Part 4

Viimeksi mainittu nimi on ehkä pikemminkin muodostunut sanasta _Kiviovi_, joka lyhennetyssä suomenkielessä lausutaan tänäkin päivänä _Kiv'ov_. Kaupungin jättiläismäinen "kultainen portti", josta vieläkin on jäännös nähtävissä, oli nimittäin rakennettu _kivestä_.

Sukunimi: Maaseppä = "Ma(a)zeppa" muistuttaa _Sepän linna_ nimeä, mikä on sangen hyvin säilynyt aivan saksalaistuneilla paikkakunnilla, kuten esim. Meklenburgissa Ros'tock'in = (Ruusuntukki) eteläpuolella. Siellä on vanha asumus linnanraunioineen. Se on:

Sepänlinna Nyt: Ze'pelin.

Sieltä on maailmankuulun Kreivi Zeppelinin suku kotoisin.

Kuten tunnettua, on "seppä" ammoisista ajoista ollut suomalaisten kesken suuressa arvossa. Se arvonimi on kaikilla aloilla osottanut taitoa ja viisautta (Sanaseppä, runoseppä, rautaseppä, puuseppä, kultaseppä, tietoseppä, aseseppä; siis sekä henkistä että käytännöllistä taitoa ja taidetta). Kalevalassa on "seppä" viisauden veli. Ja Egyptissäkin "teki seppä taivaan": _Ze paistos = He paistos_. _Sepän hohto = Zeba ho(h)t_, mikä egyptiläinen nimi on raamatussakin säilynyt Israelin Jumalan _Jahvea_ ohella.

Huomaamme siis, että Kalevalan _Ylimerinen seppä = seppo Ilmarinen_, Egyptissäkin oli tunnettu ja hänet kuvataan, esim. Lontoon British Museum'issa säilytetyssä, sieltä tuodussa Abydokivessä _Sepän terähanko_ eli hiilihanko kädessä.

_Sepän terä(hanko)_ tulikin sitten taidon ja vallan tunnusmerkiksi. Egyptiläisten jumala Osiris esim. on kuvattuna sellainen sepän terähanko ja piiska kädessä.

Tämä hiilihanko = _Sepänterä = Zep'ter' = Scepter_ on vieläkin meidän keisareillamme ja kuninkaillamme juhlatilaisuuksissa käsissä "valtio-omenan" kera, jota pidetään vasemmassa kädessä. "Valtio-omena" on taivaan pallo, eikä omena. -- On tosiaan kuvaavaa, että Germanit, "sivistyksen edustajat", kuvittelevat tätä palloa "omenaksi". Omena kaiketi oli parasta "Omenasaksain" mielestä.

Kun siis sekä kuninkaat että keisarit vieläkin, juhlatiloissa esiintyessään, pitävät käsissään seppä Ilmarisen tunnusmerkkiä, niin eipä ole ihme, jos sepon suvusta, Zeppelinistä, tehtiinkin kreivi.

Pallastienoossakin[34] (Palestiinassa) on lounaaseen Jerusalemista:

Seppälä Nyt: Sephala (vokaalisointu hävinnyt).

Sitäpaitsi on siellä paikka, jonka nimi on _Sebbe = Seppä_.

Siirtyäksemme pyhästä maasta Riian lahden rantamille,[35] on siellä paikan nimi:

Sepänkylä Nyt: Sep'kyl'.

Noin 25 kilom. Dortmundin pohjoispuolella on Westfalenin hiilialueella:

Sepänraade Nyt: Seppenrade.

Muualla taasen on:

Sepänpelto Nyt: Zeppenfeld Sepänranta Nyt: Zepperan'' (myös Zepperen).

Sitä paitsi on siellä _Sepänlinna_ lyhentynyt nimeksi _Zep'lin'_, josta on muodostunut paikannimi _Zepling_. Magdeburg'in (Mahtivuori) lähellä on:

Seppänikkilä Zeppe(r)nick''.

