Part 6

-- Miksikä en rupeaisi, -- rupean kylläkin.

Hän rupesi sen ystävällisen näköisen akkasen palvelukseen. Ensi työkseen sai hän lämmittää saunan ja kylvettää siellä akkasen sisiliskot. Hän saunan lämmitti, kantoi sinne veet, kuumensi ne, pesi ja puhdisti lattiat ja lavat, löylyt lievensi ja rupesi sitten sisiliskoja kylvettelemään. Eivät ne olleet kovin mieluisia kylvetettäviä, mutta hellävaraisesti ja huolitellen hän kuitenkin ne kylvetteli ja vei sitten eukkoselle.

-- No, mitenkä teidät kylvetti? kysyi eukkonen sisiliskoilta kylvyn jälkeen.

-- Hyvin kylvetti, ylen hyvin, kiittivät sisiliskot yhdestä suusta, -- hellästi ja huolellisesti pesi ja sen jälkeen vielä varovaisesti kuivaili.

-- No hyvä, hyvä; hyvin kuulut tehneen tehtäväsi tyttöseni; mene nyt uittamaan porsaani joessa!

No, tyttö lähti porsaita uittelemaan ja hyvin senkin suoritti: uitteli, sen jälkeen possut varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä huolitellen kuivasi.

-- No kuinka uitti? kysyi leskiakkanen taas pestäviltä.

-- Hyvin, ylen hyvin uitti, varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä huolitellen kuivasi ja hoivaeli, kehuivat porsaat.

-- Hyvä on, mene nyt läävään, pesemään ja puhdistamaan lehmieni jalat siellä.

Tyttönen meni läävään ja teki sielläkin tunnollista ja hellävaraista työtä -- pesi lehmien jalat, sen jälkeen ne esiliinallaan kuivasi.

Kun akkanen sai lehmiltäkin kiittävän arvostelun tytön työstä, sanoi hän tälle:

-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, ja tässä on sinulle palkka työstäsi, nämä kaksi lipasta. Mene niiden kera samaa tietä kuin tulitkin, ja kun tulet avannon alle, on siinä pienet portaat; nouset niitä ja pääset järven jäälle, ja siitä kotiisi osannet kyllä. Sitten kotonasi avaa nämä lippaat, ennen elä avaa.

Tyttönen otti ne lippaat, kiitti ja lähti palausmatkalle. Avannon vieressä oli pienet portaat, niitä myöten pääsi jään päälle ja siitä kotiin hyvin osasi.

Täällä vei hän lippaat isälleen, ja kun ne avattiin, niin olivat ne yksi kultaa, toinen hopeaa täysi.

Syöjätär kun näki, että ukon tytär sai semmoiset aarteet avantomatkaltaan, niin pani hän tyttäret toisen kerran avannolle kehräämään ja helpostihan hän sai asetetuksi niin, että tällä kertaa hänen tyttärensä pudotti värttinän avantoon.

Akan tytär kun joutui veden alle, niin hänenkin eteensä avautuivat samanlaiset kauniit maailmat kuin ukon tyttären: sama metsämaisema ja leveä tie ja sama talo eteen kohosi.

Hän astui tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen leskiakkanen taas vastassa ja kysyy häneltä:

-- Kenen tyttönen olet?

-- Kenenkö? Mitä se sinuun kuuluu! En tullut sitä varten, vaan kysymään, onko sinulla mitä työtä.

Näin ärjähtää tyttö vastaukseksi.

-- Ka, onhan minulla työtä, on, vaan mitä työtä sinä oikein tehnet ja tahtonet? vastaa tapaelee hämmästyneenä akkanen.

-- Mitä tahansa! Mitä vain annat!

-- No, mene, lämmitä kyly ja kylvetä siellä sisiliskoni!

-- Hoh, mokomaa työtä, vai sellaista! No, mitäpä siitä! Näin vastaa akan tytär ja menee saunaa lämmittämään. Mutta sen hän lämmittää kovin savuiseksi ja katkuiseksi, eikä sitä puhdista eikä vesiä kunnolla kuumenna, kuten ukon tytär. Sitten kun hän rupeaa kylvettämään saunotettaviaan, niin vain sieltä täältä niitä siipoo ja puhdistellessa on heiltä aivan jalat katkoa, niin heitä tempoo ja ruhjoo. Eikä suinkaan heitä kuivaile.

