Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SUOMEN KULTAINEN KIRJA I

Kirj.

Sigurd Wettenhovi-Aspa

Suomentanut

J. Raekallio

Helsingissä, Hakaniemen kirjapainossa, 1915.

"Kultaa kujaiset täynnä, Hopiata tanhuaiset Eikä ole ottajata."

Suomal. sananlasku.

SISÄLLYS:

(Asia- ja nimiluettelo)

Suomentajan esilause. Esipuhe.

I. VASTAUSTA KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("RUOTSALAISTA SUOMESSA").

Viikinkisivistystä Uudellamaalla. Birger Jarl. Hugo J. Ekholm. A. ja S. Leijonhufvud. J.L. Runeberg. Axel Lille. Pehr H. Norrmen.

II. KANSALLISUUS.

Nationalismi ja sen vastakohta. Kieliriidat. Liettuan- ja vironkieli. Götin kieli. Rurik. Oskar Montelius. A.E. Holmberg. Viikingit, pyhyyden ryöstäjiä, ruumiiden ja hautain häpäisijöitä. Lalli. Slaavilaisia nimiä. Seppälinna -- Zeppelin. Varjag. Darwin. Z. Topelius. Rasmus Rask. Odo Morannal Reuter. Quatrefages. Léouzon le Duc. Elisée Reclus. Abercromby. Jakob Grimm. Martin Buber. H.G. Porthan. Paavo Cajander. Jean Sibelius. Taylor. Artur Eklund. Lalli. Kolehmainen. C.A. Nordman. T.E. Karsten. Heinrich Winckler. Pertti Uotila. Jules Martha. Vilhelm Thomsen. G. Kossinna. O. Almgren. O. Rudbeck. Väinö Salminen. Elias Lönnrot. Carl Axel Gottlund. Arthur Gleye. Ex oriente lux.

SUOMENTAJAN ESILAUSE.

Suomalaisessa lukijassa tämä kirjanen epäilemättä herättää monenlaatuisia tunteita ja ajatuksia. On ihmeteltävää, että kirjan tekijä, ruotsinkielisestä ja -mielisestä kodista lähteneenä, on tuntenut ja tuntee suomenkieltä sekä Suomen suomenkielistä kansaa kohtaan sellaista aivan harvinaisen lämmintä rakkautta, mikä tässä kirjasessa ilmenee. Ei liene meillä tätä ennen ilmestynyt teosta, johon olisi niin huomattavasti kuin tähän koottu kaikki ne ylistelevät lausunnot, joita maailman kuuluisat oppineet ovat antaneet kauniista kielestämme. Jo sellaisten lausuntojen kokoelmana on mielestäni teoksella pysyväinen arvonsa, sillä epäilemättä tällaiset lausunnot ovat omiansa aukaisemaan monetkin silmät ja kohottamaan sitä _todellista kansallistuntoa_, joka etupäässä ilmenee oman kielen kunnioittamisessa ja -- käyttämisessä.

Kauvas tähtäävä on tekijän edustama suunta, mikäli se koskee suomenkielen ja Suomen suvun vanhuutta. Aina muinaisen Egyptin ("Kemin") ikivanhasta historiasta hakee hän suuren suomalaisen suvun alkujuurta. Jos se sieltä vastaisuudessa niin selvästi löydetään, ettei epäilykselle jää sijaa, niin toteutuupa suunnilleen Kalevalankin sana, että Väinämöinen oli "laulaja _ijänikuinen_".

Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat. Olkootpa niinkin. Sellaisissa tapauksissa kuitenkin peittäkööt hänen kieltämme kohtaan osottamansa erinomainen rakkaus ja kunnioitus mahdollisen erhetyksen, ja älköön unhotettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin.

Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "_Svenskt i Finland_" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin, _Suomen kultaisesta kirjasta_ kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan.[1]

Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille toiskielisten pöyhkeilyille.

