Part 9

Kivellä istuja kertoo kohtalonsa ja virkkaa, että olisipa se mies, joka hänelle hänen näkönsä toisi takaisin.

Suksen suhisuttaja siihen vastaa:

-- Oletpa surkuteltava olento! Nouse näille suksille ja anna niiden viedä minne vievät; kun tulet lähteelle, niin pese siinä silmäsi sen lähteen vedellä.

Onneton kiittää avusta ja nousee suksille. Ne vievät lähteelle ja siinä hän pesee silmänsä. Aivan samassa saa hän näkönsä takaisin. Nyt kun hän nousee suksille, vievät ne takaisin sille kivelle, josta hän oli ne saanut. Se avun antaja on siinä vielä ja otettuaan suksensa pois kysyy nyt autettavaltaan:

-- No, oletkos nyt vielä muuta vajaa?

-- No, jos pääsisin omalle maalleni!

-- No, nouse vielä näille suksilleni, seiso niillä; jos ne vievät sinut suuren hongan luokse, niin nouse sen latvaan ja vietä siellä yösi! Ja jos olet oikein tarkkaavainen, niin ehkäpä siellä onnesi käsität, ellet, niin en voi sinua enää auttaa. Sukset tulevat kyllä itsestään takaisin luokseni.

Mies ei tiennyt, kuinka kiittäisi neuvojataan ja nousi suksille. Ne lähtivät heti kulkemaan ja toivat hänet illan ruskossa suuren hongan luokse. Siinä heitti hän sukset jaloistaan ja kipusi hongan latvaan. Sukset lähtivät heti takaisin suhisemaan. Olla olettelee mies siellä hongan latvassa, niin jopa yöllä tulee joukko omituisia koirankuonolaisia siihen hongan juurille ja ne alkavat haastella siinä:

-- Tiedättekös mitä? kysyy yksi.

-- Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.

-- Tiedättekö mitä minä tiedän?

-- Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.

-- No, puhupas sinä, mitä tiedät!

-- Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka on kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei saada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain päivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella voideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.

-- Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on kaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä saataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla kasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois, -- heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.

-- Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. -- Samalla kuninkaalla on linnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä, mutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne hirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven sarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.

Näin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa jaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.

Mies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa niitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin laskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin, astuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren linnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen kuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna...

Joka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.

-- No, tarvittaisiinhan tässä vedenkantajata, sanotaan linnassa, -- vaan se on vaikeanlainen toimitus, kun linnan seudussa ei ole mitään kaivoa eikä lähdettä, vaan on vesi matkojen päässä.

-- No, kannan minä kauvempaakin. Hyvä, kunhan edes jotain työtä saan, vastaa mies ja aavistaa kohta, että tämä on se outojen miesten puhuma kuninkaanlinna.

Jonkun aikaa linnan palveluksessa oltuaan sattuu hänet tapaamaan linnan puistossa kävelyllä oleva kuningas ja sanoo hänelle:

-- Ihme ja kumma, kun meidän nykyään täytyy niin pitkien matkojen päästä hakea vettä eikä sekään ole oikein hyvää.

-- Niinpä näkyy täytyvän, vastaa vedentuoja. Mutta ettekö tiedä, mikä on syynä, ettei vettä ole lähempänä?

-- En tiedä.

-- Mutta jospa linnanne pihalta koetteeksi hakkauttaisitte sen suuren koivun, joka siinä kasvaa ja väännättäisitte sen juuret maasta, niin ehkäpä silloin tulisi vettä kaivoonne.

-- Jokohan tulisi, vilkastuu kuningas. Jos tulisi, niin heti hakkauttaisin sen maahan.

-- Hakkuuttakaahan nyt koetteeksi, niin sittenhän nähdään. Ei sitä tiedä, mistä se vedettömyys johtuu.

-- Ei sitä tiedä!

Kuningas hakkautti heti sen koivun siitä pihalta pois ja väännätti sen juuret maasta, ja kas, kun se oli hakkuutettu, heti kuninkaan lähikaivo täyttyi kirkkaalla vedellä.

-- Sinäpä vasta mies, kiittää kuningas vedenkantajaa ja ylentää hänet omaksi erikoiseksi vedenkantajakseen.