Kun leskiakkanen kylyn jälkeen kysyy sisiliskoiltaan kylvetyksen laatua niin nämä yhdestä suusta valittavat, että he olivat aivan kuolla kylvettäjän käsiin.

-- Vai niin, vai niin hyvin kylvetti, virkkaa eukkonen ja panee tytön seuraavaan työhön: porsaita puhdistamaan. Tämä työ tulee tehdyksi samalla tavalla kuin ensimäinen. Akan tytär oli porsaat aivan jokeen hukuttaa ja senjälkeen heitä vain jalalla potki ja ajoi pihaan korennon kera. Samoin teki hän kolmannenkin työn.

-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, sanoi akkanen tytölle, kun työt oli tehty, ja antoi hänellekin palkaksi kaksi lipasta, kuitenkin hiukan suurempaa. Ja niitä antaessa sanoi: Näitä elä avaa ennen kuin kotona, ja parempi on, jos avaat ne jossakin ulkosuojassa.

Tyttönen kun tuli kotiin, niin pyysi hän äitiään riiheen tai johonkin muuhun loitompaan ulkosuojaan, jotta tulisi sekä käsky noudatetuksi että muiden katseet vältetyksi.

He menivät riiheen, joka oli täynnä ahosta ja ruumenia.

Täällä kun lippaat avattiin niin tuiskahti toisesta tulta ja toisesta tervaa ja pianhan ne sytyttivät riihen sekä polttivat vielä heidätkin sinne. Ei löytynyt heistä luun siruakaan.

Siten pääsivät ukko ja ukon tytär pahoista Syöjättäristä ja saivat talon kahden asuttavaksi.

Myllärin tytär.

Olipa eräällä myllärillä kaunis tytär ja mylläri, joka oli iloinen ja hauska mies, kehueli tytärtään ei ainoastaan kauniiksi, vaan vielä taitavaksi ja kaikinpuolin merkilliseksi.

Niinpä kerran, kun eräs metsästäjä sattui osumaan hänen mökilleen ja näki hänen pöydällään kullatun maljan ja kysyi, mistä mylläri oli sen saanut, niin keikahti tämä keveästi lattialle ja laulahti tyttärestään:

-- Senkö mistä olen saanut! Tyttäreni sen on tehnyt! Minulla, veikkonen, on semmoinen tytär, että se kun mihin koskee, niin se heti paikalla kullaksi muuttuu!

-- Sen varsin valehtelet, sanoi metsästäjä suuttuen ja jalkaa polkaisten. -- Tiedä, että olen tämän valtakunnan kuningas, enkä salli valtapiirissäni turhan puhumista! Sanon siis sinulle: Tule aamulla tyttärinesi linnaani, ja jos ei tyttäresi siellä voi täyttää asettamiani ehtoja, niin otan sekä hänet että sinut hengiltä, mutta jos hän voi ne täyttää, niin -- sittenpähän nähdään!

Mylläriparka aivan tyrmistyi tuon sanan kuultuaan, ja vielä enemmän kauhistui tytär; mutta eihän siinä auttanut, sanaa oli toteltava. Aamulla oli heidän molempain mentävä kuninkaan linnaan. He menivätkin.

Siellä kuningas heti pistätti myllärin toiseen vankikoppiin, tyttären toiseen, toi viimemainitulle kasan olkia koppiin ja sanoi:

-- Nämä olet on sinun huomenaamuksi kehrättävä kultalangoiksi!

Tyttö pillahti itkemään, sillä eihän hän mitenkään voinut sellaista töitä tehdä. Itki, itki siellä kopissa, kollotteli puoleen yöhön. Vihdoin aukee kopin lattiasta luukku ja siitä kohoaa vanha ukko koppiin. Sanoo tytölle:

-- Itket. Elä itke! Luvannet minulle ensimäisen lapsen, mikä sinulle syntyy, niin autan sinua, kehrään nämä olet kultalangoiksi.

-- Koskapa minulle lapsi syntyy, arveli tyttö itsekseen ja suostui ukon ehtoon. Samassa huone täyttyi omituisen näköisellä naisväellä, joilla oli suuret kuontalot käsissä, ja kohta olivat olet kultalankoina.

Aamulla kun kuningas tuli koppiin, oli ehto täytetty. Hän hämmästyi, mutta ei suinkaan tyytynyt siihen, vaan asetti vielä toisen ehdon ja sanoi:

-- Toimitan sinulle kopin täyteen heiniä ja ruumenia, ja aamulla on niiden oltava kultakankaina.

