Part 2

Suurin osa "Svenskt i Finland" kirjasessa olevista tehottomista, mehuttomista ja voimattomista valitusvirsistä muistuttaa juopumuksen tähden kuihtunutta seppää, joka näkee vasaran luisuvan nuorempiin ja voimakkaampiin käsiin. Sellainen mies näkee vaaroja kaikkialla ja pikku-ukkoja keskellä päivää. En minä puolestani voi ottaa ruotsikkojemme poliitillista itkuvirttä vakavalta kannalta. Tahi mitä sanottaisiin matematiikkaan perehtyneestä, jonka mielipiteen mukaan:

1 + 1 = 0?

Muuan aikamme suurimmista tiedemiehistä lausuu teoksessa: "The man and the brain":

"_Se, joka oppii puhumaan kahta kieltä, tekee sielunsa kaksinkertaiseksi_".

Mutta "Svenskt i Finland" kirjasessa sanotaan päinvastoin (sivu 146):

"_Jolla on kaksi äidinkieltä, sillä ei ole yhtäkään_".

Siis: 1 + 1 = 0. -- -- --

Tämä puoluehullutuksen äkisti nostama neronleimaus on lähtenyt varsin pontevasti herra Einar Pontànin päästä. Tämän "pontevuuden" johdonmukaisena seurauksena olisi se, että ruotsinkielisissä kouluissamme olisi kaikkien muitten kielten opetus lopetettava, koskapa pitkäkalloiset ruotsikkomme ovat käyneet henkisesti niin kapeiksi, etteivät he enää voi oppia muuta kuin oman kielensä.

Kylläpä olemme Ruotsin mahtavuuden ajan jälkeen vaipuneet syvälle! Kustaa II Adolf jaksoi vielä oppia _kuutta_ kieltä ja hänelle jäi silti aikaa "lihomiseenkin".

Käyttikö Kustaa Adolf myöskin suomenkieltä, se on epäiltävää.[11] Kaikessa tapauksessa opettaa historia, että hän osasi panna arvoa "hakkaa päälle"-läisilleen, sillä kun oli kuuma käsissä, kuten Lech-virralla ja Lützenin tantereella, asetti hän suomalaiset ensi riviin. Taisipa hän tietää mitä teki.

Mutta jos uskoisi "Svenskt i Finland" tekeleen viisauksiin, olisi "_tietoisuutta kaiken suomalaisen ja kaiken ruotsalaisen vastakohtaisuudesta ylläpidettävä ja tiukennettava_." (Sivu 146). -- Hm!

Kumpi tulee enemmän menettämään sellaisten "vastakohtain tiukentamisesta", sitä ei ole vallan vaikea arvioida!

Tohtori Gabriel Nikander toteaa sanotussa kirjasessa, että ruotsia puhuva väestö, joka vuonna 1880 oli 14,32 % Suomen väestöstä, oli vuonna 1910 alentunut 11,79 prosentiksi. -- Eiköhän ole selvää, että ruotsia puhuvien vähenemisen ja rodun huononemisen ehkäisemiseksi ei "vastakohtain tiukentaminen" ole sopiva keino, sillä ruotsia puhuvien yksipuolisuus on jo kyllin suuri.

"Finländarien" kansanheimo ei tarvitse enempää toivottomuutta (pessimismiä), eikä kiinnelaastarin tapaisia "kokoomuskirjoituksia". He tarvitsevat vielä muutamia -- "suuria hautajaisia" ja sitten: _uutta verta_ -- uutta verta, mihin hintaan tahansa!

Saman teoksen 146 sivulla on luettavana seuraava makupala:

"_Niin kauan kuin ruotsalainen mies tahi nainen, mentyään naimisiin toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa, sallii suomenkielen tulla kodin ja heidän lastensa kieleksi, niin kauvan ja siihen saakka eivät mitkään käytännölliset uudistukset (!) voi tehdä meidän (ruotsikkojen) asemaamme varmaksi_."