Sitten toisen kerran taas kuningas kävellessään puistossaan sanoo vedenkantajalleen:

-- Ihme ja kumma! Tässä meidän huvipuistossamme eleli ennen hirviä kuin mitäkin sotajoukkoa, mutta nyt ei ole niitä moneen vuoteen nähty päätäkään; mikähän sen lienee aiheuttanut?

-- Koettakaapas otattaa tuosta puiston veräjältä nuo suuret hirven sarvet pois, niin mitähän siitä seuraisi!

-- No, koetetaan.

Hän otatti heti ne hirvensarvet pois, ja kas, kun se oli tehty, oli hirviä puisto täynnä.

Yhä iloisemmaksi tuli kuningas ja korotti vedenkantajansa lähimmäksi neuvonantajakseen.

Erään kerran kuningas kävelyllään ollessaan on hyvin suruissaan.

-- Mitäpä, hyvä kuningas pahottelette? kysyy mukana oleva neuvonantaja.

-- On syytä paljonkin, vastaa kuningas, on syytä sellaista, että minun ainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta ollut sairas eikä parane millään.

-- Niinkö, kuninkaiseni? Mutta jospa siihenkin koetettaisiin keinoja!

-- Koeta, koeta, veikkonen, jos voit! Puolen valtakuntaa antaisin, jos voisit!

-- Antaahan olla!

Neuvonantaja vetää esiin nyt sen viimeisen keinonsa. Hän kuljetuttaa sairaan kuninkaantyttären eräänä varhaisena kesäaamuna, päivän juuri noustessa, linnan puutarhaan, kosteiselle nurmikolle. Siinä ottaa hän käteensä pienen liinasen, kastelee sen heinikossa ja käy sillä hiljaa hivelemään sairaan kasvoja ja rintoja. Kun hän on sitä jonkun aikaa tehnyt, avaa sairas silmänsä, nostaa päänsä ja alkaa iloisesti puhella. Ja hän on niinkuin ei olisi sairas ollutkaan. Hän on tullut aivan terveeksi.

Silloin kuningas tarttuu auttajaansa ja lupaa hänelle kaikkea, mitä voi. Puoli valtakuntaa ei riitä, enemmän pitää antaa. Kun hän tästä enemmästä puhuu, tarttuu parannettu parantajansa käteen ja tarjoutuu hänen morsiamekseen. Ja ilomielellä sekä parantaja että kuningas siihen suostuvat. Ja siitä seuraa juhlat ja ilot, joita on harvoin pidetty.

Mutta se toinen veli, vanhempi, joka tällekin kuninkaalle tavaroita toimitteli, joutui vääryydestä kiinni ja eli loput ikäänsä pelkillä veljensä armoilla eikä hänen laivansa enää tavaroilla täyttynyt.

Kolme sanaa.

Oli eräs ukko ja akka, köyhiä eläjiä.

Kutoo akka kauniin loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.

Mies menee markkinoille, kaupittelee sitä kunnes sanoo eräs hänelle:

-- Myönet sen hyvään sanaan, niin ostan sen.

No, aprikoi mies asiaa, katsoo rahan hyväksi, mutta hyvän sanan myös hyväksi; punnitsee, harkitsee, -- jo myö loimensa hyvään sanaan.

Se sana on:

-- Aikana rauta kalliimpi, toisena kulta.

Kotona eukko kovasti toruu ukkoaan siitä, kun möi kalliin loimen semmoiseen tyhjään sanaan, koko päivän toruu ja soimaa. Kutoo hän kuitenkin toisen loimen ja lähettää taas ukon markkinoille.

Tämä kaupittelee, kaupittelee taas sitä, vihdoin myö senkin hyvään sanaan.

Se sana on:

-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan.

Taas eukko toruu miestään, soimaa kaksikin päivää moisesta tuhmasta kaupasta, mutta kutoo kolmannen loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.

Tämä myö sen taas hyvään sanaan.

Se sana on:

-- Nosta käsi, vaan elä iske!

No, tämän kaupan kun mies tekee, niin ei hän uskallakaan enää kotiinsa mennä, vaan menee merenrantaan ja palkkautuu siellä laivamieheksi.