Tekijä aikoo kohdakkoin jatkaa "Kultaista kirjaansa"; ainakin kolme muuta osaa on jo valmiiksi haahmoitettuna. Rehellinen työ löytää kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa pois, kultajyväset jäävät tuleviin aikoihin. Intoa ja lämpöä täytyy tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa. Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajan _suomenkielestä_ lausuman ennustuksen toteuttamiseksi: "_Kun tämä lapsi_ (suomenkieli) _kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaan tytär_."

_Suomentaja_.

ESIPUHE

Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan.

"Annapas ajan kulua, Päivän mennä, toisen tulla, Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan Uuen Sammon saattajaksi, Uuen soiton suorijaksi, Uuen kuun kulettajaksi, Uuen päivän päästäjäksi." --

(Kalevala 50: 491-500.)

Näillä tietäjäsanoilla ennustaa suomalaisen ikiviisauden Runoruhtinas palautumistaan.

Kansansielu on aivan oikein käsittänyt, että viisauden olemus on katoamaton -- että, joskin vieraat opit joksikin ajaksi voivat saattaa varjoon oikean viisauden -- niin ei se kuitenkaan ainaiseksi tukahdu.

Suomenkielen, johon on kiteytynyt lukemattomien vuosituhansien kokemukset ja viisaus kullan-, hopean- ja pronssin aikakausilta, täytyy, vaikkapa se kansainvaellusten ja ristiretkien vainoaikoina häipyikin sydänmaille, kuitenkin vihdoin astua päivän valoon. -- Sen kielen, joka aikojen alkuhämärissä antoi nimet maaemon korkeimmille, lumipeittoisille vuorille:

H'aurin sankari = Aurin(ko) sankari nyt: "Gauri'sankar'"[2]

Samalla ikivanhalla kielellä oli Afrikassa Njansa-järven pohjoispuolella olevan ylänkömaan nimenä:

Jumalan maa -- nyt: "Jomale'ma".

Se kieli antoi ikivanhalle Egyptille muinoin nimen:

"Kemi".

Sama kieli on tuhansia vuosia kestäneen talviunensa aikana tummissa metsissämme uneksinut ja ennustanut valon lopullista voittoa pimeydestä, _Kalevan = lämmön_ voittavan Pohjolan = kylmyyden asumasijan. Se kieli on muiston näkymättömille kultalevyille kirjannut tuhannet ja taasen tuhannet: Runot, Sadut, Laulut, Arvoitukset, Sananlaskut ja Tietäjäsanat, joista jäännös, noin 400,000 kappaletta kansantietoa, suunnilleen miljoona säettä vanhaa runomittaa, on vihdoin kasaantunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilöön ja olivat jo sinne hautaantumassa kunnes nykyisin on päätetty niiden julkaiseminen.

Sellaisen kielen täytyy lopuksikin, kuten suuri Paikkarin torpan Elias jo syyskuulla vuonna 1847 lausui:

"vielä kerran astua sille korkealle paikalle, johon Sanskrit[3] nyt on päässyt kielimiesten kesken -- --"

Ja tätä: _Kallista kieltä_ on herätettävä uinailustaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että se näkisi lapsensa ja lastensalapset Europassa, Aasiassa ja Afrikassa.

Sinulle, Suomen kieli, sen vuoksi että Sinä olet sielun ja luonnon verraton ja puhdas kuvastin; sen vuoksi että Sinä todistat siitä, miten esi-isämme ikivanhoista ajoista saakka ovat ajatelleet, toimineet, toivoneet, laulaneet ja ennustaneet -- siksi että Sinä et koskaan korottanut itseäsi, vaan päinvastoin vetäydyit äärimmäisiin pohjoisiin metsiin; -- sinulle nyt asetumme astinlaudaksesi, jotta Sinä taasen nousisit ylös ja avaisit niiden silmät, jotka ovat heimostasi luopuneet.

Anna anteeksi kaikille niille, jotka todistavat Sinua vastaan älyn, tiedon ja opin puutteessa; -- mutta älä anna anteeksi niille, jotka ovat kasvatetut Sinun tiedonpuusi alla ja kuitenkin hakevat vettä -- meren takaa.

