Part 2

Se on vanha Väinämöinen, Teki tiiolla venettä, Laati purtta laulamalla. Uupu kolmea sanoa Päähän laian päästessänsä, Peri-laijan liitoksessa, Kokkien kohentimilla, Panemilla parras-puien. Läksi saamaan sanoja Otetuit' on ongermoita. "Tuoll' olis sata sanoa Tuhat virren tutkelmusta Kesä-petran kielen alla, Suussa valkian oravan; Tapan juonen jouhtenia, Pellon peuroja levitän, Oravia suuren orren". Ei saanut sanoakaan, Eipä puoltakaan sanoa. "Tuoll' olis sata sanoa, Tuhat virren tutkelmusta, Suussa Antero Vipuisen, Jok' on viikon maassa maannut Kauvon lehossa levännyt; Paju-pehku parran päällä, Haapa suuri hartioilla Kulmilla oravi-kuusi; Sinn' on paljon mentävätä, Hempi heiluteltavata, Neki on matkoja pahoja. Yks on juoni juostakseni Naisten neulojen neniä, Toinen juoni juostakseni Miesten miekkojen teriä". Siitä vanha Väinämöinen Pani paitansa pajaksi, Pikku sormensa piheksi Vasaraksi kyynärpäänsä, Tako miesten tarpehia Vyölis koukkuja kohenti, Tako rautaset talukset, Laitto rautasen korennon, Pani päälle mellon rauvan, Teki sämehen teräkset. Siitä vanha Väinämöinen Juoksi juonen ensimmäisen Naisten neulojen neniä, Juoksi toisen'in juonen Miesten miekkojen teriä. Torkahti toisen jalansa, Vaapahti vasemmoisensa, Suuhun Antero Vipuisen. Siitä vanha Väinämöinen Syöksi rautasen korennon Suuhun Antero Vipuisen. Siitä Antero Vipuinen Puri päältä mellon rauvan, Ei tiennyt terästä purra Eikä syyä rauan syäntä. Sano Antero Vipuinen: "Mikä lienet miehiänsä, Ja kuka urohiansa? Jo oon syönyt sa'an miestä, Tuhonnut tuhan urosta, En ole syönyt taan näöstä, Syet suuhuni tuloovi, Kekälehet kielelleni. Lähe konna koukuistani, Maan käviä matkastani!" Sano vanha Väinämöinen: "Hyvä tääll' on ollakseni, Maksat ruuaksi pätöö, Rasvat käypi särpimeksi, Saan siitä sata sanoa, Tuhat virren tutkelmusta, Suusta Antero Vipuisen". Laulo unervon vesille, Umpi-putken lainehillen; Laulo toisen laita-puolen Suka-kättä sulhasia, Suka-kättä pii-pivoo; Laulo toisen laita-puolen Tina-päitä neitosia, Tina-päitä vaski-vöitä. Laski päivän suo-vesiä, Toisen päivän maa-vesiä, Kolmannen meri-vesiä, Puuttu pursi laulajalta Takahtu venet runolta. Sano vanha Väinämöinen: "Kivelläkö vaan havolla, Vaiko hauin hartioilla, Veen koiran koukku-luilla?" Siitä vanha Väinämöinen Nosti miekkansa veneestä Pisti hauin hartiohon Veen koiran koukku-luihin, Vetipä venosehensa, Tallu, tallu pohjaansa.

Kanteleen Synty.