No, merellä kun muita maita kohti ajetaan, niin nousee kova myrsky, ylen julma ja äkäinen. Aivan jo yrittää laivan kaataa. Lausuu silloin eräs laivaväestä: -- Yksi tässä täytyy mereen heittää, muuten ei myrsky alene! No, heitetään se loimenmyyjä-mies mereen. No, mies kun mereen joutuu, niin putoaa hän pohjaan ja siellä kauniisiin lasisiin linnoihin joutuu.

Täällä linnanisäntä ja linnanemäntä kovassa riidassa ovat.

Riita on siitä, että isäntä väittää raudan kultaa kalliimmaksi, mutta emäntä taas kullan rautaa kalliimmaksi.

-- Ratkaise sinä mieskulta meidän riitamme, ratkaise veikkonen, muuten ei siitä tule loppua!

Näin rukoilevat he miestä.

No, mies muistaa sen ensimäisen hyvän sanan ja lausuu:

-- Aikana kulta kalliimpi, toisena rauta.

-- Sepä hyvä, se oli oikea sana, ilahtuvat molemmat riitelijät ja palkitsevat miehen suurella kasalla kultaa ja nostavat vielä hänet veden pinnalle.

Mies kun tänne tulee, niin tapaa hän tyhjän, toisesta päästä avonaisen tynnörin köllehtimässä veden päällä. Hän heittää rikkaudet sen pohjaan ja nousee tynnöriin sekä lähtee sitten tynnöriä nytkien koettamaan, eikö pääsisi jonnekin rantaan.

No, tynnöri vähitellen edistyy ja vie häntä suurta kuninkaan linnaa kohden. Hän nousee rantaan ja astuu linnaan.

Täällä linnassa on myöskin kova riita ja siellä kiistetään siitä, että kun kuninkaanlinnan kaivoista ovat vedet loppuneet, niin onko parempi hakea vettä toisen valtakunnan kaivoista, vai omista vesistä.

Mies tulee kuin kutsuttu riidan ratkaisijaksi, ja kun hän muistaa sen toisen loimenostajan sanat, lausuu hän niille riitelijöille:

-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan!

Se on oikea ratkaisu ja ihastuneina siitä antavat riitelijät hänelle suuret määrät kultaa ja hopeata palkaksi.

Siitä mies lähtee jo kotiinsa päin astuskelemaan, kun on kerran niin rikkaaksi tullut. Mutta kun hän on jo monia vuosia ollut kotoa poissa, niin on hänen pieni poikansa kasvanut suureksi mieheksi. Nyt mies kotiin tullessaan tapaa pojan nukkumassa samassa huoneessa kuin emäntänsä. Hän raivostuu, ottaa kirveen ja aikoo tappaa miespuolisen makaajan.

Silloin hän muistaa sen kolmannen loimenostajan sanan, että "nosta käsi, elä iske", ja hänen kätensä vaipuu alas.

Se olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät, selittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää sanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.

Haastelevat eläimet.

Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.

Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi toisten puiden juurille.

Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:

-- On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.

No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.

Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan -- sieltä juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.

-- Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie arkun aittaansa.

Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.

Siellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.

Sen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja hän elelee kuin uutta elämää.

* * * * *

Mutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä, mutta pian jo muuttuu pahaksi -- komentelevaksi. Hän joutuu oikean eukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää. Jopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa itsensä hengiltä.

Sitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja hievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen lattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti kököttävän perheelleen:

-- Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa sitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne hallitsen!

Senpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin, vai sellaista se haastelee! Eläpäs!

Tuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja sanoo tälle jyrkästi:

-- Lämmitäpäs nyt kyly!

-- Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?

-- Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!

-- Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.

-- Lämmitä vain kyly, elä kysele!

Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee talossa.

Suulas akka.

Olipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle kaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee, huomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon elämälle.

Kerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä ilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa kielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian kylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät -- kenties koko aarre menisi!

Ukko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen, ottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan verkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten menee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:

-- Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.

-- Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä aarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen aarteen...!

-- No, no, elähän hätäile, -- lähdetäänhän hakemaan!

-- Niin, niin, sitähän minäkin, lähdetään hakemaan, haetaan, haettava se on!

Ja he lähtevät aarretta hakemaan.

Aarre kun saadaan erään puun juurilta, niin ukko sanoo siitä eukolleen, että mennäänpä samalla katsomaan ansojakin ja verkkoja.