Välähytä valoa menneiden aikojen pimeyteen, taikauskoon ja erhetyksiin; opeta kansoja näkemään, että he kaikki ovat Sinun huoneestasi eksyneitä lapsia, ja opeta heitä veljinä keskenään sopimaan! --

Jos kerran tulet paratiisiisi, niin älä unhoita tätä Suomen kansaasi, tätä ainoata Sinulle uskollisena pysynyttä lastasi, joka on palellut, nähnyt nälkää ja syönyt pettua, mutta joka kuitenkin yhä on pitänyt Sinua, _esi-isäin kieltä, henkeä ja hengen ilmauksia kunniassa_. --

* * * * *

Ulkomailla: Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa saamani kasvatuksen johdosta olin minä jäänyt niin vieraaksi oman maani kielelle, etten jo täysi-ikäisenä ollut aukaissut suomalaista kirjaa. --

Jo kotona -- lapsena -- olin sitä paitsi saanut sen käsityksen, että suomi oli palvelijain, ajurien, renkien ja halonhakkaajain kieltä.

Kukin tietää mitenkä sitkeät ovat ennakkoluulot, joita niin sanoakseni on imenyt äidin maidossa.

Jo lapsena kuulin erään "tädin" kehasevan olevansa niin paljon "ylempänä" suomen kieltä, ettei hän saanut kieltään taivutetuksi lausumaan Kaisaniemen puiston nimeä muulla tavoin kuin "Kajsa-njeemi". --

Tällaisin opein lähdin minä maailmalle...

Vasta pitkäaikaisen ulkomailla-olon jälkeen (4 vuotta -- 6 vuotta -- 8 vuotta -- eri aikoina) ja vasta kun olin oppinut kaikki tärkeämmät n.k. "sivistyskielet" -- jotenka minulla oli yli puoli tusinaa äidinkieliä -- opin taiteellisilla opintomatkoillani vähän ymmärtämään ja arvostelemaan suomen kieltä.

Syvällä Hämeessä aukeni minulle uusi maailma. -- Afrikantutkija ei voi lähestyä neekerikylää kysyvämmällä ja tiedonhaluisemmalla uteliaisuudella kuin millä minä tutkin jokaista riihtä, latoa, aittaa, pirttiä ja kirkkoa ja ne piirsin. Jopa tuohen ja tervan haju, vieläpä saunan savun haiku oli minulle kuin salainen aavistuksen tuoksu ajoilta ammoisilta.

Sellaisessa mielentilassa sain käsiini Kalevalan, ensiksi M.A. Castrénin, sitten Rafael Hertzbergin ja vihdoin Collanin ruotsinkielisenä käännöksenä.

Tämän ensimäisen tuttavuuden tuloksena oli se, että käänsin Kalevalan kokonaisuudessaan ranskan kielelle -- riimirunona. Mutta siitä käsikirjoituksesta on toinen puoli joutunut hukkaan.

Muistan siitä esim. Aino-neidon vastauksen Väinämöiselle:

"Ni pour toi, ni pour les autres Yeux je porter vierge mon coeur, Ni pour toi, ni pour les autres Natter dans mes chveux des fleurs."

Olipa vahinko että se käännös meni kaiken maailman tietä -- sillä sen suuntaista ei ainakaan ranskan kielistä ollut. Ja sellaisen herkules-työn uudelleen tekeminen on nyttemmin mahdoton.

Että se kieli, jolla Kalevala oli ihmiskunnalle säilynyt, myös tieteellisesti oli arvokkaampi kuin kaikki muut nyt elävät kielet, siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. Eiväthän monet "kirjanoppineet" tiedä sitä vielä nytkään. --

Tutkiessani muinaisegyptiläisyyttä Pariisissa, Louvre-museon rikkaissa kokoelmissa, (erästä tauluani "Kleopatraa" varten, joka on Aalborgin museossa Tanskassa) ja käsitellessäni Egyptin tutkijain selityksiä sekä "kuolinkirjojen" y.m. papyruskääryjen käännöksiä, hämmästytti minua heti ensi kerralla suuresti -- varsin suuresti -- _vanhan egyptiläisen kielen ja suomen kielen kummastuttava yhtäläisyys_. -- -- --

Mutta ajan ja paikkain suuri ero ja etäisyys sai minut sillä kerralla heittämään asian mielestäni...