Itki ennen puinen pursi Venet vaivanen valitti. Kysy vanha Väinämöinen: "Mitäs itket puinen pursi Venet vaivanen valitat? Itkekkös sä puisuuttasi Hankavuuttasi haluat?" "Sitä itken puinen pursi, Venet vaivanen valitan: Muut purret sotia käyvät Tappeluita tallustavat, Saavat täytensä rahoja Perä-puunsa penninkiä; Minä lahon lastullani Venyn veistämäisilläni, Pahimmatkin maan matoset Alla kaarteni asuvat, Ilkeimmät ilman linnut Pesän pielessä pitävät, Parras puuhun paskantavat". Vaka vanha Väinämöinen Lykkäsi venon vesille, Satalaian lainehille, Lato toisen laita-puolen Suka-päitä sulhasia, Kannus-jalkoja jaloja, Lato toisen laita-puolen Vaski-vöitä neitosia. Itek' istuuvi perähän, Pani vanhat soutamahan, Vanhat sousit, päät vapisit, Ei ilo ilolle tullu, Soutu sou'ullen tajunnu. Pani nuoret soutamahan, Nuoret sousit, sormet notkut, Airon pyyryt pyynnä vingut, Terät teirinä kukersit, Hangat hanhina pajahit, Nokka jouhtena jolusi, Perä kraakku kaarnehina. Nyt ilo ilolle kävi, Soutu sou'ullen tajusi. Laski päivän maa-vesiä, Toisen päivän suo-vesiä, Kolmannen koti-vesiä. Jo päivänä kolmantena Laski hauvin hartioille Veen koiran koukku-luille; Pursi puuttuvi lujahan. Vaka vanha Väinämöinen Arveleevi aivossahan: "Kivelläkö vain havolla, Vaiko hauin hartioilla, Veen koiran koukku-luilla?" Vetäävi veneheensä, Purston pohjahan puotti. Katseleevi, käänteleevi, Minkäs tuosta seppä saisi, Minkäs taitava takosi, Mies naatti naputtelisi? Teki harpun hauin luista, Kantelon kalan evästä, Veen koiran koukku-luista. Pani kielet kanteleeseen Hiuksista Hiien immin, Jouhista uvet orihin; Pani naulat kanteleeseen Orahasta Tuonen otran, Tuonen hauvin hampahista. Soitit nuoret, soitit vanhat, Soitit nainehet urohot, Soitit miehet naimattomat, Ei ilo ilolle tullu, Soitto soitolle tajunnu: Sano vanha Väinämöinen: "Ilo tänne tuotakohon, Kantelo kannettakohon Miehen tehnehen käsille, Sormille sovittelian". Ite istui soittamahan, Soiti ruotosta rojua, Kalan luista kanteletta Käsin pienin, hoikin sormin, Peukalo ylös keveni. Itkit nuoret, itkit vanhat, Itkit nainehet urohot, Itkit miehet naimattomat. Itensäki Väinämöisen Veet vyöryit silmistähän Reheillen rinnoillehen, Rinnoiltahan polvillehen, Kaseammat karpaloita Pyyliämmät pyyn munia, Läpi viien villa-vaipan, Sarka-kauhtanan kaheksan. Ei ollut sitä metässä Jalan neljän juoksevata, Kahen siiven suihkavata, Jok' ei tullut kuulemahan, Väinämöisen soitellessa, Tehessä Isän iloa; Karhukin aialle kavahti, Itekkin Metsän Emäntä Rinnoin aialle ajaksin, Veräjällen vieretäksen. Ei sitä meressä ollut Evän kuuen kulkevata, Jok' ei tullut kuulemahan; Itekin veen Emäntä Rinnoin aallollen ajaksin, Veäksen vesi-kivelle, Vaivoaksen vahtallehen.

Toinen runo samasta asiasta alkaa tällä tavalla:

Ite vanha Väinämöinen Oli ettivä hevosta, Päätä puitti katselova Suvikunnan suittet vyöllä Varsan valjahat olalla. Laski maahan marhaminnan, Hietahan helut hevoisen; Löysi purren itkemästä Venehen valittamasta Mitäs itket puinen pursi, Venet hankava halajat? ja niin eespäin.

Kärmehen Synty.

