Part 7

Onpa eräässä talossa kolme veljestä ja hekin rupeavat sitä ihmeellistä laivaa miettimään. Kaksi heistä on tavallista miestä, mutta kolmas on uunilla makailija, laiskansujakka, huonossa asussa kävijä, unikeko, tuhkapöperö. Tuhkimukseksi häntä sanotaankin. No, häntä ei ajatellakaan lähteväksi. Mutta ne toiset kaksi lähtevät uljaasti matkalle, ottavat kiluja, kaluja mukaansa, kulkevat röyhkeästi, matkalla vain kaikkia tieltään sysivät. Niinpä kun eräässä tien kohdassa eräs vaivainen ukko voivottelee tiepuolessa ja pyytää heitä hiukan auttamaan häntä päästäkseen ylös, niin eivät miehet häneen päätäkään käännä, vaan menevät nopeasti, kopeasti ohi ja vielä ukkoa pilkkaavat. Mekö tässä kaikkia kampuroita tiepuolista kohottelemaan.

Mutta tästä mahtavasta menosta huolimatta he eivät sillä matkalla saa mitään aikaan, eivät suinkaan tehdyksi sitä sellaista laivaa, joka maat, meret itsestänsä kulkisi. Jonkunlainen laivantapainenhan se kyllä saadaan aikaan, mutta se ei kule maalla, se paha vika sillä on. Tyhjin toimin täytyy siis heidän palata kotiinsa.

No, lähteepä sitten se Tuhkimuskin liikkeelle onneansa koettamaan. Veljet nauraa virnistävät hänelle ja jopa muutkin siihen yhtyvät. Mutta Tuhkimus vain lähtee, lähtee rohkeasti.

Tiellä hän auttaa kaikkia, ketä vain vastaan sattuu tulemaan. Niinpä kun lammas nurmen laidalla määkyy ja pyytää keritsemään ihostaan liikoja villoja, niin tekee hän sen mielellään. Samoin kun lehmä pyytää lypsämään liikoja maitoja utarista, niin tekee senkin. Suuri sika kun tulee vastaan ja valittaa, että ellei hänen kaulastaan päästetä sitä suurta ruokapurtiloa, joka siinä on, niin täytyy hänen syödä itsensä kuoliaaksi --, kas, Tuhkimus päästää sen sikaonnettomankin pintehestä.

Tulee vihdoin se vanha ukkokin vastaan, joka siellä tiepuolessa loikoo ja pyytää auttamaan itseään ylös. No, Tuhkimus auttaa.

-- No, kun sinä minua näin autoit, niin otapa minut matkaasi, en pahaksi liene, sanoo ukko.

-- No, mitäpä sinä voisit tällä tiellä apua antaa?

-- Sittepähän näet. Sanohan kuitenkin, minnekä olet matkalla?

-- Pitäisi tästä mennä saamaan sellainen laiva, joka maat, meret itsestänsä kulkee. Se tämän valtakunnan kuningas näet on sellaisen kuulutuksen antanut, että ken sellaisen laivan soisi, se saisi hänen tyttärensä puolisokseen. Kun muutkin ovat koettaneet onneaan tuossa, niin arvelen, että mitäpä, jos minäkin.

-- Vai sellaisille matkoille sinä! No, silloinpa taisit oikeaan ukkoon yhtyäkin, kun kerran sellaisille matkoille olet menossa.

-- Mitenkä niin?

-- Annahan olla! Lähdetäänhän matkaan.

No, lähdetään matkaan, tullaan eräälle kuivalle, korkealle kankaalle, ja kas, siinä sanoo ukko:

-- Jäähän sinä tähän keittelemään syötävää, niin minä menen tuonne kankaalle vähän jotain hommailemaan.

-- Hyvä on!

Ja poika jää siihen keittelemään syötävää ja ukko lähtee kankaalle. Mutta kun hän sieltä vähän ajan perästä tulee, niin kas, -- suuri, ihmeellinen laiva, maat ja meret kyntelevä se sieltä hänen perässään tulee.