-- Mennään vain, mennään, mitäs muuta!

Mennään niitä katsomaan ja ansasta löydetään kala, verkosta teiri. Eukko hämmästyy tuosta, mutta eihän siinä auta: mikä sattunut, se sattunut.

Ja he lähtevät kotiinsa kulkemaan.

Kotimatkalla tietysti eukko toitottaa koko kylälle, että he ovat löytäneet aarteen.

Mutta kotiin tultua ukko tekee vielä erään konstin. Hän sanoo eukolle, että nyt se tulee se maailmanloppu, ja jos tahtoo pelastua siitä, on mentävä suuren tynnörin alle. Akka menee tynnörin alle, ja ukko kaivaa näverillä reikiä tynnörin pohjaan ja rupeaa sen päällä polttamaan tervaa, jota rei'istä tippuu akan päälle. No nyt on se pahimman hävityksen aika, lausuu hän akalle, mutta pian tuo näyttää menevän ohi!

Pian se meneekin ohi, ja akka nousee tynnörin alta.

No, siitä aarteen löydöstä syntyvät tietysti suuret rettelöt ja ukko ja akka vedetään oikeuteen sen löytämisestä ja salaamisesta.

Kyläläiset ovat kannelleet oikeudelle ja parhaana todistuksena esitetään akan puheet. Kun kyläläiset ovat kylliksi puhuneet oikeudessa, niin lausuu ukko tuomarille:

-- Kuulustelkaahan, korkea oikeus, minun eukkoanikin; hänen puheistaanhan se on koko tämä juttu syntynyt.

-- Niin, se on oikeus ja kohtuus, lausuu tuomari ja käy kuulustelemaan eukkoa.

-- No, mistä se tämä aarre sitten oikein löydettiin? alottaa hän.

-- Sekö, mistä, tuostako? Ettekö sitä tiedä? Sieltä, sieltä, mistä se löytyi, puun juurilta, kannon alta, aivan oikeasta paikasta, sieltä, sieltä, puun juurilta, kannon alta...

-- No, hyvä -- milloin se löydettiin?

-- Milloinkako! Kaikkia kysyttekin! Silloin, kun me saimme kalan ansasta ja teiren verkosta ja silloin kun oli se suuri maailmanloppu...

-- Astukaa ulos, lausuu tuomari ja antaa hetken perästä päätöksen, jossa eukko julistetaan hulluksi, kanne aiheettomana kumotaan ja kantelijoille sakkoa määrätään.

Niin sai ukko pitää rauhassa aarteen, kenenkään häntä siitä enää häiritsemättä.

Vastahakoinen akka.

Olipa ennen semmoinenkin ukko, jolla oli akka, joka teki kaikki toisinpäin kuin ukko tahtoi. Jos ukko toivoi sitä, niin akka teki tätä, ja jos ukko tahtoi tätä, niin akka teki sitä.

Niinpä kun kerran olivat joulunpyhät tulossa ja ukko arveli, ettei tällä kertaa pidetä minkäänlaisia juhlia joulun kunniaksi, niin akka sanoi laittavansa siksi kertaa mitä suurimmat juhlat.

-- No, ei ainakaan vehnäsiä paisteta!

-- Paistetaanpa kuin paistetaankin!

-- No, ei ainakaan olutta panna!

-- Pannaanpa kuin pannaankin!

-- No, ei ainakaan vieraita kutsuta!

-- Kutsutaanpa kuin kutsutaankin! Pirtin täysi kutsutaan.

Ja laittoihan se eukko juhlat mitä suurimmat ja vieraita pirtin täyden kutsui.

No, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy. Mutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.

Lähdetään siitä kerran heinäniitylle.

Nurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on virtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu erään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä huonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan pistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!

No, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon suhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että elä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on huono puu, elä hypähtele!

-- Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun keskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se katketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.

Se piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin joutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta samassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää askeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:

-- No, minne sinä juokset, mitä etsit?

-- E -- eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen polskahtamaan.

-- Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan tuo toki lienee mennyt.

-- Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin vastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.

Sen pituinen se.

Ukko akan töissä, akka ukon töissä.