Tyttö pillahti taas itkemään ja itkeä uikutteli puoleen yöhön. Silloin avautui taas luukku lattiasta ja vanha ukko nousi siitä.

-- Luvannet minulle toisen lapsesi, niin kohta ovat nämä rojut kultakankaina.

-- Koskapa minulle lapsia tulee, arveli tyttö, mutta suostui taas ukon ehtoon. Kun se oli tehty, oli kohta huone täynnä kummallisia kutojia ja kangaspuita, ja tuokiossa olivat heinät ja ruumenet kultakankaina.

Aamulla näki kuningas taaskin ehdon täytetyksi. Vaan ei hän vieläkään tyytynyt. Hän asetti vielä kolmannen tehtävän:

-- Tuon sinulle kasan halkoja ja puupaloja, ja aamuksi ne on saatava huonekaluiksi, kultaisiksi sängyiksi ja pöydiksi!

Taas tapahtui samaa ja kun tyttö oli suostunut ukon ehtoon kolmannesta lapsesta, niin pian oli koppi täynnä kummallisia puuseppiä ja puuseppälaitoksia, ja yhtä nopeasti oli kuninkaan asettama työ suoritettu.

-- No, kun nyt olet täyttänyt ehtoni, sanoi kuningas aamulla tytön koppiin tultuaan, -- olen päättänyt ottaa sinut morsiamekseni. Isäsi otan ylimmäksi hovimiehekseni.

Tyttö ilahtui, eikä hän voinut muuta kuin riemuisena lähteä kuninkaan mukaan.

No, eletään, ollaan kuninkaan linnassa, kaunis myllärin tytär kuninkaan puolisona ja mylläri kuninkaan ylimpänä hovimiehenä, niin jo kuningas saa perhettä -- kokonaista kolme lasta kuninkaan puolisolle syntyy.

Silloin eräänä yönä ilmestyy se salaperäinen ukko kuninkaan puolison eteen ja sanoo:

-- No nyt, -- nyt olisi ne lupaukset täytettävä! Annapas lapsesi!

Kuninkaan puoliso säikähtää ja rupeaa pyytämään armoa ukolta:

-- Elä, ukkohyvä, elä vie minulta rakkaimpia olentojani maailmassa, armahda minua, unohda lupaukseni!

-- No, jos arvaat mikä on nimeni, niin unohdan, muuten en!

Kuninkaan puoliso säikähtää uudestaan, mutta eihän auta muu kuin suostuminen. Hän käy yötä päivää miettimään, mikä sen ukon nimi olisi. Mutta turhaan.

Paneepa hän jo koko hoviväkensä saamaan selvää siitä asiasta.

Eipä saa koko hoviväkikään selvää siitä ukon nimestä.

Mutta eräänä iltana sattuu eräs hovityttönen kävelemään hovipuutarhassa ja näkee siellä jäniksen ja ketun rauhassa istuvan kahdella lähekkäisellä kannolla ja kuulee heidän keskustelevan. Kettu istuu hyvätuulisena, keikuttaa jalkaansa, polttaa tupakkaa ja kysyy jänikseltä:

-- Kuuleppas, tiedätkös, että siellä meidän linnassamme on suuri suru.

-- Mikähän lienee, olen kuullut; mutta mikä tosiaan sitä meidän kuninkaan puolisoamme vaivaa.

-- Turha juttu! Se armollinen rouvamme on kerran suuressa hädässä ollessaan sattunut lupaamaan kolme ensimäistä lastaan eräälle ukolle, hädästä pelastajalle, ja nyt tulee tuo ukko noita luvattuja perimään. Rouva oli silloin naimaton, mutta nyt on hänellä lapsia, juuri nuo kolme. Hän ei tahtosi mitenkään antaa niitä ukolle, vaan pyytää armoa. No, antaa ukko, se sanoo: "Jos arvaat, mikä minun nimeni on, niin armahdan." Tätäpä nimeä ei kuninkaanrouva kuitenkaan arvaa ja siitä se suru.

-- No, mikäs sen ukon nimi sitten on? kysyy jänis.

-- Jonnin joutava! Se vain, että "ken moisessa hädässä ihmistä auttaa, se ei tule koskaan palkkaansa perimään." Se vain.

Silloin se paimentyttö lähtee heti juoksemaan kuninkaan linnaan ja kertoo asian kuninkaanpuolisolle. Tämäpä ei toista neuvoa tarvitsekaan ja kun salaperäinen ukko tulee taas perimään häneltä palkkaansa, niin eipä hän viivyttele sanoessa ukon nimeä ja niin pääsee ijäksi rauhaan hänestä.