Maa isäsi, maa emosi, Maa on valta vanhempasi, Multa sinä, multa minä, Maata yhteistä elämme. Mato musta maan alainen, Toukka Tuonen karvallinen! Tiiämpä sinun sukusi, Vaan en konna karvojasi; Lehen on karva, lemmen karva, Taivaan sinervä karva, Karva on kaikkein kavetten. Mato musta maan alainen, Toukka Tuonen karvallinen, Raippa raunion alainen, Pinon pitkän vierehinen Aarret aitain alainen! Läpi olet mätästen meniä, Puun juurten pujottelia, Läpi lukkuin meniä, Läpi loiran longattaja, Laho kannon kaivelia. Kuka sun kulosta nosti, Herätteli heinikosta? Isäsikö vain emäsi, Vaiko vanhin veikkojasi, Vai nuorin sisariasi? Kuinsä lienet purstoin purrut Tahi hampain hakannut, Sima suustasi suloa, Mesi heitä kielestäsi, Juo viinana vihasi, Olunna omat pahansi, Mennä mieli karvahaksi, Turvu tuivu tuskihisi, Paisu pakko päivihisi, Ennen kuin emollen sanon, Virkon valta-vanhemmalle; Enempi emolla työtä, Vaiva suuri vanhemmalla, Kuin poika pahon teköövi Lapsi ankarin asuuvi. Mist' on pää pahalle pantu? Pahan hengen paulan päästä. Mist' on silmät siunailtu? Silmä on simpukan kivestä. Mistä hampaat haettu? Orahasta Tuonen otran, Kieli Lemmon keihäästä. --

Jauho-Runo.

Jos olla joet olunna, Joki-vieret vehna-maina! Saisit orjatkin olutta, palkollisetkin panosta, Vierettä kiven vetäjät. Niin mä laulan liitettelen, Kuin veitonen vierettelen, Suusta kuin sulan kynästä, Päästä päivän kakkarasta; Laulan pielekset pihoille, Tammet keski tantereille, Tammellen tasaset oksat, Joka oksallen omenan Omenalle kulta-pyörän, Kulta-pyörälle käköisen, Kuin käki kukahteloopi, Kulta suusta kumpuaapi, Vaski parralle valuupi, Kultaisehen kuppisehen, Vaskisehen vakkaisehen... Kivi suuri, orja pieni, Jauhaja vähä väkinen.

Kalevan Poika.

Se kalkki Kalevan poika, Kuin ensin emästä synty, Viiellä vesi kivellä, Heti kohta kolmi-öissä, Katkasi kapalo-vyönsä. Nähtiin hyvä tulevan, Keksittihin kelpoavan, Myytihinpä vierahalle, Karjalahan kaupittihin, Sepolle Köyrötyiselle. Pantihin lasta katsomahan, Katsoi lasta, kaivoi silmät, Syötti lasta, söi itekki, Lapsen tauilla tapatti, Kätkyen tulella poltti. Kysyi työtä iltaisella Isännältä iltaiseksi, Emännältä aamuiseksi. Työn orjan nimittäköhön, Nimi työlle pantakohon. Pantiin aian panentohon. Jopa aitoa paneepi, Kohastahan kokka-hongat Aiaksi asetteloovi, Kokonansa korpi-kuuset Seipähiksi pistelöövi. Sitten vyötti maan maoilla Sikaliskoilla siteli. Sitte seppo Köyrötyinen Käypi itse katsomassa, Aitoa Kalevan pojan, Sollu-kullan sortamata; Näkipä päitä liikkuvia, Raivoja ratisevia, Aiassa Kalevan pojan, Sollu-kullan sortamassa. Työtä illalla kysyyvi, Isännältä iltaiseksi, Emänneltä aamuiseksi. Pantiin karjan paimeneksi. Seppo Köyrötyn emäntä Kiven leipoi leipähäänsä, Paaen painoi kakkuhunsa, Alle kaurasen asetti, Päälle vehnaisen venytti; Pani paimenen povehen; "Ällös tätä ennen syökö, Karjan tullessa kotihin". Veti veitsensä kivehen, Karahutti kalliohon. "Millä maksan piian pilkan, Piian pilkan, naisen naurun, Pahan vaimon palkan maksan? Kule päivä kuusikolle, Viere vehna-viivikölle Katkia kataikolle". Syötti karjan kontioille, Ajoi kontiot kotia, Karjan kirjoi kartanolle, Teki luikun lehmän luista, Härän sarvista helinän; Tuolla soittain tuleevi Kulleroiten kankahilla. Sano Köyrötyn emäntä: "Ole kiitetty Jumala! Torvi soipi, karja saapi; Mistä orja torven saanut, Rautio tasaisen pillin? Puhki korvani puhuuvi, Läpi pääni läylentäävi". Ajoi kontiot kotihin, Karhut kirjoi kartanolle, Käski muorin kytkemähän: "Mene lehmät kytkemähän, Raavahat rakentamahan". "Paimen ennen lehmät kytki, Paimen raavahat rakensi". Pani karhut kahlehisin, Suet rautoihin rakensi; Neuvoleevi karhujahan, Susillehen suin puheli: "Repäse emännän reisi". Tarttui karhu kantapäähän, Repäisi emännän reien. Sillä kosti piian pilkan, Naisen naurun paransi, Pahan vaimon palkan makso.