Olipa ennen ukkokin ylen omalaatuinen, ja hän rupesi kovasti kapinoimaan sitä vastaan, että hänen pitää aina tehdä ulkotöitä, kun sitä vastoin eukko saa aina olla lämpimässä tuvassa ja keveissä sisätöissä.

-- No, vaihdetaan virkoja, vaihdetaan virkoja, ukkoseni, sanoo akka, -- sinä jäät tekemään sisätöitä ja minä lähden ulkotöihin. Sinullahan lienee nyt puunvetoa -- minä valjastan hevosen ja lähden metsään --, sinä kirnua täällä tuvassa maidot, hoida lapsi, katso porsas, jauha jauhot, keitä puurot, syötä lehmä.

-- No, tehdään niin, ilahtui ukko.

Ja akka lähti puunvetoon, ukko jäi sisätöihin.

Hän rupesi kirnuamaan voita, kirnusi, kirnusi, mutta lapsi rupesi pyytämään juotavaa. -- Ahaa, täytyy lähteä hakemaan kaljaa! Hän lähti hakemaan kaljaa aitasta, jätti kirnun tuvan lattialle. Aitassa kaljatynnörin tapin auvaistuaan muisti hän, että se sika voi kaataa kirnun tuvassa ja kiiruhti sinne. Siellä porsas, hänen tulostaan säikähtäen tölmäsi kirnua vasten ja kaatoi kirnukset lattialle; aitassa taas kaljatynnöri, joka oli jäänyt auki, vuoti tyhjäksi.

-- No, hyvin tämä alkaa, arveli ukko ja kynsäsi päätään. Pani kuitenkin uudet maidot kirnuun ja rupesi uudella onnella valmistamaan voita. Silloinpa muisti hän, että ne jauhotkin olisi jauhettavat. No, hän pani jyviä kiveen ja alkoi jauhaa jylkytellä. Mutta kun ne voitkin oli valmistettava, arveli hän, että panenpa kirnun selkään, niin siellä heiluenhan ne samalla maidot voiksi valmistuvat. No, hyvinhän se aluksi kävi, mies kirnusi ja jauhoi yhtaikaa.

Mutta sitten piti panna puuro tulelle ja sitä varten oli käytävä kaivosta vettä noutamassa. Kirnu unohtui hänelle selkään, ja kun hän kumartui ottamaan kaivosta vettä, syöksähtivät kirnukset kaivoon.

-- No, hyvinpä tämä jatkuukin, siunaili ukko ja kaatoi kolmannet kirnukset kirnuun sekä rupesi niitä voiksi valmistamaan. Mutta silloin muisti hän puuronkeittoaikomuksensa. Hän pani vedet ja jauhot kattilaan ja rupesi keittämään puuroa. Se keskeytyi, kun hän muisti, että lehmähän se oli vielä ruokittava. Hän jätti kattilan siihen ja riensi lehmän luo.

Missäpä tuota syöttäisin, tuumiskeli hän. Mökin katolla, koska se oli matala ja tasainen turvekatto, rehevää ruohoa kasvava. Hän vuovasi lehmänsä sinne syömään. Mutta se voi pudota sieltä, arveli mies ja siltä varalta haki hän liiteristä nuoraa ja sitoi sen toisen pään lehmän jalkaan. Toisen pään hän taas pujotti uuninpiipun kautta mökkiin ja sitoi sen omaan jalkaansa. Nyt oli kaikki hyvin ja hän rupesi jatkamaan puuronsa keittämistä. Mutta silloin se lehmä sieltä katolta putosi maahan. Nuora kiristyi ja ukko vetäytyi nurinniskoin uuninpiippuun.

Kylläpä hämmästyi eukko, kun saapui metsältä mökille. Lehmä riippui nuorassa katonräystään ja maaperän välillä. Ukko oli suinpäin uuninpiipussa. Siinä oli tarpeen nopeat toimet. Kiireisesti hän leikkasi nuoran lehmän yläpuolelta. Lehmä putosi maahan ja oli pelastettu. Mutta mitenkä kävi ukon uuninpiipussa? Se putosi päälaelleen siihen suureen puurokattilaan, jossa oli koko päivän puuroa keittää jytkytellyt.

Olipa eukolla työtä ukkoa pelastaessa, ja kun se oli tehty, vannoi ukko, ettei hän ikinä vaihda virkoja eukkonsa kera.