Kuten näkyy, on taaskin kysymyksessä "meidän asemamme", jonka hyväksi lapsetkin ovat uhrattavat. Mutta jos me (ruotsinkieliset Suomessa) uhraamme lapsemme, niin uhraammepa samalla kertaa "asemammekin" -- tulevaisuudessa.

Puolueella, joka rupeaa esiintymään kansan holhoojana avioliitto-asioissa ja häiritsemään kotirauhaa, ei ole tulevaisuusmahdollisuuksia, siitä voidaan olla varmasti vakuutettuja.

"Finländari", joka, pitäen silmällä "meidän asemaamme", estää lapsiaan menemästä naimisiin suomalaisten kanssa ja oppimasta heidän kieltään -- tekee rikoksen, joka rangaistaan hänen lapsissaan ehkä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.

Uusi veri on enemmän arvoinen kuin elähtänyt ruotsinkieli, jolla "Svenskt i Finland" teoksen mukaan on taipumusta hävitä aivan itsestään tästä maasta.

Teoksen sivulla 145 sanotaan nimittäin:

"_Että suomalaistumista kuitenkin tapahtuu, se käy täysin selville esim. siitä, että lukuvuonna 1911-1912 maamme korkeammissa suomenkielisissä oppilaitoksissa oli 837 oppilasta, joiden äidinkieli oli ruotsi; näistä olisi suurin osa voinut saada vastaavaa ruotsinkielistä opetusta omassa koulukaupungissaan_..."

Tällaista ruotsinkielisissäkin vanhemmissa ilmenevää yhtenäisyyteen pyrkimistä meidän suomivihaajamme puoluesyistä niin katkerasti moittivat.

Mutta ymmärtäväisten vanhempain huolenpito lastensa tulevaisuudesta Suomessa luonnollisesti pääsee voitolle. Sillä jos lapset eivät saa oppia suomea ja vastaisuudessa heille käy mahdottomaksi ansaita leipäänsä Suomessa, -- niin sopii kysyä: aikooko "Ruotsalainen kansanpuolue" ottaa heidät huomaansa ja elättää heitä?

Tiedän omasta kokemuksestani miltä tuntuu kun ei ole oppinut suomea lapsuudessaan; tiedänpä siis varottaa muitakin.

Heittämällä sikseen suvaitsemattomuuden levittämisen, sekä perheiden keskeisiin asioihin ja lasten kasvatukseen sekaantumisen, tulisi meidän "Finländarien" ryhtyä vastustamaan siirtolaisuutta -- sekä suomen- että ruotsinkielisten maasta pakenemista. Aina kun, varsinkin keväisin ja kesän aikana, astuu Hangossa "Titaniaan" tahi johonkin muuhun Suomen Höyrylaiva O.Y:n Hull'iin menevään laivaan, saa nähdä mitenkä maan parhaat voimat -- miehiä ja naisia parhaassa nuoruuden kukoistuksessa -- jättää maan loppumattomana siirtolaisvirtana.

Ehdottomasti tulee itsekseen kysyneeksi, kuinka kauvan tämä työvoiman maasta vienti häiritsemättä saa tapahtua? Eikö tiedetä, että Suomi on maa, johon vaikeudetta mahtuu viisi kertaa suurempi väestö kuin nykyinen. Tässä vertailua:

Javan saari ei pinta-alaltaan ole paljoa suurempi Uudenmaan lääniä, ja Javassa elää noin 25,000,000 ihmistä. Kuitenkaan ei Javassa ole suurteollisuutta ja saaren sisäosan muodostaa pilven korkuinen vuorimaa, jossa on noin 30, osittain vielä toimessa olevaa tulivuorta, jotenka siis oikeastaan järkiperäinen maanviljelys (kahvia, teetä, riisiä, maissia y.m.) kapeilla rantakaistaleilla elättää noin 8 kertaa suuremman ihmisjoukon kuin koko suuri Suomemme.