-- Mitä, siinäkö se jo onkin! Sinäkö sen sait?

-- Minä!

-- Sinäpä vasta ukko!

-- Ka, ainahan sitä maailmoja kiertäessään jotakin oppii.

Poika ei tiedä, mitenkä hän osottaisi kiitollisuuttaan ukolle.

-- Elä kiittele, syödään ennen se keitto.

No, syödään se keitto, ja sitten lähdetään sillä laivalla ajaa köröttelemään sinne kuninkaanlinnoille.

Ukko istuu perään ja poika keulapuolelle.

Matkalla sattuu heitä vastaan tulemaan eräitä kulkijoita ja kaikkihan ne pyrkivät heidän matkaansa, heidän ihmeelliseen laivaansa, se kun on sellainen ennennäkemätön.

Tulee ensinnäkin moinen mies, joka toista jalkaansa kainalossa koukussa pitää, toisella vain kävelee. Pyrkii heidän matkaansa.

-- Otammeko? kysyy poika ukolta.

-- Ota vain, kaikkia matkalla tarvitaan, vastaa ukko kenoselkäisenä perässä.

Lähdetään siitä jatkamaan matkaa kolmin miehin, ja kas jo tulee heitä vastaan mokoma mies, joka toista silmää pitää kiinni, toista vain auki. Pyrkii laivaan.

-- Otammeko? kysyy poika.

-- Ota vain, meneehän tässä!

Sen jälkeen tulee taas vastaan semmoinen mies, että se toista puolta suuta pitää kiinni, toista vain auki. Sekin pyrkii matkaan.

Sekin otetaan.

Vielä tulee neljäskin mies, ja se semmoinen, että se vettä seulalla kantaa; mitäs, kaikki menee.

Niin lähdetään kuusin miehin ajaa köröttelemään kuninkaan linnaan ja komeasti ajetaankin. Linnan pihassa ajetaan joku pojan nulikka nurin ja sitten Tuhkimus ukon kera lähtee kuninkaalle ilmottamaan tulostaan. Nyt se on saatu se sellainen maat ja meret kulkeva laiva, lausuu Tuhkimus, -- minä olen sen saanut ja minä tulin perimään palkkaani!

-- Sinäkö, tuollainen tuhkio, virkkaa hämmästyneenä kuningas.

-- Minä, juuri minä! Ei ole katsottava kehnoa karvaan. Ja sitäpaitsi -- laiva on pihalla.

No, siellähän se pihalla oli laiva ja todella maat ja meret kulkeva. Ei siitä mihinkään päässyt. Ja kun Tuhkimus kerran oli sen saanut, niin hänellehän se tytärkin oli annettava.

Mutta kovin surulliselta ja raskaalta se kuninkaasta tuntui, aivan mahdottomalta, ja sentähden hän asetti vielä muutamia ehtoja täytettäväksi ennenkuin antaisi, asetti toivoen, ettei Tuhkimus ehkä niitä voi täyttää.

Sanoi turjukselle:

-- Kokoappa tähän metsästä aina vapaudessa elänyt jäniskarjani. Jos sen saat, niin saat tyttäreni.

Tuhkimus hämmästyi. Mitäs nyt tehdä? Mutta silloin astui esiin se heidän seurassaan ollut mies, joka oli jalkaa koukussa pitänyt ja sanoi hänelle:

-- Kyllä se tehdään, elä ole milläsikään!

Ja samassa tämä koukkupolvi mies ojensi toisen jalkansa ja lähti vihurina juoksemaan metsiin. Hetken siellä juoksenneltuaan tuli hän pihaan jänikset mukanaan. Mutta kuningas ei vielä tyytynyt.

-- Nyt, sanoi hän, sinun pitää tältä paikalta katsoa, missä minun sotalaivastoni tällä hetkellä purjehtii ja sanoa se minulle, lausui kuningas.