Nuo ajatukset sittemmin palasivat sellaisella itsepäisyydellä, jotta tarvitsin koko tarmoni välttääkseni heittämästä sikseen taiteilijatyöni, ryhtyäkseni sen sijaan kielitutkimuksiin.

Kielitutkimushaluani auttoi vaimentamaan silloinen jokapäiväinen vieraani atelierissani Parisissa, ystäväni August Strindberg, joka vakuutti että suomenkieli oli "pötyä" ja muinaisegyptiläisyyden tutkijain selitykset ynnä käännökset aivokummitteluja.

Silloinpa esittelin hänelle muutamia vertailuja, sillä seurauksella että hän vaipui mietteisiin, ja myöhemmin rupesi hänkin "kielihullutteluun" -- mutta hän innostui heprean kieleen.

Jo silloin esiin kaivamistani suomen- ja egyptinkielten yhtäläisyyksistä olivat monet niin sattuvat, niin sitovat, että minä päätin vastaisuudessa jatkaa tätä tutkimusta sikäli kuin siihen tilaisuutta sattuisi.

Piirtelenpä tähän muutamia silloin mieleeni jääneitä yhtäläisyyksiä, joihin tässä koskettelen vaan ohimennen. -- Niiden tarkemman selittämisen ja todistamisen jätän toisen teoksen varaan, jonka vastaisuudessa aijon julkaista otsikolla:

"SFINKSIN SALAISUUDET."

Suomeksi: Egyptin kielellä:

Kemi (Kymi) = paikan nimiä, Kemi = Egyptin vanha nimi. jokien suistamoja. Maa. Má = maan jumalatar. Meri. Meri. Harmaa kissa. Harmachis' = sfinksi. Tumma = pimeä. Thum = pimeyden jumala. Punainen. Puna. Sininen. Sini. Aarre-kivet ("kirjastoissa"). Ar'chiv = arkisto. Ratas-mies. Rada'més = Faraon ajuri. Maatupa. Mastuba = Mastaba = hauta, hautakammio, siis: maatupa. Niiloaa = virran vesi, niiloaa. Niilos = Niiin virta. Huoruus. H'orus = rakkauden jumala. Neiti. Neith = taivaan neito. Totta = tosi, totta. Tott = totuuden, oikeuden ja viisauden jumala.

Kuten näistä esimerkeistä jo huomaa, on ikivanhan Kemin (Egyptin) kieli säilynyt Suomessa yhtä hyvin kuin näissä Kreikan meille säilyttämissä muinaisegyptiläisissä sanoissa, _joitten merkitys on eittämättömästi todistettu_.

Vasta sitten kun sain kuin uuden herätyksen tähän tutkimiseen -- mikä tapahtui tammikuulla 1910 -- jatkoin näitä tutkimuksia, toisinaan yhtämittaa päivin -- öin; vasta sitten huomasinkin, että kaikki kielitutkimuksen neromiehet olivat arvostaneet sangen korkealle suomenkielen. Vasta noin 40 vuotta sitten onnistui erään tanskalaisen kielimiehen Saksassa väitellä itselleen yliopistollinen arvo, koettamalla vetää alas suomenkielen siltä korkealta asemalta, johon se jo oli alkanut oppineen maailman silmissä päästä.

Tämä suunta on nyt päässyt valtaan meidän ruotsalaisten "suomisyöjäimme" keskuudessa, jopa siihen määrään, että he luulevat voivansa ottaa suomalaisilta sekä heidän kielensä että heidän ihmeellisen kansanrunoutensakin.

Onhan siinä suhteessa -- virran mukana -- tapahtunut kompastuksia tuoreessakin puussa; on käynyt suomalaisuuden edustaja Elias Lönnrotin elämäntyöhön kalseasti käsiksi. Katsokaamme vaan, ettei tämä ilmiö pääse uudistumaan ilman tarpeellista vastalausetta.