Nykyisempiä Runoja ja Lauluja.

Armolliselle _Keisarille_ Hänen kulkeissansa Brahen kaupungin läpitse.

Terve tultuas tuvillemm' Isä! isosta kylästä, _Alexander_ armahimme! Suuri Ruhtinas suloinen! Katsomahan kaunihita Avaroita armo-töitäs, Joillas autoit avuttoman Kansan Brahen kaupungisa: Autioita asumahan Poroin päällä ponnistahan. Sulle Alku avullemme, Ilon, onnen Ohjojalle. Lähestyisä lähemmäksi Tullessa tänne tuvillemm' Muisto-patsahan panemme Korotamme kunnia-portin; Eipä puista pulskioista Eikä kivist' kiiltävistä. Syvyydesä sydämmemme _Alexander_ armahamme! Muisto-kirjan kiinnitämme, jost' ei ilmossa ikänä Lapset lakkaa lausumasta, Tulevaiset tutkimasta Avaruutta armos suurta Viisauttas verratointa, Joillas kansat kaikenlaiset, Poikaisetkin Pohjan maalla Saatit kivaast' kiittämähän Ylimmäisest' ylistähän Rakkaudest' rakastamaan Kuuliaisest' kumartamaan.

G. Borg.

* * *

Riemu-laulut runoisissa, Veisatut silloin välehen, Koska runot kuuluisimmat, Suomen-laulut suloisimmat Varsin hyvin vastatuksi Oppineilta otetuiksi Tulit tuolla Turkusessa Kuuluisassa kaupungissa Muiten kielten kumppaliksi.

Suomen kieli kankiaksi Kyllä kuuluuvi kovaksi; Vaan on sitä vakaisempi, Synkiämpi, suloisempi, Paljon sitä painavampi, Täynnä tarkkoja sanoja, Täynnä toimea tosinkin Solmi-sanohin sujuva.

Tässä kielessä kovassa Löydät lelly-lähteitä, Jotka juoksevat joiksi, Leviävät lammikoiksi, Jotka janon jähdyttävät, Kielen saavat sukkelaksi, Kaikenlaisiin kelpaavaksi: Jossas tahdot toimellissa, Paljon parvessa puhua Taivahasta tulisesta Eli maasta matalasta, Taikka tähtein talosta, Niin on kieli kelvollinen. Eli jossas joutasitkin Leikki-sanoja sanella, Ilo-puheita puhua, Joutavia jaaritella; Eli jossas ehdostasi Ylöspidät ystäväsi Jumalasta jutellakses; Taikka että taipunetta Mainitsemaan maallisia, Kyll' on kieli kelvollinen, Tuommosihin toimellinen, Varsin luonnosta vakava.

Taikka tahdot tasaisesti Ilman itsevallaisesti Ilman solmuja sanella, Joka päivästä puhua; Eli jossa sovitella Tahdot solmuhun sanasi, Laulamalla lasketella Mitä mieles meilistyypi; Eli runohin ruveta, Tott' on kieli kelvollinen, Suomi siihenkin sujuva, Varsin aivan kuin valettu, Tuohon tuikki taipununna, Aivan mielesi mukahan.