_Nikkilä_ on vieläkin tunnettu suomalainen nimi.

Ehkä tässä nyt on kylliksi puhuttu arvossa pidetystä sepän säädystä, kunnes suomenkieli ilman aseiden kalsketta nousevi uudelleen norosta ja rustavi runosepät laulamaan siten, että toteutuu Runebergin ennustus:

"Ja kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa."

* * * * *

Tiedämme että Venäjän valtakunnan perustajalla, Rurikilla, oli henkivartijajoukkona miehiä Ruusunlaks'ista eli Roslagen'ista.

Että kieli siinä osassa Ruotsia ei vielä siihen aikaan ollut erikoisen "germaanilaista", käy selville siitä nimestä, minkä Rurik antoi varjelusjoukolleen.

Sana _varjelus_ tulee sanasta _varjo_ ("Hänen siipiensä varjossa" = suojassa, varjeluksessa).

Siis: Varjelusjoukko eli: Varjojoukko Siitä: Varjjåg ja: Varjag.

Kun nämät varjojoukot eli Varjag'it olivat kotoisin Roslagen'ista, niin kutsuttiin kaikkia sieltä saapuneita sittemmin "Varjag'eiksi".

Koska Sveitsiläisiä -- Alppien köyhiä ja uskollisia miehiä -- on käytetty portinvartijoina jo Roomassa, sekä paavien ja keski-ajan ruhtinasten henkivartijoina, on Sveitsiläinen eli Schveitsàr saanut myös merkityksen _vartija_, samoin kuin _varjojoukko = varjag_, Rurikin ja hänen jälkeläistensä keskuudessa oli.

Tästä varjag-nimestä muodostivat gotilaiset merirosvot itselleen nimen: Väring (Varjelus), mutta se nimi ei heille ole oikein sovelias, sillä eivät he erikseen ketään varjelleet. Päinvastaista heistä voidaan sanoa.

Varjo-sanasta on n.s. "puhdas" ruotsinkieli muodostanut sanan _värjo_, joka merkitsee huostassa olemista, suojaa, varjelusta.

Suomalaisesta sanasta:

Kartanonvarjelija, tulee: Garda''varj''' Ja siitä ruotsal.: Gårdvar = kartanokoira.

On omituista että tästä "varjeluskoirasta" ruotsalaiset ovat muodostaneet suden ruotsalaisen nimen: varj, varjen.

Varsinaiset germanit, saksalaiset, eivät ensinkään tunne suden varj-nimeä, jotenka on selvää, että gotilaiset suomalaisesta alkukielestä muodostivat -- kiukkuisen kartanonvarjelijan, koiran, nimestä -- suden varj-nimen.

Tulemme Fennoskandiaa koskevassa teoksessamme näyttämään mitenkä gotilaiset -- joiden kieli, heidän vaeltaessaan kautta Keski-Europan, oli muodostunut sellaiseksi vastenmieliseksi sekamelskaksi, jollaisena se tavataan Ulfvilan codex argenteuksessa[36] -- vaeltaessaan eteenpäin pohjoismaiden alkuperäisen suomalaisen kansan keskuudessa, ja sen ajan jälkeenkin, omaksuivat joukon lainasanoja pohjoismaiden alkukielestä, sanoja, joita eivät heidän heimolaisensa Itämeren eteläpuolella tunne.

Germanilaisen kielitutkimuksen isä, kuuluisa Jakob Grimm, on jo osottanut, että ruotsinkieli on saanut kaikki sellaiset germaneille tuntemattomat sanansa _suoraan suomenkielestä_.