Että ruotsalaisuus semmoisenaan menettäisi jotakin, jos suomenkieli vihdoinkin saisi osakseen sen huomion ja tunnustuksen, minkä se ansaitsee, -- sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan viinaksilla täytetyissä, kuihtuneissa aivoissa. Minäkin olen ollut sala-ammunnan alaisena, josta tässä yhteydessä ei enää liene syytä vaijeta, sillä siitä ilmenee millä keinoin luullaan voitavan taistella "uhatun ruotsalaisuuden puolesta".

Asia selviää seuraavasta:

Kun vanha ystäväni August Strindberg elämänsä iltana oli julkaissut tunnetun teoksensa eri kielten muka sukulaisuudesta Vanhan Testamentin alkukielen, heprean kanssa, sain "Hufvudstadsbladetin" julkaisijalta toimekseni sanotun teoksen selostamisen.

Sen johdosta jätin lehden toimitukseen käsikirjoitukset kahdeksi "alakerraksi".

Ensimäisessä kirjoituksessani loin silmäyksen kaikkiin niihin kielitutkimuksen neroihin ja suurmiehiin, jotka Tacituksen[4] ajoista saakka tavalla tahi toisella olivat pohtineet suomenkieltä tahi osottaneet sille huomiota.

Tämän katsauksen tarkoituksena oli luonnollisesti antaa sivistyneelle lukijakunnalle todistuksia siitä, että minun nyttemmin omaksumani ajatus suomenkielestä on ollut yhteinen melkein kaikille niille huomatuimmille tutkijoille, jotka yleensä ovat jotakin tietäneet tästä kielestä tahi sen olemassa-olosta.

Toisessa kirjoituksessa käsittelin lähemmin Strindbergin esittämiä heprealaisia sanoja ja huomautin niitä vastaavista suomenkielisistä sanoista.[5]

Kuluipa aikaa jonkun verran ennenkuin nämät "alakertakirjoitukseni" näkivät "Hufvudstadsbladetissa" päivän valon, -- mutta minkälaisina! Eräänä mätäkuun sunnuntaina ilmestyi sitten yksi, sanomalehden tilapäistoimittajain laatima sekotus; -- osia kummastakin kirjoituksestani sekasin ja painovirheillä höystettynä! Sellainen julkaistiin kysymättä, voinko minä hyväksyä omanani julkaistavaksi tuollaista seosta.

Tarkotuksena oli nähtävästi esittää kirjoitukseni mätäkuun sukkeluutena tahi näyttää, että kirjoittaja oli kesälämmön lyömä. Ainakin tällaisella menettelyllä tarkoitettiin esittää minut yksinäiseksi intoilijaksi. Enhän nojautunut sarjaan loistavia neroja, joilla oli ollut sama mielipide. Alkukatsaus -- loistavine nimineen aina Tacituksesta alkaen -- oli nimittäin pyyhitty koko kirjoituksestani. --

En tuosta hämmästynyt, vaan päätin seuraavissa kirjoituksissani vielä kerran esittää ne otteet erinäisistä kirjoituksista ja niiden nerojen nimet, mitkä "lehtitoukat" olivat paperikoriin leikelleet.

Mutta kun kolme kirjoitustani oli julkaistu, tehtiinkin tenä -- jotta "_ei yleisöä väsytettäisi_".[6]

Tässä mökissä, missä nyt maaseudulla istuskelen ja tätä kirjoittelen, en enää voi muistaa kaikkia niitä eri teoksista kirjoittamiani otteita, jotka joutuivat sanomalehden paperikoriin, mutta silloin mainitsemani nimet voin tässä vieläkin mainita:

Tacitus. Svenonius. Rudbeck Nuor. Lejonhjärta-Kajanus. Rasmus Rask. Jakob Grimm. Klapprot. Louis Lucien Bonaparte. Porthan. C.A. Gottlund. Rovasti Idman. Elias Lönnrot. Heinrich Winkler. Jules Martha. Taylor. Kossinna.