Mutta Java ei onnekseen olekaan vuosisatoja ollut ruotsalaisena siirtomaana!

Siellä ikivanha maalaji-lainen sivistys, hyvin järjestetyn hollantilaisen siirtolaisuuden kanssa yksin tuumin, jakaa siunaustaan.

On vihdoinkin ruotsalaiselta taholta tunnustettu, ettei ruotsalainen siirtolaisuus ole ollut erittäin suureksi hyödyksi Suomelle -- vaan onpa se ollut suorastaan vahingoksi Uudellemaalle.

Miten herrat viikingit täällä ovat eläneet tekemällä rannikkoretkiä, saariinsyöksyjä ja ryöstöjä, on, hyvä kyllä, häipynyt satujen hämärään. Merirosvoja olivat myös Birger Jarl'in ja Torkel Knuutinpojan joukot; ja se paavillinen siunaus, minkä Henrikki-piispa toi tänne, oli sekin vähäarvoinen -- sivistystekijänä.

Teoksessa "Svenskt i Finland", joka kuitenkin tarkoittaa ruotsalaista "kokoomusta", varsinkin "kaupunkien suomalaistumisen" vastustamiseksi, on hra _Hugo J. Ekholm_ ollut kyllin rohkea tunnustaakseen, että ruotsalaisen siirtolaispolitiikan etuvartijat tässä maassa: ruotsalaiset herrat, eli herrastalojen omistajat, pikemmin ovat olleet maamme vaivana kuin sen siunaukseksi.

Teoksen sivulla 71 hän sanoo: "_Varsinkin mitä Uuteenmaahan tulee, voidaan väittää syystä, että Uudenmaan herraskartanot ovat olleet tämän maakunnan kirouksena_." Kirjoituksen tekijä siis myöntää, että tämä kirous, tämä ruotsalaisen yläluokan siirtolaisuuspolitiikka, on ollut koko Suomen painajaisena, vaikkapa se onkin, Flemingien ja Lejonhufvudien aikoina, ollut vaikeimpana Uudellamaalla.

"_Paitsi väkivaltaa_" -- sanoo hra Ekholm edelleen (sivulla 72) -- "_tekivät nämät hyvät herrat sen lisäksi petoksia, varkauksia ja ryöväyksiä. Verojen kannoissa käytettiin vääriä painoja ja mittoja. Talonpojan hevoset otettiin, eikä niiden takaisin saannista ollut tietoa_." -- (Se oli ruotsalaista hevosasevelvollisuutta!)

Edelleen sanotaan kirjasessa: "_Saaristossa ryövättiin talonpojilta veneet, heitä piestiin ja heidät jätettiin autiosaarille; kaikki tämä vaan sen vuoksi, että he käyttivät... ikivanhaa kalastusoikeuttaan_".

Sen, joka haluaa syvemmin tunkeutua tutkimaan niitä syitä, joiden seuraukset nyt tulevat näkyviin yhäti kasvavassa siirtolaisuudessa, sen sopii tässä yhteydessä lukea vielä lisäksi pari sivua hra Ekholmin kirjoituksesta "Svenskt i Finland" teoksesta, sillä hra Ekholmin kynän tuote antaa tälle teokselle pysyvän arvon.

Hra Ekholm jatkaa seuraavasti:

"Kreivit Aksel ja Sten Lejonhuvud olivat toinen pari, isä ja poika, kovia, raakoja ja julmia, kuten edellisetkin (Flemingit). Yhäti elävät poljetut ihmiset samassa hätääntymisessä. Useimmat eivät tohdi kuuluvalla tavalla valittaa, ainoastaan jokunen etsii kuninkaalta oikeutta. Aina vaan samat valitukset. Kansaa rasitetaan, se imetään tyhjiin, sen rasitetuille hartijoille sälytetään uusia ja tavattomia veroja; päivätöissä kansaa syyttä piestään ja pahoin pidellään. Se, joka Kaarle-herttualle valittaa, saa sakkoja ja heitetään vankeuteen. Jos kreivi Akselilla oli joku oikeusasia talonpoikain kanssa, ei hän kääntynyt tuomioistuimen puoleen, vaan istui itse 'oikeutta', kuninkaan kiellosta huolimatta. Epäkohdat olivat niin hirveät, että herttua käyttää nykyaikaisia sosialistien voimasanoja selittäessään, että kreivi ja hänen palvelijansa kohtelivat talonpoikia aivan kuin orjia ja petkuttivat heitä määrättömästi.