Rautakauden hurjien Götien onnistui tietenkin tappaa pronssikauden miehet, mutta heidän fennokelttistä kieltään he eivät yhtä helposti saaneet hävitetyksi. Joskin "skridfinnit" ja kainulaiset miehissä otettiinkin hengiltä, niin jäihän toki eloon vaimoja ja lapsia, joiden suusta ruotsinkieli lainaili jopa leikkisanojakin, kuten "tummitott", suomalaisesta "tuomiototta" -- se sormi, jolla painettiin sinettimerkki, todistukseksi siitä, että asia oli totta.

Ei kukaan väittäne että germaanit tuntevat totta-sanan. Sen sijaan oli jo egyptiläisten totuuden jumalan nimenä _Tott_. Historian takaisina syntyaikoina onkin fennokeltiläinen kansa lähtenyt Egyptistä.

Toinen huomattava vanha lainasana ruotsinkielessä on "kurragömma" (piilosilla olo). "Kuru" suomenkielessä merkitsee juuri halkeamaa, luolaa, notkoa y.m. piilopaikkaa. Siten näkyy jo pikkuseikoistakin mikä kieli on alkujaan täällä yksin vallinnut.

"Sanat suussani sulavat", sanotaan Kalevalassa. Totta tosiaan ovatkin suomenkielen sanat tuhansien vuosien kuluessa sulaneet merkillisellä tavalla, esim. Ruteenien kansan kesken. Nykyisen sodan ajoilta tunnemme heidän asumasijoiltaan:

Suom.: Perä-kemi-salo Murteessa: Per'kem'sal Ruteenil.: P'r'ch'my-s'l' paikka Galitsiassa (Kalliosijassa).

Siten on suomenkieli Europassa 3-4 tuhannen vuoden kuluessa hajonnut "eri kieliksi". Ja kun tämä hajaannus idässä ja lännessä tapahtui eri tavalla, muodostui uusia kansallisuuksia, jotka jo nyt luulevat olevansa eri rotuja.[37]

Kun kansojen kehitys ei vielä ole selvinnyt "kirjanoppineille" kielimiehille, vaan ainoastaan muutamille syvämietteisille luonnonfilosofeille, kuten Darwin'ille, Taylor'ille y.m., niin sellaista tietoa ei kohtuudella voi odottaa valtiomiehiltä, jotka edelleenkin puhuvat eri kansoista ja roduista, sen sijaan että tulisi puhua saman alkukansan eri lajeista ja lajihaaroista.

Jos tältä korkealta kannalta katselee nykyistä maailmansotaa, niin ei voi moittia siitä valtiomiehiä, vaan "oppineiden" opin puutetta.

Totuus jossakin asiassa voi olla ainoastaan _yksi_, mutta viime aikoina kun julistettiin jossakin maassa jokin totuus, niin naapurimaassa saatettiin aivan päinvastainen asia julistaa totuudeksi.

Niin kauvan kuin oppineet ovat eripuraiset, ovat kansatkin riitaisia. Kansojen veljeytyminen voi tapahtua ainoastaan tieteen yleismaailmalliseksi tulemisen kautta.

Minun tietääkseni ei tiede ole koskaan rohjennut suoraan kieltää raamatun selvästi lausumaa väitettä, _että kaikki kansat muinoin puhuivat samaa kieltä_. Mutta tämä tosiasia on ainakin tahdottu sivuuttaa olkapäiden kohauttamisella.

Haluanpa teoksillani todistaa, että _tämä raamatun sana on puhdasta totta, sanasta sanaan_.

On päivän selvää, että _Maa-laji_, alkukansa, levitessään ja liikkuessaan syntysijoiltaan, puhui samaa kieltä, ennenkuin se hajaantui eri lajeihin ja haaroihin. Oli siis aika, jolloin kaikki ihmiset puhuivat samaa kieltä.