-- Kyllä sekin tehdään, sanoi se toista silmäänsä kiinnipitävä mies, nousi pitkään puuhun ja avasi siellä toisen silmänsä sekä katsoi ympäriinsä, ja kas, kohta hänellä oli selvillä, missä kuninkaan laivasto tällä hetkellä oli ja purjehti.

-- En vieläkään anna tytärtäni, sanoi kuningas, vaan pitää sinun vielä juoda kaikki minun kellarini viinit yhteen mittaan, sitten vasta annan.

-- No nythän minä olen ihmeissä, tuumi Tuhkimus.

Silloin astui esiin se puolta suutaan kiinnipitävä mies ja tarjoutui tämän ehdon täyttäjäksi. Ja mainiosti hän sen täyttikin, -- avasi vain suunsa toisen puolen ja samalla joi kaikki kuninkaan viinit.

Vielä asetti kuningas sen ehdon, että on kannettava vettä seulalla hänen pihaansa valtakunnan rajalla olevasta lähteestä, mutta sen ehdon täytti se veden seulalla kantaja ja niin oli kaikki suoritettu.

Silloin ei kuninkaan auttanut enää muu kuin antaa tytär turjakkeelle. Sitäkin enemmän, kun tytär itse jo mieltyi poikaan ja halusi päästä tuollaiselle merkilliselle miehelle. Ja eihän miehessä mitään vikaa ollutkaan, olihan hän hyväntapainen, taitava ja sorja nuorukainen ja sorjemmaksi hän tuli kun hänelle pantiin kuninkaan hovin vaatteet päälle ja kuninkaalliset arvot annettiin.

Ja siitäkös seurasi häiden rymyt. Ja niitä häitä, joissa ylimpänä miehenä leiskui se toisella puolella suutaan kuninkaan viinivarastot juonut mies, rymistänee vieläkin.

Kuninkaantytär lasivuorella.

Eräs toinen kuningas asetti kerran tyttärensä korkealle lasivuorelle, hänelle kukan käteen antoi ja kuulutti, että se, joka ratsuhevosella ajaa karauttaa tuonne vuorelle ja saa tuon kukkasen tytön kädestä, se saa tytön morsiamekseen. No, siinä alkoi ajamisen rynnistely sellainen, ettei ole ikinä kuultu eikä nähty. Kaikki koettivat onneaan, sekä hyvät että huonot. Mutta kaikilla oli onni kovin ohrainen.

Olipa eräässä talossa taas kolme veljestä, joista kolmas oli Tuhkimus. Maata nuhjotteli vain uunilla, ei silmiään pessyt, ei vaatteitaan vaihtanut, tuskin syömäänkään uunilta tuli. Semmoinen mies, umpimielinen jurrikka.

No, nämä kolme veljestäkin yrittävät koettaa tuota kukansaamisen onnea. Mutta ennen sitä sattuu heille pieni selkkaus kotonaan. Heidän heinäladossaan rupeaa juuri niinä päivinä käymään öisin rosvo, joka ei juuri paljoa varasta, mutta sensijaan pitää siellä ladossa kauheaa mekastusta, kuin seiniin moukarilla löisi, huutaisi, hoilaisi, nauraa räkättäisi. Talonväki ei saa siltä mitenkään rauhassa nukkua. Tuo oli saatava ensin lakkauttamaan käyntinsä ladossa, sitten vasta sopi lähteä sitä kukka-urotyötä tekemään.

No, lähtee sitä mekastavaa vierasta ensin vanhin veli ladosta häätämään, ensin latoon yöksi menee. Mutta kun se outo kävijä yöllä saapuu latoon ja rupeaa siellä sitä elämätään pitämään, niin eihän sillä vanhimmalla veljellä luonto mitenkään kestä, vaan hän heti kiireen kautta lähtee pakoon pihaan päin, ei taakseenkaan katso.

Toisena yönä lähtee toinen veli, mutta samoin käy hänellekin.