Siitä sanovat somaiset Todistavat täyttä päätä, Suomen kielen laulu-laskut, Runot monet mainittavat; Joit on juuri joukottaisin Ylön paljon yli maassa, Sakialta Savon maassa, Pitkin koko Pohjolata, Hunnakolla Hämehessä Tuonne tänne tuiskutettu; Joita matkii matkamiehet, Loruttavat laulu-miehet, Pidoissansa, peiahaisis Häissä huiki hyppäeissä. Nuoita nuoret nauru-suiset Nuoita neitot näppäräiset Vanhat vaarit vanuttavat, Keskenänsä kertonevat, Lempiästi laulelevat.

Näistä nyt nimitetyistä Suomen kielen kukkaisista Näemme poimitut parahat, Koko lyhteet kootut, Joista varsin vikkelästi Visut viisahat vetävät, Ilo suulla imelevät Opin oikian urosten, Suomen miesten mielen pidon, Kielen luonnon kaunihimman.

Jospa vanha Väinämöinen Tämän tietäsi todeksi, Näistä saisi sanomia, Totta vanha vetäysi Tulis tänne Tuonelasta Haappajaisi hartioillen Kantelonsa kaappajaisi; Tuopa itse ihmettelis Kuinka Suomi korkiallen Kämpiä ompi käennyt, Oppineitten olkapäille: Totta vanha viheltäisi, kallistaisi kalloansa, Löisi ristin rinnoillensa, Hyppis varsin haltioissans. Itse vanha Väinämöinen Iloissansa istuissansa Virittäisi vikkelästi Kajaavaisen kantelonsa, Jonka kielet kiinnittäisi, Että kuuluisi kumina, Havattaisihin humina Tuonne Tornion talohon, Pitkin koko Pohjolata, Yli suuren Suomen saaren.

* * *

Toisin.

Jopa vihdoin viimeiseltä Suomen Runot rohkiasti Oppineilta otetahan Silmäeltä selkiästi.

Nämä raukat rohjennunna Eivät ole ensinkänä Tähän asti astumahan Vaka viisasten etehen: Näm' on huuttu hullummaksi Kaikkia kulo-periä. Näiss' on luultu lumojitten Oman olevan olennon, Näill' on kuultu noitujitten Pahat puhuvan puheet: Näit' on peljätty peräti, Sillä näissä noita-keinot Kudotuksi katottihin. Näit' on luultu luettavan Pahan Pohjolan Emännän, Pahan paksun Pirulaisen Poloisille pojillensa; Näiss' on sanottu saloa Häivättänen henkittävän Pimeyden pistoksia. Näit' on peljätty puhua Miehillen mielellisillen; Niin on viimein villitetty Kansa parka pahemmaksi Ensimmäistä entistänsä: Siit' on taiat, taikaukset, Puhallukset, painamiset, Sitä salemmin pidetyt; Jost' on seurannut sekannus Varsin semmoinen sohina, Ett' on kansa kummitellu, Salaisesti Saatanalle Uhkiasti uhrannunna.

Nääkkös kuinka kavalasti Pimeys on pimittänyt, Sokeulla sovaisnunna Taitavaiset Taikuritkin? Paha valta valtiasna Niin on ollut orjallisill', Orjillen onnettomillen: Ilki-valta ilkiästi Niin on saanut sanomata, Ilman päälle puhumata Ilkiästi irvistellä. Runot pahojen parilla Ovat ollehet omina Salaisunna, salaittunna. Mutta jopa joutununna Ovat ajat ankarimmat, Että nämät noito-runot, Ynnä muitten muukomitten Lumo-laulujen lujien, Ovat saadut Savoisista, Tuodut Tornoan takoa: Että jotka kauan ennen Virret valjuna vaelsit, Juoksit puoli pyörryksissä Ylimaiden ympärinsä, Nyt jo ovat Oppineitten Katseltaak kämmenissä, Joista Äiät äkkäjävät, Kuinka kieli kallihimpi Suomen kieli kaunihisti, Sanoissansa suloisesti Kietoo kummimmat kokohon; Väliöillä vaattehilla Vaatettaapi vähimmätkin Asiat ja askarehet.