"Kreivi Sten kumarteli ja imarteli kuninkaalle ja saikin siten lahjoitusmaakirjan, isän rikoksista huolimatta. Hän sai isänsä väkivallan töiden muistot hälvenemään. Sillä hän oli isäänsä pahempi.

"Hän meni Raseborgiin ja hyökkäsi kuninkaan voudin kimppuun, iskuja jaellen; hän pahoinpiteli tämän vaimoa ja lapsia ja antoi huoviensa viedä pois viljan ja rahat, mitkä vouti oli kreivikunnasta kantanut. Kun kuninkaallisen majesteetin ja kruunun vouti sai kärsiä tällaista häväistystä, ei silloin tietysti ollut rajaakaan sillä raakuudella, jota herra kreivi osotti talonpojille ja heidän vaimoilleen ynnä lapsilleen. Heitä kohtaan antoi hän useammin ja pahemmin kuin vouteja kohtaan -- puhuaksemme Kustaa II Adolfin tavoin -- 'harjoittaa väkivaltaa ja väkivallan töitä, antoi hakata ja sitoa, heittää torniin ja vankilaan sekä vainota iskuin ja lyönnein'. Kuten ennenkin, käytettiin yhä liian suuria jyvämittoja verojen kannossa, joita kiskottiin siihen määrään, _että talonpojan viimeinenkin lehmä_ kuletettiin pois kytkyestä. Ilman korvausta pakotettiin vuokraaja omain sarkainsa ohessa viljelemään kiusanhenkensä peltoja. Se, joka ei voinut kärsiä valittamatta, sai saman kohtalon kuin isänsä ja isoisänsäkin: 'ei saanut nauttia kotirauhaa, sai kärsiä 'rautaa ja linnaa' sekä Tammisaaren 'kartanontornissa' itkeä talonpojan kovaa kohtaloa: 'kärsiä vain ja kärsiä ain'.

"Mitenkä jaksoivat Uudenmaan talonpojan hartiat kantaa kaikki kohtalon tuomat taakat, hänen kaatumatta ja kasaan lysähtämättä? Ei liene saatavissa parempaa vastausta, sanoo Oscar Montelius -- puhuessaan saman kohtalon alaisina olleista Ruotsinmaan talonpojista -- kuin Geijerin ja Ohdnerin tavoin viitata siihen näkymättömään pääomaan, mikä piili tavoissa; siihen murtumattomaan, pilaantumattomaan tahdonvoimaan, joka oli kansan luonteessa, ja siihen puutteisiin tottumiseen ja taitoon niitä kestää, mitkä kova luonto ja kalseat ajat olivat kasvattaneet.

"Jo orjuuteen vajoamassa ollen pelastui rahvas vihdoinkin, kun Kaarle XI taittoi aateliston vallan.

"Lahjoitusmaita ei enää ollut, mutta aateliston tiloja löytyi. Ja näissä aateliston kartanoissa kulki perintönä käsitys erilaisesta oikeudesta eri ihmisille, käsitys herran ja talonpojan eri ihmisarvosta.

"Kun isonvihan loputtua hallitus ryhtyi yleistä hyvää tarkottaviin toimenpiteisiin, poimivat tilanomistajat siitä parhaimmat hedelmät. Heidän mailleen perustettiin torppia suuret määrät. Siten syntyi Uudellamaalla maata omistamaton luokka, joka joutui täysin riippuvaksi herroistaan.