Semmoinen oli se satu ja kaunis myllärin tytär elelee vieläkin onnellisena linnassaan.

Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.

Oli kerran kuninkaanpoika, joka elellä rallatteli ja hoilaili niin, että hänelle jäi viimein vain kolme kopekkaa rahaa taskuun ja vanha tammahevonen ajeltavaksi. No, eipä niillä enää pitkälle päässyt, etenkään, kun tuo hevosraiska oli vielä aika laiska, sellainen mistään välittämätön pattijalka.

No, kuninkaanpoika lähtee sillä pattijalallaan ajella kompuroimaan, kunhan lähtee, minne ajelleekin. Yhtäkkiä tulee hänelle pieni poikanen vastaan ja kysyy häneltä:

-- No, kenpä sitä sinä vielä olet?

-- Ka, olin ennen kuninkaanpoika ja se kai lienen vieläkin, mutta nyt on asiat sillä lailla, että on jälellä enää vain kolme kopekkaa rahaa taskussa ja tämä hevoskomuri tässä ajettavanani.

-- No, onpa tuota omaisuutta vielä tuossakin. Minulla ei ole sitäkään. Elä ole siis milläsikään. Minä tulen sinun palvelijaksesi.

-- No, mitä sinä vielä tässä tekisit? Miten sinä voisit minua auttaa?

-- No, sittepähän nähdään; ota vain palvelukseesi! Otatko?

-- No, sopiihan tätä maantietä myöten kulkemaan.

-- Kun sopii, niin sopii, vastasi poikanen, ryhtyi palvelukseen ja lähti kuninkaanpoikaa seuraamaan.

Kun tultiin erään majatalon läheisyyteen eräänä iltana, niin poikanen yhtäkkiä käskee isäntänsä pysähtymään ja lähtee kovalla vauhdilla juoksemaan taloon päin sekä huutaa sinne juostessaan:

-- Hoi, hoi, täältä tulee kuninkaanpoika, korkea-arvoinen kuninkaanpoika, varustautukaa, varustautukaa häntä vastaanottamaan ja pitämään häntä yötä luonanne! Hän tekee teille sen armon; te varustakaa paraimmat makuupaikat, paraimmat keitot keittäkää; varustautukaa, varustautukaa häntä vastaanottamaan.

Majatalosta kun kuullaan tuo, niin hätäydytään pahanpäiväisesti ja ryhdytään kaikin tavoin valmistamaan kuninkaanpojan vastaanottoa. Sehän on aivan ennenkuulumatonta, että sellainen vieras tulee!

Ja kun tämä sitten tulee sinne, niin on siellä kaikki valmiina, kaikki paraat palat ja paikat ja kaikki ovat myös häntä vastaanottamassa. Tosin hieman ihmetellään, kun vieras lähestyy taloa niin yksinkertaisena ja halpa-asuisena, mutta eihän siinä mikä auta: kuninkaanpoika kuin kuninkaanpoika! Häntä on tosiaan parhailla syötettävä, parhailla makuutettava. Ja seuraavana päivänä, kun hän rupeaa joutumaan matkalleen, maksuista puhumattakaan, isäntä vielä antaa hänelle palveluspoikansa kautta kauniin lahjankin, parhaan, mikä talossa oli poisluovutettavaksi: vanhan, reikäpohjan hatun.

Kuninkaanpoika ei jaksa kylliksi ihmetellä majatalon suhtautumista ja yhtä paljon hän ihmettelee ja kiittelee palveluspoikansa nokkeluutta. Niinpä hän antaa tämän seuraavassakin majapaikassa järjestää asiat samalla tavalla. Täällä annetaan hänelle palveluspojan kautta lähtöaamuna lahjaksi vanha paikattu tupakkakukkaro.

Samoin käy sitten vielä kolmannessakin majapaikassa, josta saadaan lahjaksi vanha ruostunut sapeli.

Siitä kolmannesta majapaikasta lähdettyä aletaan tulla jo vieraille maille ja sieltä kuumottaa jo sen vieraan valtakunnan hallitsijan linna. Ennen sinne tuloa esittää palveluspoika isännälleen ne majapaikoista saadut lahjat.

-- Kas, niin ystävällisiä oltiin niissä majapaikoissa, että annettiin vielä tämmöiset mainiot lahjat, lausuu hän herralleen.