Lähtee siitä kolmanneksi yöksi Tuhkimus latoon, sitä käypäläistä karkottamaan. No, hän ei pelkää sitä; se kun, riiviö, saapuu sinne latoon elämäänsä pitämään, niin hyökkää nuorin veli nuolena sen niskaan, nutuuttaa sitä ja sitten vielä yrittää sen upottaa vieressä olevaan lampiin.

-- Elä, veikkonen, elä upota, päästä minut pois, niin minä annan sinulle semmoiset tehokkaat suitset, että niillä voit tehdä vaikka mitä.

-- No, mimmoiset?

-- Semmoiset, että kun niitä vain ramahutat, niin saat sellaisen hevosen, että sillä voit ajaa vaikka minne, ja kun toisen kerran ramahutat, niin saat vielä uljaamman hevosen ja kolmannella aivan kuulumattoman, ja samalla vielä päällesi mitä koreimmat vaatteet ja pitkän miekan vyöllesi sidottavaksi.

-- No, jos ne annat, niin olkoon menneeksi, en upota!

No antaahan se yövieras semmoiset suitset ja toinen päästää hänet vapaaksi.

Kun täten tuo paha yövieras saatiin häädetyksi, niin sittenhän jo sopi lähteä sitä onnenkukkaa sieltä kuninkaantytön kädestä lasivuorelta tavottelemaan.

Vanhemmat veljet lähtivät ensin ja koettivat ajaa sinne vuorelle moneen kertaan, mutta eivät päässeet.

Nuorin velikin Tuhkimus, siteen lähti, lähti veljien estelyistä ja pilkasta huolimatta. Kahtena ensimäisenä päivänä ei hänkään sinne lasivuorelle päässyt. Vaikka hän suitsiensa avulla sai hevoset kuin kipunat tai päivänsäteet, eivät ne päässeet aivan vuoren huipulle. Mutta kolmantena päivänä hän sai niiden suitsiensa avulla hevosen kuin salaman, ja kun hän sillä ajaa karautti vuorta kohti, niin jopa pääsi vuoren huipulle ja sai sen kukan siellä istuvan kuninkaantytön kädestä.

Tämän tehtyään pisti hän kukan poveensa, ramautti suitsiaan ja päästyään hevosestaan ja tamineistaan, astuskeli rauhallisesti kotiinsa, jossa nousi uuninpäällyställeen ja rupesi viettämään aikojaan kuten ennen. Kuningas rupesi etsimään tuota kukan saajaa, mutta eipä sitä ilmestynyt, ja vihdoin hän kuulutti suuren yleisen tarkastuksen miehien kesken koko valtakunnassaan. Kun kaikki miehet tarkastetaan, niin täytyyhän sen kukan löytyä vihdoin.

No, löytyihän se, Tuhkimukselta se saatiin likaisista liiveistä.

Kuningas oli aivan pyörtyä tämän todettuaan ja arvatahan voi, ettei hän mitenkään olisi tahtonut antaa tytärtään tuolle ihmeelliselle sankarille. Mutta täytyihän se tehdä, kuninkaan sana oli kallis.

No, annettiin tytär Tuhkimukselle, mutta sulhasmiestä ei mihinkään arvoon korotettu, ei otettu edes kuninkaanlinnaan asumaan, vaan annettiin hänelle pieni mökkinen linnan lähistöllä, jossa sai puolisoineen asua.

No, ollaan, eletään, aikoja, päiviä vietetään, syttyy kuninkaalle suuri sota naapurivaltakuntaa vastaan. Siinä sodassa käy huonosti kuninkaalle, ja hänen täytyy ruveta panemaan jo viimeisiä voimiaan vihollista vastaan. Taistelun ollessa kiivaimmillaan lähtee Tuhkimus huvikseen sotaan. Ramahuttaa niitä ihmeellisiä suitsiaan, saa siihen kipunasilmäisen hevosen ja lähtee sillä sotaan. Siellä voittaa kaikki, tasapäiksi kaikki lyö, pyssyt vitsoiksi vääntelee. Illalla tuuliaispäänä kotiin tulee, ramahuttaa suitsiaan, -- hevoset, miekat katoaa.