Näihin kielineroihin kuului myöskin Hänen Majesteettinsa Venäjän Keisarinna Katharina II, joka ei ainoastaan seurustellut kaiken maailman nerojen kanssa, vaan myöskin julkaisi huomattavan teoksen _kaikkien_ kielien keskinäisestä sukulaisuudesta. Jos Keisarinna olisi tuntenut sen keltuaisen eli alkuperäis-suomalais-slaavilaisen kielen, joka vielä silloin uinaili meidän metsissämme, olisi hän varmaankin ojentanut suojelevan valtikkansa meidän koko maamme yli ja jo silloin loihtinut ilmoille suomenkielisen kirjallisuuden kukoistuksen.

Näitä nimiä vastaan, joista Rask, Bonaparte ja Klapprot ovat parhaimpia kaikkien aikain kielineroista, eivät vastustajamme voi esittää juuri muita nimiä kuin Vilhelm Thomsenin ja ehkä muutamia muita nykyisin elossa olevia jäljittelijöitä ynnä toisen ja kolmannen luokan professoreja. Tämän sangen lyhykäisen johdannon jälkeen täytyy nyt ryhtyä itse asiaan -- from sounds to things -- ja tulen minä aluksi vähän selailemaan varsinaisten suomalaisvihaajaimme julkaisemaa lentokirjasta "Svenskt i Finland".[7] Sen jälkeen katselkaamme seuraavissa teokseni vihkoissa kuinka ihmeellisen paljon on havaittavissa:

"Suomalaista Europassa, Aasiassa ja Afrikassa".

VASTAUS KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("Ruotsalaista Suomessa").

Europan valtiomiehet ovat julkaisseet "valkoisia", "punaisia", "keltaisia", "vihreitä" ja "harmaita" kirjoja, -- joita ei kukaan lue; ystäväni Strindberg julkaisi aikanaan sinisiä kirjoja puhesanojen merkityksestä ja "taikuruuksista" Ruotsissa. Meillä on professori T.E. Karsten laskenut mielikuvituksensa liikkeelle "keskiajan miehen" Turun tuomiokirkon "_Mustaan kirjaan_" tekemistä kirjoitusvirheistä.

Siten ovatkin jo kaikki sateenkaaren värit tulleet käytetyiksi ja minun käytettäväkseni on jälellä ainoastaan ruostumattomat metallit.

Kirjoitankin sen vuoksi

Suomen kultaisen kirjan

jotta ei suomalainen arvoitus:

Kultaa kujaiset täynnä, Hopiata tanhuaiset, Eikä ole ottajata,

loppumattomiin kaikuisi kuuroille korville. Tämä minun kultainen kirjani on ainoastaan epäsuora vastaus yleisgermaaniseen herjauskirjaseen

"Ruotsalaista Suomessa".

Ei sen vuoksi sovi minulta odottaa perinpohjaista vastausta kaikkiin tässä poliittisessa lentokirjasessa hämärästi syntyneisiin ja hämärästi lausuttuihin lauselmiin, uhkauksiin ja syytöksiin. Sellaisen vastauksen antamiseen on aikani liian niukka -- jopa liian kalliskin.

Kuitenkin mielen haikeudella näen miten se kansanheimo,[8] josta itsekin olen syntyisin, ei ainoastaan vähene lukumäärältään, eristäymisensä ja epäsiveellisyytensä vuoksi -- vaan miten sen henkinen näköpiirikin yhä supistuu.

Minusta näyttää kuin johtuisi tällainen tila johtajanerojen ja personallisuuksien puutteesta sekä sellaisten johtotähtien luomiseksi tarvittavan voiman puutteesta.

Ne kääpiöt, jotka nostivat perinnön Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin ja Topeliuksen jälkeen, ovat hukanneet aikaa noin 50 vuotta sotimalla kieltä vastaan, jota -- olkoonpa se miten vaikeata tahansa -- luulisi voitavan oppia kymmenessä vuodessa!

Onhan jo satasen vuotta siitä kun Suomi oli Ruotsin siirtomaa, jossa ruotsalaiset herrat ja voudit mellastelivat, mutta yhä vielä ilmestyy meillä lentokirjasia, joissa ruotsikot vaateliaalla tavalla käyttelevät sanoja: "meidän asemamme", "meidän kielemme", "meidän lakimme", "meidän rahamme" ja "meidän oikeutemme". Laskekaammepa kerrankin kätemme sydämelle -- eikä aina vaan lompakolle; ja sanokaamme kerrankin suora totuus vaikkapa se karvastelisikin.