-- Mitkä lahjat, ärähtää kuninkaanpoika ja ne nähtyään tempaa ne pojan käsistä ja viskaa loitos tievarteen.

-- Mokomat lahjat!

-- Et olisi sentään viskannut, vastaa palveluspoika ja hakee salaa ne sieltä tiepuolesta.

Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja tullaan siihen vieraan valtakunnan linnaan.

Siellä on koko hovi surussa, koko valtakuntakin. Kuningas kun sairastaa sellaista ihmeellistä tautia, että se saattaa syyttä ja aina raapimaan korvallista ja kuningatarkin sairastaa sellaista tautia, että se saattaa syyttä hyppimään paikoiltaan ja lisäksi vielä kuninkaan ainoaa tytärtä vaanii se vaara, että suuri meripeto uhkaa sen syödä, kolmena yönä jo on käynyt linnan muurien ulkopuolella uhkaamassa. Eikä kukaan voi näistä pulista pelastaa. Kuninkaanneuvosto on jo tästä kaikesta pitänyt suuria neuvottelujakin ja luvannut kuninkaan parantamisesta puolen valtakuntaa, kuningattaren terveeksisaattamisesta toisen puolen valtakuntaa ja tyttären pelastamisesta tämän itsensä. Mutta ei sittenkään ketään pelastajaksi ja parantajaksi ilmesty. Ei ole kellään sellaisia tenhokaluja, jotka niistä pulista pelastaisivat.

-- Kun olisi vanha reikäpohja hattu ja ijänikuinen paikattu tupakkakukkaro ja hylkyyn joutunut ruostunut sapeli, niin niillä voitaisiin nämä pulat poistaa, mutta kelläpä ne olisivat. Ei kukaan niitä sellaisia säilytä! Sillä hatulla saataisiin kuningas terveeksi, kukkarolla kuningatar, ja sapelilla sipaistaisiin sen julman meripedon pää poikki.

Nämä sanat kuulevat myös saapujat, se kuninkaanpoika ja se hänen palveluspoikansa.

Silloin vanhan tamman selässä istuva kuninkaanpoika aivan hypähtää ylös ja ärähtää palveluspojalleen.

-- Minne sinä panit ne meidän lahjakapineemme. Nyt niitä tarvittaisiin. Kuule, hae ne sieltä tiepuolesta!

-- Täällä ne jo ovat!

-- Voi, sinä kultainen palveluspoika; jos saan näillä esineillä nuo pulat häädetyksi ja siten saan sekä valtakunnan että tyttären, niin sinä olet oleva hovini ylin mies!

-- Tässä ne ovat!

Silloin kuninkaanpoika karauttaa linnaan ja hetkessä tekee turhiksi sitä vainoavat vaarat ja taudit. Ja hän saa kuninkaantyttären ja valtakunnan, ja perästä juokseva palveluspoika tulee hänen hovinsa ylimmäksi mieheksi, mieheksi, jonka perästä nyt vuorostaan moni mies saa juosta.

Ukon tytär pidoissa käymässä.

Kerran pantiin kuninkaan linnassa isot pidot toimeen ja niihin kutsuttiin kaikki, ketä vain tavattiin, rujot, rammat. Niinpä kutsuttiin ukkokin, jolla oli Syöjätär vaimona ja kaksi tytärtä, toinen edellisestä vaimosta, toinen nykyisestä.

Valmistautuivat ukko ja akka pitoihin, parahimpiinsa pukivat.

-- Otammeko tyttäret mukaan? kysyi ukko.

-- Otamme nuoremman tyttären, mutta mitä siitä vanhemmasta, sellaisesta uuninkolossa istujasta, sanoi Syöjätär. -- Jääköön kotiin!

-- Ka, jääköön vaan, myöntyi ukko.

Ja nuorempi tytär joudutettiin pitoihin, mutta vanhempi jätettiin kotiin. Laittoi vielä Syöjätär asiat niin, että särki mökissä uuninkiukaan ja sanoi kotiinjäävälle:

-- Sinun on tuo kiuvas meidän tuloksemme ehjäksi laitettava!

No, kun toiset olivat lähteneet pitoihin, pillahti kotiinjäänyt tyttönen itkemään, itki, itki, niin että oli vedeksi vierrä. Meni sitten äitinsä haudalle ja itki siellä, että hautakumpu oli vedeksi muuttua. Hänkin olisi tahtonut lähteä pitoihin, sitäpaitsi suretti tuo uuninkiukaan korjaaminen.