Toisessa sodassa hän samaten päivänsäteisellä hevosella kaikki kaataa.

Kolmannessa sodassa salamanvälkkyisellä hevosella tuhoja tekee.

Jopa kuningas on ihmeissään. Ja hän tahtoo kaikin mokomin nähdä ja tavata sen miehen, joka sellaiset ihmeet ja urotyöt on tehnyt. Eipä hän ollut siihen toivomukseen nähden huoleton jo itse sodissa olleessaan. Kolmannessa sodassa ollessa hän kiireisessä sekasortoisessa melskeessä päästyään lähelle sankaria pistää äkkiä miekallaan haavan sen käsivarteen ja samassa sysää oman kuninkaallisen nenäliinansa siihen tukkeeksi ja sitten karahuttaa pois.

Sankari pitää haavaansa ja ajat kuluvat. Ei mitään erikoista tapahdu, kunnes kuningas panee toimeen suurehkot juhlat linnassaan ja kutsuu niihin tyttärensäkin, Tuhkimuksen puolison. Itseä Tuhkimoa ei kutsu, kysyy ainoastaan tyttäreltään siitä:

-- No, mitenkä se uunilla-makaaja jaksaa?

-- Hyvinhän se, mutta sotien aikoina on ollut poissa ja kun kolmannesta sodasta palasi, niin oli sillä haava käsivarressaan, ja joku nenäliina tukkeena siinä.

-- Mitä, nenäliinako siinä?

-- Niin minusta on näyttänyt.

Kuninkaalle ei enempää tarvitsekaan. Heti lähtee hän Tuhkimusta katsomaan. Tultuaan hänen luokseen näkee hän sen haavan ja oman nenäliinansa siinä tukkeena. Silloin kuningas muuttaa heti mielensä vävypojastaan ja kutsuu hänet jo pidettäviin juhliinsa parhaaksi vieraaksi.

Pöllön linna.

Kerran oli mies, joka kaiken ikänsä oli halunnut päästä käymään kuninkaan linnassa ja olemaan siellä vaikka hetken sen väen parissa. Erään kerran on hän metsästysmatkalla, juuri kepittämässä teiriä ansastaan, kun kettuviikari tulla lieputtelee hänen lähettyvilleen ja sanoo:

-- No, sinäkö se olet se mies, joka koko ikäsi olet halunnut päästä kuninkaan linnaan ja olemaan siellä vaikka hetken kuninkaan väen parissa?

-- Ka minä, vastaa hämmästyen mies.

-- No nyt se toivosi toteutuu. Nyt kun vain lähdet minun matkaani, niin saat käydä kuninkaan linnassa ja siellä kenties vielä mitä muuta ihmettä tapahtuu!

-- Elä, veikkonen, mitä puhelet, mitenkä se semmoinen on mahdollista, saatikka ketun parissa!

-- No lähde vain, lähde pois vain, niin saat nähdä, että vaikkapa sinut siellä vielä itse kuninkaan tyttäreen naitettaisiin!

-- Elä, elä puhele, joutavia liehakoitset, ei semmoista tapahdu -- sinunkaan kanssasi!

-- Lähde vain!

No mitäs, ylen mielelläänhän mies lähteekin; ja kun on käväisty miehen kotona vähän pukeutumassa parempaan asuun, niin lähtee mies kevein kengin ketun jälestä kuninkaan linnaa kohti liipottamaan.

Kun tullaan linnan portille, niin kettu kääntyy miehen puoleen ja kysyy häneltä:

-- Onko sinulla nelikkoa?

-- Ei. En muistanut sitä mukaan ottaa. Mitä sinä sillä tekisit?