Tästä tiedätte sanoa Työssä teidän oppinessa Joka riidan ratkoneepi: Onko Runot Ruomalaisten Ainoastans ankarimmat? Minä luulen luonnostani, Että ovat omillemma Karjalaisten kaunihimmat.

* * *

Vielä toisin.

Itse iso Ilmarinen Iloitseepi itsellänsä, Että Suomikin suloisin Löytää yhden ystävänsä, joka turvaa turvatointa Muutoin kieltä kelvollista. Itse Isä Ilmarinen, Ynnä vanhan Väinämöisen Tästä Teitä turvihinsa Tahtoo temmata taansa. Sen män tiedän Suomalaiset, Kaikki myöskin Karjalaiset, Ynnä polo Pohjalaisten, Tehdä tahtovat todesta.

Suomi siunaavi Sinua, Suomen kieli kerskajaavi; Semmä tien kuin Suomalainen Sydämmestä siunaelen, Teillen toivotan hyvää!!

Nämä Runot kirjoitti Christfr. Ganander, Pappis-mies Pietarsaaressa, silloin koska edesmennyt Professori Porthan Turussa ulosantoi kirjansa Suomalaisten Runoin laadusta (De poësi Fennica); ja on ensimmäinen näistä samaan kirjaan sisällen otettu.

Susi ja Lammas.

Satu.

Susi suunsa kuivuudessa, Janossa juuri jalossa Virran vierehen samoisi, Juoksi joen partahalle, Kuhun lammas kurkkuansa Tuli kanssa kastamahan. Susi yksin ylemmäksi, Lammas astu alemmaksi. Sudella oli omana Vielä tallella tapansa; Murha mielessä makaisi, Oli tahto tappamahan; Etsi syytä synkiätä, Aivossansa ajatteli Päälle lampahan lakia, Villan kantajan katalan. Ensin sanoovi äkisti Kysyyvi kyllä vihassa: Miksi turmelet minulta, Veden selkiän sevotat? Lammas pelvolla peräti Vastaisi vapisevainen: Kuinka minä kultaiseni Taidan tatroa vetesi? Sieltä vesi vetäyvi, Juokseevi tänne terävä. Kuultua tämän totuuden, Vakaisimman vastauksen, Susi suuttuuvi enämmin, Sanoovi vielä vihassa: Kuuta on kuusi kulunna, Sitte siirtynyt ohitse, Kuin sinä paha sikiä, Pahan elkinen etana Mua kiivaasti kiroisit, Sadattelit sakeasti. Lammas vastaisi vakainen, Ehkä pelvolla peräti: Empä minä emäsäni Ollut silloin siennynnä. Susi suuressa vihassa Sano juuri julmuudessa: Sen on tehnyt selkiästi Sinun ilkiä isäsi, Jonka tähden joutumalla Kostan kohtakin sinulle. Siinä samalla sivalsi Villa-miehen vikkelästi, Surmasi suunsa sisällä, Täytti vahtan vaillinaisen.

Satu semmonen sanottu Niitä taiten tarkottaavi, Jotka ehtivät etua, Syytä juuri synkiätä, Että kaatansa katalan, Satimihin saadaksensa Ihmisen ilman viatta, Lähimmäisen leppeimmän.

Sammakko ja Härkä.

Satu.