Meidän aikanamme, kun jo on syntynyt tuhansia eri kielimurteita -- eiväthän eri neekeriheimotkaan ymmärrä toistensa kieltä -- ja monet tärkeätkin kielet ovat kuolleet[38] tahi hukkuneet toisiin kieliin tasangoilla, joilla paimentolaiskansat, metsästäjät, Avarit, Hunnit, Germanit y.m. ovat taistelleet ja sekaantuneet -- voimme luonnollisesti löytää vaan jälkiä yhteisestä kielestä Europan enimmin piilossa olevilta seuduilta: _Suomen saloilta, Pyrynnäisiltä vuorilta_[39] _ja Alppien rauhallisista laaksoista_.

Ruotsalaisen "kotiseutututkimuksen" tässä maassa huvitellessa itseään sillä, että se koettaa "selitellä pois" suomalaisia paikannimiä _Suomessa_[40] voidakseen kerskua jonkun pitäjän tahi paikkakunnan olleen muka "meidän asemamme", "meidän oikeutemme", "meidän kielemme" alkusijana, koetan minä puolestani huvittaa sanottua kotiseutututkimusta osottamalla teoksissani, että löytyy suomalaisia paikannimiä Alpeilla ja niiden tienoilla, jossa ne ovat useissa tapauksissa säilyneet meidän päiviimme saakka muuttumattomina. --

Mutta emme tyydy ainoastaan Alppimaihin, vaan tulemmepa osottamaan suomalaisia paikannimiä kaikkialla: Europassa, Aasiassa ja Afrikassa, sikäli kuin kuvauksemme meidät vähitellen vie sinne saakka.

Toivoakseni voin vielä saada, ellei "kirjanoppineet", niin ainakin ymmärtäväiset ihmiset, lähellä ja kaukana, vakuutetuiksi siitä, että se _keltiläinen_ kieli, joka Suomen metsissä on säilynyt kansainvaellusten sotkuista, on juuri se kultainen avain, joka avaa tien kaukaisen muinaisuuden salattuun arkistoon sekä sen vaikeasti luettaviin ja tulkittaviin kirjoituksiin.

Ne, jotka käyvät tämän ainoan ja viimeisen keltiläisen kielen kimppuun siinä harhaluulossa, että he siten ritarillisesti puolustavat vähäistä, ahdistuksessa olevaa germanilaista vähemmistöä -- jonka suuri suomalainen "kansanjoukko" muka uhkaa hukuttaa -- ne Don Quichottet ovat vastustajiani.

Tätä taistelua on käytävä avoimin kypärin ja rehellisin asein -- jopa kovilla sanoillakin, joita en aijokaan säästellä.

Kenenkä puolella todellinen ritarillisuus on, sen aika näyttäköön.

Sanon peittelemättä, ettei minulla tässä taistelussa ole sen kummempaa selkänojaa kuin minkä muodostavat muutamat varattomat toverit ja ehkä pari miljoonaa suomalaista kansanmiestä. Mutta vastustajieni tukeena on ainakin Suomen ruotsinkielinen sanomalehdistö, useita yliopistoja ja noin 5 1/2 miljoonaa ruotsalaisia Pohjanlahden kummallakin puolella. Sitä paitsi taustassa vielä koko yleisgermanilaisuus!

Sille, joka epäilee rehellisyyttäni ja epäitsekkyyttäni tässä epätasaisessa taistelussa, vastaan ainoastaan:

"Honny soit qui mal y pense!"[41]

En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään "koulukuntaan", en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten suosiota.

Mutta olen sittenkin valmis, milloin tahansa, missä tahansa ja millä yleisellä kielellä hyvänsä puolustamaan kaikkia niitä väitteitä, joita olen tehnyt ja tämän teoksen seuraavissa vihoissa tulen tekemään.

"Kultaa kujaiset täynnä, Hopiata tanhuaiset, -- Eikä ole ottajata",

sanoo suomalainen.

Mutta nytpä me sen otamme. -- -- --

Ken seuraa minua kautta teoksieni, hänen täytynee lopuksikin myöntää, että löytöni on _kultaa_ sille, joka haluaa henkistä kultaa.