-- Mitäkö tekisin! Semmoinen hölö olet, ettet muista semmoista tärkeää esinettä mukaasi ottaa! Nyt sentähden saattaa vielä koko matkamme mitättömiin mennä! Se olisi ollut meidän tärkein välikappaleemme! -- No, ehkäpä sentään saan sen lainatuksi tuolta linnan sisäpihalta! Olehan tässä nyt hetkinen ja odota, niin käyn siellä sisäpihalla tätä sekä muita puheillepääsy-asioitamme järjestämässä!

-- Hyvä, on mene!

Kettu menee linnanmuurien sisään ja sieltä jostakin saa käsiinsä suuren nelikon. Sen saatuaan kaivelee hän sieltä täältä sirukasoista katinkullan y.m.s. kiiltävän näköisiä sirusia ja ne siroteltuaan nelikon pohjaan menee kuninkaan luo, suoraan hänen asuntoonsa, -- helpostihan hän, kettu, sinne pääseekin.

Kun hän tulee kuninkaan luo, notkistaa hän toisen etupolvensa ja sanoo alamaisesti valtiaalle:

-- Armollinen kuningas, siellä ulkona on mies, rikas niinkuin pajari, mutta tyhmä kuin tohveli ja se pyrkii sinun puheillesi. Suuri hallitsija, saanko tuoda hänet luoksesi?

Kuningas katsoo ihmetellen tuota kummallista sisäänpääsyn pyytäjää ja päämiehensä esittelijää sekä kaikkein enimmän tuota ketun kolistellen tuomaa nelikkoa, mutta jo hän kysyy varsin uteliaana:

-- Mikä mies se on?

-- Se, miksi sanoin. Semmoinen, millaista ei ole näillä mailla nähty.

-- Mistä voit tietää ja millä voit osottaa, että hän on niin rikas?

-- Tällä, herra kuningas! Katsokaapas tämän nelikon pohjaan! Eikö sen pohjauurteet ja nurkat kiillä kullan murusista? Juuri tuolla linnan portin ulkopuolella mittasimme hänen rikkauksiensa runsautta, niiden, jotka olivat hänen matkassaan. Mitä hänellä on kotonaan, siitä ei ole tietoakaan. Semmoinen mies ja -- pyytää tytärtäsi omakseen.

-- Pyytää tytärtäni omakseen, -- ohoh! Mutta onpa kummallinen mies tosiaan! Tyhmä niinkuin tohveli, mutta rikas kuin pajari! Ei ole sellaista miestä paljon täällä liikkunut. No niin, olkoon menneeksi, tulkoon hän sisään! Ja olkoon hänelle luvattu myös tyttäreni!

Kuningas huiskauttaa kädellään ja ilmottaa tämän ketulle. Kettu nöyristäytyy ja kiittää sekä lähtee nopeasti viemään sanaa miehelle.

Mies kun kuulee tämän, niin on hän aivan maahan pudota, mutta eihän auta, opastelija kiirehtii ja täytyy rientää kuninkaan luo.

Kun he tulevat sisään, kuninkaan suureen saliin, niin kyllähän siellä kovasti ihmetellään ja oudostellaan, että tämmöinen tämä merkillinen mies on, mutta eihän auta eikä sovi kovin näkyväisesti tätä kummastelua osottaa, sillä onhan mies sentään sellainen merkillinen, ennen kuulumattoman rikas ja muutenkin ihmeellinen. Ei sitä sellaista miestä aina vieraaksi satu. Eikä näin syrjähovien vävypojiksikaan. Ja sitäpaitsi on kuningas hänelle jo tyttärensä luvannut.

Ja kun alkuvalmistelut on tehty ja esijuhlat pidetty, niin ruvetaan suurella hälyllä ja melulla niitä häitäkin häilymään, noita suuren, rikkaan, yksinkertaisen teerenpyytäjätalonpojan ja tavallisen maahovin kuninkaantyttären kuulumattomia häitä.

