla sangen levollinen. Suomen kansa ei lue sellaisia tekeleitä kuin on "Svenskt i Finland", jotenka sanotun kirjasen useimmat ärsytykset ja letkaukset kaikuvat kuulumattomiin kapealla, Edeslahden, Töölönlahden ja Lapinlahden[55] välisellä taipaleella.

Kansamme viimeaikaisesta, "monisanaisuuden merkeissä syntyneestä historiasta" ei hra Eklundin pitäisi kovinkaan pisteliäästi puhua, sillä hänen oma "historiansa" "Svenskt i Finland" teoksessa on todella erikoisen monisanainen, eikä se silti pysty muuttamaan kansamme vanhempaa eikä nuorempaa historiaa.

Hra Eklund ei tosiaankaan kainostele. Hän jatkaa "moninaisuuden merkeissä":

"Tämän seikan merkitystä ei ole vähäksi arvattava. Se, mikä on ero eri kansakuntain välillä ja saattaa toisen esiintymään toista etevämpänä, on juuri se terästetty tahto, joka ensin esiintyy rakkautena aseitten käyttöön ja sotaisiin sankaritekoihin, jonka samalla kertaa tulee olla yhtyneenä ritarilliseen mielialaan ja joka ei saa esiintyä sellaisena raakana hillitsemättömyytenä, mikä on tehnyt esim. Hunnit peloittaviksi. Tällainen kimmoisuus, rohkeus ja voima tekee vastaisuudessa tehtävänsä toisilla aloilla..."

Näyttääpä siltä kuin tässä olisi puhe ruumiinvoimista, joissa muka "viikingit" ovat etevämmät kuin "toinen rotu". Mutta mitenkähän sen asian laita oikein lienee? Miten oli laita esim. viimeisissä Olympialaisissa kilpailuissa? Mitkähän "finländarit" siellä näyttivät "terästetyssä tahdossa" ja "voimassa" voittavansa puhdasrotuiset suomalaiset? Kuka Andersson, Pettersson tahi Lundström juoksi niin nopeasti kuin Kolehmainen? Eikö jo jokainen tässä maassa tiedä, että suomalaiset kaikessa voimaa ja kestävyyttä kysyvässä urheilussa ovat ehdottomasti voitolla "finländareista".

Apein mielin käyn pohjalaisen kimppuun, kun itse, -- isäni puolelta, -- olen pohjalainen, mutta asia ei ole autettavissa.

Herra A. Eklundin pitäisi tietää, ettei vuosisatain kuluessa sorretun Suomen kansan avuksi ole useammin rientäneet kutkaan muut kuin pohjalaiset.

Kuka koetti herättää ruotsia puhuvain rakkautta talonpoikaan, Paavoon, joka "Saarijärven salomailla asui mailla hallaisilla"? -- Pohjalainen _Johan Ludvig Runeberg_.

Kuka kirjoitti suomenkielestä: _"sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja ja sitä lasta_ (suomenkieltä) _tulemme käsivarsillamme kantamaan maailmaan_." -- Niin kirjoitti pohjalainen _Z. Topelius_.

Kenestä Te itse, hra Eklund, olette kirjoittanut:

"Hän katsoi kansakuntaa, valtiota sellaiseksi lujaksi ja yleväksi yhtenäisyydeksi, jossa häiritsevillä ja heikontavilla eroavaisuuksilla ei ollut olemassaolon oikeutta; tuo suuri aate vaati kaikkien erikoisharrastusten alistumista; se vaati myös, että kaikkien, jotka tahtoivat palvella sen tarkoituksia, tuli ajatuksin ja sanoin käyttää kansallista kieltä. Sen voimallisen isänmaallisen innostuksen synnyttämän mahtavan hyökylaineen, joka viime vuosisadalla kohotti kansaamme, johti pääasiallisesti hän leveään suomenmielisyyden virran uomaan; ennen kaikkea tuli suomalaisen kultuurin ilmetä suomenkielisenä; kaikkien niiden, jotka rehellisesti ja hyödyllisellä tavalla tahtoivat olla hyödyksi maalleen, tuli käyttää kansallista kieltä. Koko se ruotsalaisten joukko, joka silloin yhtyi suomenmielisyysliikkeeseen, oli vakuutettu siitä, että se täytti velvollisuutensa ja pääsi lähemmäksi omaa varsinaista olemustaan; he eivät hetkeäkään arvelleet, että he ehkä olivat jollekin aatteelle uskottomat..."

Se, joka johti "koko ruotsalaisten joukkoa" käsittämään kansalliseen yhtenäisyyteen nojautuvaa valtiokäsitettä, oli -- pohjalainen _Johan Wilhelm Snellman_.

Kuka jatkoi hänen työtään? -- Pohjalainen _Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_.

Kuka tulee jatkamaan pohjalaisten nerojen ritarillista uraa?

Luonnollisesti pohjalaiset. Ja ellei kukaan muu jatka, niin yritän ainakin minä!