Mitenkä sokeiksi kielipolitiikasta ja puolueraivosta meidän ruotsia puhuvat "Finländarimme" ovatkin tulleet, niin on kuitenkin suomivihaajain lukumäärä heidän keskuudessaan häipyvän pieni. Kuitenkin voi jo maaseudullakin tavata talonpoikia -- ruotsia puhuvan Uudenmaan väestössä --, jotka, puhuen mitä "ruotsalaisen kansanpuolueen" herrat ovat heille syöttäneet, väittävät suomalaisia "vihollisikseen".

Onko ruotsia puhuva Uudenmaan talonpoika jo tosiaan niin päästään pilalla, että hän on voinut unhoittaa, etteivät _suomalaiset_ ole häntä vuosisatoja rasittaneet ja kiusanneet vaan että hänen pahimpina vihollisinaan ovatkin olleet juuri ruotsalaiset herrat.

Tähän vastaaminen panee mielen apeaksi. Uusmaalainen on tosiaankin sellaisissa olosuhteissa saanut niin paljon kärsiä, että hänen henkiset kykynsä ovat puutuneet ja väsähtäneet.

Väitetään ruotsalaisella Uudellamaalla löytyvän seutuja, joissa talonpoikaiskansa tulee toimeen jokapäiväisessä puheessa noin 5-600:lla sanalla.[42] Sen sijaan suomenkielen sanavarasto kansan kesken käsittää "yli 200,000 sanaa", kuten professori O.M. Reuter kirjasessaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", siv. 66, sanoo.

Toisena peloittavana todistuksena uusmaalaisten henkisestä herpautumisesta ovat ne kansanlaulut, jotka _todella_ ovat uusmaalaisia, eivätkä kuluneita ballaadeja tahi romansseja, mitkä ovat vuotaneet herrojen hoveista keittiön kautta kansan joukkoon.

Jos on totta, että "hedelmistä puu tutaan", niin lieneepä paikallaan tässä julkaista jokin todellinen uusmaalainen kansanlaulu, jonka Z. Topelius on aikanaan kansan suusta saamana julkaissut.[43]

Kansanlaulu.

(Srömforsin eli Ruotsinpyhtään pitäjästä).

Kah, hyv' iltaa, terveeksi, Valittuni, armaani Kuink' on maailmassa asias nyt?

Ootko terve, voimissas Niinkuin luulen olevas, Onko hauskaa? Se iloni on.

Onko rahaa, kultoa Sulla arkullisia? Jospa on, sepä hauskuuteni.

Kun mä sua muistelen Liikkuu veri suonien,[44] Älä unohda mua, kultaseni!

Katso kiiltäväisiä Taivaan pikku tähtiä Äläs maahan lenteleviä.[45]

Ennen meret kuivukoot Niinkuin rantain hietikot Kuin mä lemmin muuta neitosta.

Vertaillessa tätä surkean jokapäiväistä runon tekelettä niihin _syvämietteisiin_ ja _ihmeellisiin suomalaisiin_ kansanlauluihin, jotka käännöksinäkin ovat ihastuttaneet ja ihmetyttäneet Europan sivistyskansojen vaativimpia kaunosieluja, tulee totisesti kysyneeksi mitenkä on selitettävissä, että meidän ruotsia puhuvat uusmaalaisemme rohkenevat esiintyä muka Suomen sivistyksen edustajina. --

Tosiaankin! Jos sivistystehtäviin kuuluu tuottaa maahan "Lippupunssia" Ruotsista, konjakkia Ranskasta, korutavaroita ja hiuksia Saksasta, niin onpa silloin Helsinkikin sivistysahjo. -- Silloinpa Helsinki on kerrassaan etevämpi kaikkia muita kaupunkejamme, sillä pääkaupunkiin tuodaan vuosittain ulkomailta tavaraa noin 100 miljoonan markan arvosta, mutta sieltä viedään ulkomaille vaan noin 16 miljoonan arvosta!