Ja kun ilo edistyy ja aika kuluu, niin hupaisa kuningasvanhus jo aivan vävypoikaansa kaulasta halaillen hänen kanssaan pitkien pöytien ääressä istui. Mutta sitten lystikkään appiukon päähän pälähtää, että hänen loppujuhlaa ja ehtineen yön loppuosaa viettämään pitäisi väkineen lähteä sinne vävypojan suureen linnaan, sinne ihmeelliseen, loistavaan hoviin.

Hän esittää sen ajatuksen vävypojalleen ja iloisena lyöden tämän olkapäälle nousee ylös pöydästä.

Silloin vävypoika joutuu suureen hätään. Mitä, mitä hän, tämä appiukko, esittää! Missä hänellä on linna, hänellä köyhällä metsäeläinten pyytäjällä?

Hän katsahtaa tuskaisena ympärilleen. Missä on kettu, missä hänen hyvä ystävänsä ja tänne ihmeellisiin kunnioihin saattajansa?

Mutta sitä ei näy. Missä lieneekään, -- jossakin joukon seassa liepakertamassa. Tai jos olisikin alunpitäen lähtenyt häntä näihin puliin saattamaan! Voi, voi sitä kettuveijaria!

Kun se nyt tulisi!

Mutta tuleehan se jo vihdoin. Tulee, ja ikäänkuin missäkin liehkassa, häätuulessa hänkin, kurkottaa miehen puoleen, suhkasee hänen korvaansa ja viippaisee käpälällään:

-- Mitä sinä suret, -- onhan sinulla se Pöllön linna! Vie sinne!

-- Mi -- missä se on? läähättää hengenhädän ja äkillisen toivon vaiheella mies ja yrittää tempaista kettua, mutta tämä ei jää enää hänen käsiinsä, vaan sujahtaa pois ja mennessä vain häntää huiskaisten virkahtaa:

-- Missä, -- siellä missä kaikki Pöllön linnat!

Siinä on mies samassa kauhussa ja kadotuksessa.

Mutta eihän hänen auta, ei mitenkään, ei voi viivyttää enää vastaustaan, kaikki odottavat, kaikki hänen päälleen katselevat, kuningas, tämän puoliso, punotteleva tytär, kaikki hoviväki. Jo on annettava vastaus. Ja ihan kuin hengenhädässä hän ärjähtää:

-- Niin, niin, mennään vain sinne minun suureen linnaani! Kaikki, kaikki!

Ja kaikin lähdetään.

On talviyö, tähtikiiluva. Ajajia tulee vastaan suuressa salossa, mutta kukaan ei virka mitään. Tai jos virkkaa, niin -- kun mies salaa koettaa juuri heiltä jotain selvyyttä saada tämän matkan käsittämättömään päämäärään nähden -- niin ne vain yliolkaisesti yrähtävät, hoihkaisevat:

-- Siellä, siellä, mene vain!

Mutta sitä linnaa ei ala kuulua. Eikä tule enää vastaanajajiakaan. Ei hivahda hiiren äännähdystä salossa, ei kolahda kumeavartisin honka, ei tupsahda lumi, ei mitään elonmerkkiä ilmene. Ja kun mies katsahtaa ympärilleen, niin ei hän näe enää omaa saattojoukkoaankaan. Ei näe hevosia edessä, ei rekiä perässä, ei enää omaa hevostaankaan. Ja iloinen appiukko ja punottava nuori puoliso, nekin ovat poissa. Hän yksin vain -- itsestään kulkevassa reessä...

Ja kohta ei hän näe muuta kuin saman viidakkorantaisen metsän reunan, jossa hän oli äsken ansojaan keritellyt. Hän oli nukahtanut ja nähnyt pahaa unta. Viidakkorannassa vielä sama kettukin vilahtaa ja häpeämättömästi häntäänsä huiskasee.

Hän ottaa puupölikän maasta ja viskaa sen hännänhäilyttäjään päin. Ei hän enää toiste lähde kuninkaan linnaan. Mutta kaukaa rytisevästä metsästä on hän kuulevinaan äänen, jonka hän arvaa saman ruskeaturkkisen narrailijan pakinaksi:

-- Mutta saithan sentään kerran käydä kuninkaan linnassa!