"Suuret maatilat nielivät ympärillä olevia talonpoikaistaloja ja vähensivät siten maataomistavien lukumäärää. Talonpoikain pakottamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kun syntyi halua kartanon maitten laajentamiseen eli talonpojan hänen maaltaan karkottamiseen. Fiskarsin ja Fagervikin historia ei ole ainoastaan historia teollisuustoiminnasta, vaan se on myöskin kuvaus talonpoikain joukkokarkotuksesta. Tehtaitten työväestön joukossa kuuluu vielä jokunen uneksivan esi-isäin omistamalle talolle palaamisesta. Miten hirvittävää hävitystä tehtaat ja herraskartanot ovat tehneet, sen osottaa erityisesti Pohjan pitäjä, jossa talonpoikaistalojen lukumäärä ei nouse täyteen kymmeneen.

"Herraskartanot laajentuivat, talonpoikain lukumäärä väheni, torpparien eneni. Tämä torppariluokka on kuitenkin tehnyt huomattavaa uudisviljelystyötä, jonka arvo pysyy kautta aikojen. Mitä se on sijaan saanut? Sortoa, jommoista ei mikään muu kansanluokka maassamme ole saanut kestää. Muut ovat voineet jättää vihatun seudun, mutta torppari on ollut enemmän tahi vähemmän kontrahtinsa sitoma. Torpparin tietämättömyys on saattanut hänet yhä enemmän maanomistajan käsiin, _joka ei ole häikäillyt useissa tapauksissa panemasta kontrahtiin ehtoja, joita voitiin selitellä monella tavalla_. Ja mitenkä lukuisat ovatkaan monin paikoin olleet 'ylipäivät', nuo torpparin ruoskat.

"Tehtaan omistajain ja työntekijäin keskinäisissä suhteissa näemme saman ilmiön. Yläluokka painaa alaluokkaa. Uudellamaalla samoin kuin Värmlannissa on asiain tila ollut siten kuin Fröding sitä kuvailee runoelmassaan nimeltä 'Vanhaan, hyvään aikaan'. Ei siitä ole paljon jäänyt historian lehdille: 'koski kohisi, vasara kalskahteli, voittaen äänellään tyytymättömien nurinan. Ei kukaan kuullut poljetuista, petetyistä ja ryöstetyistä, ei sadan vuoden epätoivosta ja viinan lohdutuksesta.'

"Pari esimerkkiä voitanee esittää: Tehtaan 'patroona' Björkman Fiskarsissa pieksi niin usein ja niin perin pohjin työmiehiään, että asianomaiset virkamiehet häntä varoittivat. Parantumattomana tuomitsi oikeus hänet kirkolliseen rangaistukseen ja hän sai istua häpeäpenkillä kirkossa, mutt kaikkien alaistensa käski hän sinä pyhänä pysymään kotona. Seuraavana vuonna hän pieksi kuoliaaksi erään työmiehen ja sai siitä istua vuoden Turun linnassa. -- Vuonna 1901, aikana, jolloin kansamme taisteli alkeisoikeuksistaan kielsi _Blllnäs'in_ tehtaan hallinto työmiehiä 'yhtymästä mihinkään työläis- tahi ammattiyhdistykseen.' Jo kirjoittautuneet 80 jäsentä olivat pakotetut hajoittamaan yhdistyksensä.[12]

"Samana vuonna kiellettiin Fiskarsin tehtaan työmiehiä lukemasta omia sanomalehtiään, ja heidän täytyi viikon kuluessa tehtaan konttorissa allekirjoittaa sitoumus siitä, 'etteivät yhdy mihinkään työväen- tahi ammattiyhdistykseen ilman tehtaan hallinnon lupaa.' Ne 18, jotka eivät taipuneet, erotettiin. Muuan niistä oli ollut tehtaassa työssä 44 vuotta.