Tämä "sivistystyö" ei kaipaa enempiä selittelyjä.

Ellei muu Suomi olisi tuotannosta rikas ja elleivät maaseutukaupunkimme -- maamme todelliset, vanhat sivistyskeskukset -- pystyisi maasta tavaraa viemään, niin kuolisipa Uudenmaan pääkaupunki tuossa tuokiossa.

Äsken esittämämme uusmaalainen kansanlaulu ei suinkaan ole ainoa laatuaan, mutta olkoon se näytteenä minkälaatuiseen "runouteen" ruotsalainen rahvas pystyy.

Sellainen on sivistys, jota ruotsalaisuus Suomessa edustaa. Se on heikko maininki länsi-europalaisista sivistyslaineista. Ja tätä sivistystä tahdotaan meillä säilyttää.

Kun nyt sellaista teennäiskultuuria vastaan tahdon saada nousemaan vanhemman, korkeamman ja syvemmän kultuurin, joka kuvastuu Suomen suomalaisessa kielessä ja kansanrunoudessa, niin toivoakseni lukija hyvin muistaa, etten sentään ole yksin tässä puuhassani.

Melkein kaikki Suomemme suurmiehet, joista monet ovat olleet ruotsia puhuvia pohjalaisia, ovat tavalla tahi toisella työskennelleet saman asian puolesta.

_Runebergin_ runous kokonaisuudessaan tarkoittaa herättää ruotsinkielisiä ymmärtämään ja rakastamaan Suomen suomalaista kansaa.

Muutamat pohjalaiset, kuten _Juhana Wilhelm Snellman, M.A. Castrén, Yrjö-Koskinen_ y.m. ovat uhranneet koko elämänsä työn tämän saman Suomen kansan hyväksi ja hankkiakseen halveksitulle, ikivanhalle suomenkielelle kunniakkaan aseman.

Älkäämme koskaan unhottako mitä _Z. Topelius_ on sanonut suomenkielestä. Se on kuin herätyshuuto monelle supisuomalaisestakin kodista lähteneelle, monelle, jonka korvan ja kansallistunnon "korppien rääkynä" on sokaissut siten, että hän on unhottanut "ensimäisen rakkautensa".

Näin kirjoitti aikanaan Z. Toppelius:

"Nyt on jo enemmän kuin kolmesataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään painetuissa kirjoissa. Sen vuoksi, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen perustukseksi ja varhaisemmin kehittyneeksi. Nyt on myöskin ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä siinä mitä parasta sen eri murteissa löytyy, ja useat ahkerat tutkijat ovat tutkineet kielen omituisuuksia, joten suomenkielen kielioppi kohta on parhaiten selvitettyjä kielioppeja koko maailmassa.

"Ja suomenkieli ansaitsee itsensä tähdenkin kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Ei ole useaa kieltä, jotka niin selvästi sekä niin runsailla ja hienoilla muodoilla voivat ilmoittaa ajatusten moninaisuutta ja tunteiden vivahduksia kuin suomenkieli. Eikä myöskään ole useita, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija, nimeltä Rask, kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:

"'Suomenkieli on luonnonraittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Siinä on kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa suhteessa se on aivan italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ollenkaan noita inhoittavia suhuäänteitä eikä noita kovia ja kankeita ääniä, joita esiintyy slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu, niinkuin ranskankielessä. Siinä on myöskin useampia muotoja ja vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman paljon sanain haaraannuksia ja yhdistyksiä, niinkuin kreikan- ja saksankielessä. _Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on muissa Europan kielissä_; mutta koska ei mitään täydellistä ole taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä.'