Silmivoiteen haennassa.

Kerran kuningas sairasti kovaa silmätautia ja hänen nuorin poikansa lähetettiin hakemaan voidetta, joka tämän taudin parantaisi. Se lääke oli hyvin kaukana, hyvin kaukana, ja vielä sellaisessa paikassa, josta ei kukaan tiennyt mitään. Vanhemmat veljet eivät uskaltaneet ajatellakaan sellaiselle matkalle lähtemistä ja nuorintakin veljeä he kovin siitä estelivät, mutta tämä oli urmakka poika ja lähti vain sille.

Vanhalla nimikkohevosellaan lähti hän ajelemaan tietä pitkin.

Ajettuaan kappaleen matkaa tuli eteen kolmen tien haaraus, johon joka haaran suulle oli pantu kirjotus. Yhden tien suulla ilmotettiin, että sille tielle ken lähtenee, sitä itseään kyllä pidetään hyvänä, mutta hevosta aivan nälässä; toisen tien kirjotuksessa taas sanottiin, että sillä tiellä pidetään kyllä hevosta hyvästi, mutta miestä itseään nälässä ja kolmannen tien kirjotuksessa sanottiin vihdoin, että "sittepähän kokee kun koettaa".

Tällehän kolmannelle tielle poika lähti.

Ajettuaan kotvan aikaa sitä tunsi hän väsymystä ja nälkää, jonka vuoksi hän eräässä mutkassa laskeutui alas hevosensa selästä ja istuutui levähtämään ja aterioitsernaan.

Yhtäkkiä tuli siihen susi ja sanoi hänelle:

-- Kuinka olet uskaltanut lähteä tätä tietä kulkemaan? Minne olet menossa?

-- Isälle silmilääkettä hakemaan, vastasi poika katsoen vakavasti suteen.

-- Ohoh, oletpa ottanut vaikean tehtävän, lausui susi ja jatkoi, -- pahalle, pahalle tielle olet, poikaseni, lähtenyt. Mutta jos antanet minulle kappaleen leivästäsi, niin koetan sinua auttaa, ettet pahimpaan pulaan joudu.

Poika antoi kappaleen sudelle ja tämä sanoi hänelle:

-- Kun nyt lähdet eteenpäin vaeltamaan, niin kolme taloa ensin matkan varrella sinua vastaan tulee ja nämä talot ovat pahat. Mutta sinä vain kunkin kohdalla tällä varvulla kolmasti ilmaan lyö, niin pääset niistä ohi kulkemaan. (Samassa antoi hän pojalle varvun.) Sitten tulee suuri linna eteesi. Se on jo se paikka, jossa on tuota silmivoidetta. Erään pienen huoneen ikkunalla on kultahäkki, siinä pieni kultalintu, sen häkin vierellä on pullo, -- siinä sitä lääkettä! Mutta elä mene linnaan päivällä, vaan sydänyöllä ja silloinkin hyvin varovasti, sillä sen huoneen kynnyksen tienoilla on näkymätön lanka, joka on kellosia täynnä ja jos vain vähänkin kosketat siihen lankaan, rupeavat sen kelloset soimaan, ja sinun käy huonosti. Tee siis tarkoin niinkuin käskin. Mutta ellet sinä varovaisuudessasikaan onnistuisi vaaraa välttämään, niin pyydä vain ennen pahinta päästä pistäytymään hetkeksi linnan puutarhaan, ja siellä kun vain lyöt kolmasti tällä varvulla ilmaan, niin teen mitä voin avuksesi.

Poika kiitti neuvoista, nousi hevosen selkään ja lähti edelleen. Niinkuin susi oli sanonut, tuli matkalla kolme taloa eteen ja niistä kaikista hyökättiin äkäisesti häntä vastaan, mutta kun hän vain sillä suden antamalla varvulla löi kolme kertaa ilmaan, niin hävisi kaikki vaara ja hän pääsi rauhassa jatkamaan.