Kerran sadassa vuodessa on ainakin _yksi_ totuus lausuttava, muuten ilma aivan liiaksi pilaantuu valheista ja kuvitteluista.

Vaikkapa joudun sen vaaran alaiseksi, että minut teennäis-ruotsalaisuuden "infante terribile'nä"[9] leimataan "uloskatsottavaksi", tahdon kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa totuuden sanat:

Kaikki tuo räyhäävä ja vaatelias puhe meidän oikeudestamme -- meidän tulevaisuudestamme -- meidän asemastamme -- meidän kielestämme ja meidän "länsimaisesta sivistyksestämme", ei, totta toisen kerran, ole muuta kuin sellainen tavaraleima tahi liikemerkki, jonka suojassa me "finländarit" haluamme jatkaa tuottavia sivuelinkeinojamme mannaryynilähettiläinä, sillin tuottajina, tukkihuijareina, viinatehtailijoina ja paperikuninkaina.

Suomalaisten oikeudeksi jää vähemmin tuottava maanviljelys. Mutta jumala varjelkoon meitä heidän kielestään. Mehän haluamme heiltä vaan -- leipää ja perunoita.

Ruotsikot valittavat _kaupunkiemme suomalaistumista_.

Kun suomalaisia muuttaa Suomen pääkaupunkiin ja perustelee siellä pankkeja, niin sortavathan he "meidän oikeuksiamme" ja "meidän etuoikeuksiamme" ynnä "meidän kauppaetujamme".

On sekin puhetta! -- Jos Suomen kansa, jonka valistunut Venäjän Keisari yli 100 vuotta sitten korotti _kansakuntain joukkoon_ -- vihdoin sadan vuoden lopulleen kuluessa varovasti astuu esiin ja tahtoo viedä maasta voinsa ja puutavaransa itse, niin totta tosiaan ei siitä joudu vaaranalaiseksi "länsimainen sivistys", mutta kyllä sen sijaan ruotsikkojen osingot ja pankkiosakkeet!

Kun suomalaiset itse oppivat lähettämään paperia englantilaisille ja venäläisille sanomalehdille, niin eiväthän siitä joudu vaaranalaisiksi "ruotsalainen kielemme" ja ruotsalaiset kirjamme, vaan kylläkin paperit meidän ruotsalaistemme _lompakoissa_ ja heidän kuponkikirjansa.[10]

Ja lopuksi: jos suomalaiset "yks'kamarissaan" heräisivät tietoisuuteen siitä, että heidän käsissään on Europan suurimmat voimalähteet -- Imatra ja tuhannet muut kosket, -- joita typeryydessämme ja saamattomuudessamme emme ole käyttäneet; jos, sanon minä, suomalaiset itse päättävät panna valjaisiin nämät kosket ja lähettää sähkövoimaa Pietariin -- mitenkä siitä voisi syntyä vaaraa "länsimaiselle sivistykselle"?

Sellaista voivat kuvitella jotkut luvuista kuluneet "länsimaiset" professorit -- sellaista voidaan kuvitella sini-keltanokkasille Upsalan ylioppilaille, jotka saapuvat tänne kesävierailuille juomaan "veljenmaljat" "suomenmaalaisten" veljien kanssa ja maistamaan "Skönstetin sinistä" tahi "Blåstetin kuivaa" kotimaista tahi emämaista punssia. -- Mutta Ruotsinmaan tietoinen kansa kuuntelee vaan toisella korvallaan mokomia Jeremiaan valitusvirsiä, sillä Ruotsin ruotsalaiset ovat jo kauvan koettaneet parantaa kauppasuhteitaan suuren Venäjän kanssa, jonka pääkaupungin parempi valaiseminen suomalaisten koskien voimalla ei voi olla vaaraksi itä- eikä länsimaiselle sivistykselle.