"Monet kovat sanat voitaisiin sanoa nimismiehistä ja _asianajajista_, heidän metkuistaan kaukaisilla seuduilla ja saaristossa, sekä siitä, että monet heistä ovat elelleet suurellisesti talonpoikia pettämällä, ja siitä kuinka he ovat ponnistelleet pitääkseen voimassa käräjänkäyntiä. Onhan paljonkin liioittelua, mutta onpa totta toinen puoli kun hiljainen tyytymättömyys muodostuu sananlaskuksi: 'herrat keittävät samassa padassa'.

"Mitä tässä on kerrottu Etelä-Suomen ruotsinkielisen kansan, erittäinkin Uudellamaalla, onnettomista kohtaloista, kuuluu menneeseen aikaan. Mutta seuraukset, vaikutukset, eivät ole hälventyneet. Jos tahdotaan tätä kansaa tuntea, on tunnettava ne kovat kohtalot, jotka ovat sen muodostaneet. Jos tahdotaan tuntea eri luokkain rajat, on tunnettava miten eri luokat ovat aikojen kuluessa kohdelleet toisiaan. Uudellamaalla on talonpoika herrasmieheltä oppinut halveksimaan palvelijoitaan. Palvelija ei ole heidän kumppalinsa ja vertaisensa, kuten on laita Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Renkinä palveleminen on sen vuoksi käynyt sietämättömäksi... Muutetaan kotiseudulta kaupunkiin..."

Näin lausuu hra Hugo J. Ekholm. Tietenkään ei sovellu teoksen "Svenskt i Finland" puitteissa kuvata mitenkä ruotsalaisen sivistyksen vartijat ovat aikojen kuluessa kohdelleet Suomen suomea puhuvaa väestöä.[13]

Sellaista historiaa ei tarvitsekaan erikseen kyhätä. Se on verellä kirjoitettu Leipzigin ja Lützenin kentillä, Lech-virran varrella y.m., missä suomalaiset ovat saaneet kulkea etunenässä vuodattamassa vertaan Ruotsin mahtavuuteen pyrkimisen puolesta.

Sellaiset tosiseikat silmäin edessä ei tietenkään kummastuta, että kansa, sekä ruotsia että suomea puhuva, vuosisatain pimeys ja sorto taustana, on sosialismin punaisissa lipuissa nähnyt parempien aikojen enteen.

Mutta nämät paremmat ajat eivät koskaan näytä sarastavan. Silloinpa hankitaan siirtolaispassi ja lähdetään Hangon kautta hakemaan uutta, vähemmin epäkiitollista isänmaata.

Näin Hangossa vielä 1914 sekavin, ikävin tuntein, mitenkä "Titanian"[14] runko nieli loppumattoman jonon miehiä, naisia ja lapsia, mitkä valtameren toisella puolella vielä suurempi laiva purki sisästään tuntemattomaan maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, jossa vallitsevat vieraat tavat ja jossa suuri osa meidän parhaista työvoimistamme, kovasta olemisen taistelusta huolimatta, luisuu varmaa perikatoa kohden.

Tätä nähdessäni kävi mieleni apeaksi siitä, ettei minulle ole annettu valtavoimia. Sillä maamme luonnonvoimat, ulkomaisen rahavoiman ohella, voisivat saada aikaan paremmat olot ja sellaisen suurteollisuuden kukoistuksen, että täällä, meidän tulevaisuuksista rikkaassa maassamme voitaisiin elättää monin kerroin suurempi väestö.

Jo _Johan Ludvig Runeberg_ on nähtävästi havainnut maamme eri "rotujen" sekä elimellisen että henkisen yhtymisen tarpeellisuuden. Hän on varmastikin havainnut, että yhtenäinen Suomen kansa täällä Suomessa on tarpeen vaatima. Mihin suuntaan hänen sisäinen myötätuntonsa viittasi, se on niin tuiki selvästi sanottuna hänen runoudessaan, että on kerrassaan naurettavaa, kun viime aikoina on koetettu lainata hänen nimensä tai ainakin nimipäivänsä kaikenlaisten yleisgermaanilaisten aatteiden juhlimiseksi.

"Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo, mailla hallaisilla -- --". Tässä runossa kuvastuu Runebergin rakkaus _Suomen suomalaiseen kansaan;_ rakkaus, jolle hän oli uskollinen kuolemaansa asti.

Runeberg unelmoi suuren sielunsa rikkaudesta laulaa yhteen niin moninaisista aineksista kokoon pantu kansallisuus kuin olivat "Sven Duuva" ja "Munter", josta hän parhaimpana ylistyksenä lausui:

"_Hän oli suomalainen_."

Myöskin "Hirven hiihtäjät" on todistuksena siitä, mitenkä syvästi Runebergiä liikutti Suomen runoilijakansan silloin ilmestynyt kansallisepos, Kalevala. Ja "Torpan tytössä" on hän kuin kultaan piirtänyt klassillisen kauniin ihanneihmisen, mistä kuvauksesta ilmenee hänen syvä ihailunsa sydänmaitten hiljaista ja ajattelevaa kansaa kohtaan.

Minuun vaikuttaa kuin ylönantojauhe lukiessani "Svenskt i Finland" teoksessa:

"_Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua_, eivätkä ne tienneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista..."

Eivät, jumala paratkoon, tienneetkään!

Mutta jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia Runebergin ihanteita, kuten vanhoja vaatteita, jotka eivät enää sovi meidän "Finländareillemme".

Asettakootpa vaan itselleen uusia ihanteita, mutta jos vene sellaisin purjerievuin kolahtaa karille -- niin syyttäkööt itseään!

Miten pitkälle alamäkeä nykyinen "Finländarien" elähtänyt ruotsalaisuus jo on ehtinyt, sen voi päättää jo siitäkin, että heidän oma "usuttajansa", Tohtori Axel Lille,[15] katsoo parhaaksi pysähtyä mäessä, kun hän puheena olevassa teoksessa, kirjoituksessa "Vår framtid", ("Tulevaisuutemme") puhkee seuraaviin sanoihin:

"_Tämän pessimismin (synkän katsantokannan) juuret perustuvat sekä eristäymisen tuntoon, että ylihienostumiseen, joka johtaa nautinnonhimoon ja itsekkyyteen. On tavattavissa merkkejä siitä, että ruotsalaisessa yläluokassamme monella taholla pyritään itsekkäässä tarkoituksessa kokoomaan varoja, jotta voitaisiin elää ylihienostunutta nautintoelämää. Tällaista täytyy seurata ruumiillinen ja henkinen rappeutuminen_..."

Tässä hra tohtori tosin erehtyy taudin laadusta -- hän sekoittaa toisiinsa syyn ja seurauksen. Sillä: _rappeutuminen on jo tullut_, sekä henkinen, että erikoisesti ruumiillinen. Tästä on seurauksena juuri se, että "on tavattavissa merkkejä" -- hekumasta, sitä seuraavine pessimismineen, sairaloisine vastenmielisyyksineen, päähänpistoineen, aivonpehmennyksineen y.m. pehmennyksineen, mitkä painajaisina vaivaavat toiminimen "Viikinkipoika ja kumpp." kuolinpesää. Tohtori Lille samassa kirjoituksessa jatkaa: "... _haluttomuus yhteiskunnallisen elämän työtä vaativiin tehtäviin sekä tunteettomuus sitä velvollisuutta kohtaan, joka vaatii tekemään tarpeellisia uhrauksia, jotta vähempiosaisille kansanluokille avautuisi enemmän mahdollisuuksia ansioon ja henkiseen kehitykseen. Kaupungeissa ja etupäässä pääkaupungissa on havaittavissa tällaisia, isänmaata ja tulevaisuutta koskevia, välinpitämättömyyden, tylsyyden ja herpautumisen merkkejä_".