"Sen jälkeen, kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on suomenkielellä ilmestynyt suuri paljous kirjoja ja sitä on enemmän vertailtu sukukieliinsä. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu suomenkieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin ymmärtämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmetellen Suomen kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä, hän ei tiedä, kuinka paljon syvällistä tunnetta kääntämisessä on haihtunut pois. Sillä suomenkieli on kuin läpikuultava harsovaate, jonka läpi kauttaaltaan hohtaa kansan henki. Se on Europassa vielä löytölapsi, joka on kapaloitu silkkiin, mutta pantu autiomaalle heitteille. _Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaantytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se voi vielä kerran julistaa mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan_."

_Z, Topelius_.

Siten ajattelivat Suomen todelliset suurmiehet suomenkielestä, mutta niitä henkilöitä, jotka seuraajina nyt istuvat heidän opetusistuimillaan Suomen yliopistossa, ei innostuta Z. Topeliuksen äsken kerrotut tietäjäsanat, jotka kuitenkin vielä tulevat sanasta sanaan toteutumaan.

Onpa sekä vanhempia että nuorempia ranskalaisiakin tutkijoita, jotka ovat myöntäneet, että se kultuuri, joka kuvastuu suomalaisessa kansanrunoudessa ja suomenkielessä, on Europassa ensimäisten joukkoon kuuluva.

Annan tässä sananvuoron meidän yliopistomme professori-vainajalle, ystävälleni _O.M. Reuterille_, joka -- sokeana, istuen sairasvuoteensa reunalla, josta hän ei enää noussut -- lausui: "jospa vielä olisi näköni jälellä, niin auttaisinpa mielelläni sinua!"

Hän voi kuitenkin olla asialle avuksi kuoltuaankin. Julkaisen tässä kappaleen hänen teoksestaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", johon hän puolestaan lainaa kuuluisan ranskalaisen kansatieteilijän _Quatrefages'in_ lausunnon:

"Mistä ajoista saakka kantele oikeastaan on peräisin, sitä ei voida varmuudella ratkaista, mutta varmaa on, että se löytyi suomalaisilla jo pakanuuden aikana.

"Suomen runous kertoo, että sen keksi eräs kansan sankareista, Väinämöinen, laulaja ijänikuinen, joka valmisti sen kohtaloaan itkevästä, yksinäisestä koivusta; varusti sen Suomen kansan lempilinnun, kukkuvan käkösen, suusta valahtaneesta hopeasta ja kullasta tehdyillä vääntimillä ja sulhoaan odottavan impyen hiuksista tehdyillä kielillä. Tällä kanteleella hän sitten soitti niin, että kaikki elävät olennot, jopa ilman, maan ja merenkin haltiat, lähestyivät kuuntelemaan soittoa, joka sai kaikki, jopa soittajan itsensäkin, kyyneleihin".[46]

"Tässä soitinlaitteen keksintöä koskevassa kertomuksessa on", lausuu ranskalainen kansantieteilijä Quatrefages, "totisesti sanomattoman paljon enemmän runollisuutta kuin klassillisessa sadussa, mikä kertoo Apollon kiinnittäneen kielet satunnaisesti löydettyyn kilpikonnan kuoreen. --

"Tässä on Suomi voittanut Kreikan."

* * * * *

Näin sanoi professori, jonka äidinkieli oli ruotsi; näin sanoi ranskalainen kuuluisa tiedemies Quatrefages.

Toinen ranskalainen, _M. Léouzon le Duc_, joka jo vuonna 1845 julkaisi Parisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:

"_Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie de la poesie se plaît à rendre des oracles ... les femmes aussi sont poètes, elles composent en travaillant_."

("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy yhdessä Tietäjättären kanssa ... myöskin naiset ovat runoilijoita ja runoilevat työskennellessään.")

Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten, joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan korkeampaa kultuuria.

Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavat _runoilijoitaan_ ja suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaiselle _runoilevalle kansallekin_ on annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!

Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttää _tietoja ja taitoja_, kuten yleisesti on tunnettua. Professori _O.M. Reuter_ lausuu ennen mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:

"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksi _tiedon_ kautta ja syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m. 'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava piirre.