Kerran sammakko kokesi, Nälä-kotti näkemähän Kuinka härkä heinikkota Käveli nurmi ketoa, Jota kahto kadehtien Mieli-väärällä väkehen. Sitä kadehti katala, Mielessä pani pahaksi, Ett' oli kaunis kasvannolta Härkä koolta korea, Jonka tähden joutumalla, Ilman kauan kahtomatta Runkonsa ruman peräti Pöllö pöyhisti isoksi; Kysy sitte sikiöiltä, Lausu poika-laumallensa: Olenko minä mitenkä Suurempi härjän sukua? Pojat kielsivät poristen, Toden tunnustit totisen; Kohta sammakko kopea Innossansa ilkiässä Raatonsa ratki vähäisen Kohotti paljo kovemmin, Lausu kanssa lapsillensa, Niinkuin ennenkin äkiä: Totta lienen liiaksikin Koolta härjän kokoinen? Pojat vastaisit vakaiset, Taasen todella todistit: Sua härkä suuremmaksi Vielä näyttäävi vikevä. Sammakko vihan väessä, Vielä ylppiä yritti Näköänsä näyttämähän, Härjän kaltaista katala; Mutta halkesi mukoma, Siinä kaatu kasvatessa Kuoli kummitellessansa.

Niin on yksi ylpeillä Auki kadotus alati.

Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa.

Veis. k. Ruottalainen Laulu: Gubben Noach &c.

Papin Rouat, Papin Rouat nyt taas iloitkoon Koska saavat luottaa Että kaksi vuotta, Vielä vissi, vielä vissi heillä turva on.

Äiät elää, Äiät elää, turvan tuottajat. Ei ne Rouat huokaa, Joill' on kyllä ruokaa, Asuin sian, asuin sian hyvät laittajat.

Jotka riista, jotka riista kasvattavat kans, Aittaan aivan hyvää, Tarpeheksi jyvää, Arkun sisäll', arkun sisäll', muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Viinan vilja, viinan vilja monta virvottaa, Oluttakin nähdä, Yllyttävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvottaa.

Siis jo Rouat, siis jo Rouat pian vanukaat Äiiänne kaulaan, Niin kuin rauta naulaan, Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

Elä kauan, elä kauan minun tukenan! Paljon multa puuttuis, Jos sull' Tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan.

Tämän Laulun on tehnyt Henrik Achrenius entinen Nimismies Kalajoen pitäjässä.

Tavallinen Morsian Tanssi.

Nuotti kuin Ruottalaisella veisulla: Hör du Sparfve lilla.

Piika parvi paras! Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari, Kyllä tulee vari, Ennen kuin on temput kädessäs. Riisu itses supi, Heitä poies stupi, Keviäksi lyötä, Kuin on paljon työtä, Ettei iso hiki Tulis sua liki, Jano, nälkä vihdoin väsyttäis.

Morsian jo astut, Kyllä raukka kastut, Ringin suuren sisäll' hopulla. Ensin kaappaa Kaia, Sitte sieppaa Maia, Priita, Liisa, Stiina lopulla; Vielä ota Anna, Leena ja Susanna, Kerttu, Elsa, Saara, Vappu, Kreeta, Klaara, Kaikki järjestänsä, Jotka ringis lentää, Päätökseksi ota Malina.

Kuin on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Kolmas sitte ehti etehen. Morsian ei säästä Poies kruunu päästä Käreypi kaunis kätehen. Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi: Silmät ovat ummes', Korvat kovin lummes': Piikat samoavat, Iloll' odottavat, Saada sarvi kaunis rekehen.

Neljänneksi nähdään, Että temput tehdään, Uudet ilot aina alkavat. Kuin on saatu sarvi, Niin se piika parvi Vielä rinkihin kokouvat. Morsian se nähty, Ennen kuin hän jähty, Eron tanssin kanssa, Kaikilt' piikoiltansa, Ringis olles ottaa; Viimein paris totta Taiten tanssinsa lopettavat.

Sitte alkaa akat, Niin kuin täydet vakat, Laattialla itsens väännellä, Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: Taas on meille nuori Tuotu uusi muori, Terve olkoon tulos, Sisälle ja ulos! Kaikki ämmät yhdell' äänellä.

Nyt se tanssi loppu; Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Vuoden päästä meri Avauupi eri, Joka häntä kyllä soudattaa. Vasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tanssin tuisku, Hyssytys ja huisku; Silloin Tussa-lulla Kyllä saadaan kuulla Vaikka tänä vuonna Falla-laa.

Henrik Achrenius.