Tuntuneepa katkeralta antaa sellainen arvosana "yhteiskunnasta", jonka johtomiehenä kirjoittaja itse on kohta lähes 40 vuotta ollut! --

Ainoa ääni, jossa esiintyy luottamusta tulevaisuuteen ja elämän halua, ilman koreita, kuluneita lauselmia, on, ainakin minun mielestäni, kirjasessa "Svenskt i Finland" julkaistu, maisteri Pehr H. Norrménin Uusmaalaisen osakunnan vuosijuhlassa 1913 pitämä puhe.

Painatan tähän tämän kauniin ja miehekkään puheen kokonaisuudessaan:

"Jos ruotsalainen heimo tässä maassa ainoastaan katselisi menneisyyttään ja koettaisi perustaa olemassa-olonsa yksinomaan muistoihin tahi lakipykäliin, silloin ei se enään kuolisi, sillä se olisi jo kuolleena. Perimässämme sivistyksessä on meillä pääoma, mutta jos me elämme levollisina siinä uskossa, että se, minkä isiltämme olemme saaneet, ilman muuta tuottaa meille arvoa, lankeamme me suureen erhetykseen. Kasvatuksen kautta saatu peritty kulttuuri ei sinänsä tuo mukanaan sen yksityiselle omistajalle henkilökohtaista arvoa, sillä ellei yksityinen uudelleen itseään kehittämällä omaksu kulttuuria itselleen erikoisen henkilökohtaisesti, jää tämä kulttuuri hänessä ainoastaan ulkonaiseksi kiilloksi, joka varomattomana hetkenä paljastaa sisäisen sivistymättömyyden.

"Meitä vastaan käydyssä taistelussa on meillä vaan yksi tie, se nimittäin, että tosiaan näytämme joka kohdassa voivamme tuoda ilmoille parasta, ja näytämme omaavamme sotakuntoisen ja voimakkaalle kehitykselle alttiin sivistyksen, kuin myöskin sen, että tällä sivistyksellä vielä on oma tehtävänsä täytettävänä. Ja meidän täytyy panna suurimmat vaatimukset ruotsalaiseen nuorisoon nähden: sen tulee velvollisuuden tunnosta rotuaan kohtaan näyttää, ettei se tahdo olla väsynyt polvi, ei se polvi, joka lepäilee. Siinä tapauksessa muuttuu taistelumme kilpailuksi, kilpailuksi siitä, kumpiko rotu voi tehdä enemmän ja parempaa työtä maamme hyväksi. Me tahdomme elää -- ja silloinhan ei meidän tarvitse kysyä kuka tulee voittamaan, sillä silloin unhottaisimme tien päämäärän vuoksi. Sillä eihän voitto ole elämää, vaan sota.

"Jos ruotsalainen kansallisuustaistelu menee sellaiseen suuntaan, jos se käy sellaista latua, jos me mitä voimakkaimmalla työllä aina ja joka paikassa koetamme näyttää olemassaolomme oikeutetuksi, niin eipä silloin kukaan tässä maassa voine syyttää meitä separatismista, eristäytymisestä, -- ja jos ken sitä tekee, voinemme tulla toimeen sellaisen henkilön suosiottakin."

Tässä puheessa ilmenee sitkeätä elonvoimaa ja lujaa luottamusta siihen, että omalla voimalla voidaan käydä peitsisille korkeiden päämääräin puolesta.

Mutta puhuja lieneekin, kuten Paikkarin torpan Elias, isän puolelta kotoisin _Nurmen_ torpasta -- siitä nimi Norrmén.[16]

Tässä esiintyykin siis uutta (suomalaista) verta takeena elämän voimasta. -- Se on raikkaan veren voimaa!

Eräs kohta hra Norrménin puheesta ei kuitenkaan ollenkaan sovellu tuohon kirjaseen. -- Hän ei hyväksy eristäymistä. Mutta koko kirja "Svenskt i Finland" perustuu juuri _eristäymiseen_, suomalaisista erossa pysymiseen -- erossa henkeen ja vereen saakka!