Äiti ehti haudasta lohduttamaan.

-- Elä itke, tyttöseni! Katkase siinä haudan päällä kasvavasta pajusta vitsa ja mene ja iske sillä kerta ristiinrastiin kiuvasta, niin se heti ehjäksi muuttuu ja sitten mene pellon pientarelle suuren tammen luo ja iske sillä vitsalla kerta sitä tammea ristiin-rastiin, niin ehkäpä pääset pitoihinkin.

Tyttönen kuivaa kyyneleensä ja tekee niin kuin äitinsä käskee. Katkasee vitsan, menee mökkiin ja iskee sillä kerran kiuvasta ristiin-rastiin, se muuttuu heti ehjäksi, menee sitten pellon pientarelle ja iskee siellä kerran tammea ristiin-rastiin. Silloin tammi aukenee ja sieltä tulee hänen eteensä korea silkkinen puku ja kohta sen jälkeen komea tähtiotsa hevonen, koreilla satuloilla varustettu ja valmis viemään mihin tahansa.

Hän pukee kiireisesti siihen silkkiseen pukuun, peseikse siinä tammen juurella olevassa lähteessä, nousee hevosen selkään ja lähtee ajamaan kuninkaan linnaan.

Siellä ovat jo pidot alkaneet, mutta ei kauvan myöhästy ukon tytär; ja kun hän komeissa vaatteissaan ja komealla tähtiotsalla hevosellansa sinne saapuu, niin kaikki säikähtävät ja käyvät häntä katsomaan kuin ihmettä. Yksin kuninkaanpoikakin kääntää häneen huomionsa ja mieltyy häneen silmittömästi. Niin kaunis ja korea hän on. Akan tytär, joka siihen asti on hänkin herättänyt jonkinlaista huomiota, nyt jää aivan varjoon.

Aika näin ihmetellään ja hälistään suurissa juhlissa, mutta sitten se ukon tytär salaa hiipii hevosensa luoja ajaa karauttaa sillä takaisin tammensa luoksi, ja kun siellä iskee kerran tammea pajunvitsallaan, hevoset ja korut ja kaikki katoavat. Sitten pukeikse hän takaisin entisiin pukimiinsa ja istuikse mökissä lieden ääreen, niinkuin ei juhlia olisi koskaan uneksinutkaan.

Ukko ja akka ja akan tytär kun tulevat juhlista, niin he eivät ensin puhu mitään, mutta sitten jo rupeavat kertomaan siitä suuresta ihmeestä ja harvinaisesta juhlavieraasta, joka oli siellä linnassa käynyt ja kaikki häikäissyt.

-- Ohoh, kukahan tuo oli, lausuu ukon tytär ujona.

-- No, et suinkaan sinä, ärähtää akan tytär.

Vähän aikaa kuluu, niin kuningas panee toimeen toiset juhlat linnassaan ja kutsuu niihinkin kaikki.

Ukko, akka ja akan tytär joutuvat taas niihin, mutta ukon tytärtä ei taaskaan oteta. Särkee vielä taaskin Syöjätär mökin uuninkiukaan lähtiessään ja sanoo kotiin jäävälle:

-- Tuo kiuvas on sinun meidän tuloksemme ehjäksi laitettava!

Taas pillahtaa tyttö itkemään, mutta ei itke niin kauvan, vaan menee pian äidin haudalle ja kysyy häneltä neuvoa. Nyt äiti vastaa:

-- Katkase nyt siitä haudan päältä tuomen oksa ja mene ja tee sillä samoin kuin viime kerralla pajun vitsalla.

Tyttö tekee niin ja tällä kerralla, kun kiuvas ensin on korjautuneena, tulee tammesta hopeainen puku ja kuutamo-otsa komea hevonen, ja tällä hän nyt lähtee linnaan lennättämään.

Täällä taas kaikki häntä ihailemaan, ja kuninkaanpoika on tulla aivan hulluksi hänen tähtensä. Aikansa kun on siellä, hiipii tyttö taas linnasta pois ja lähtee palausmatkalle.

Mutta kuninkaanpoika, joka on niin mielistynyt tuohon outoon kävijään, päättää seuraavalla kerralla ottaa tarkan selon hänestä. Hän suunnittelee: kun seuraavat pidot on kutsuttu ja vieraat saapuneet, myöskin tuo outo vieras, niin hän vähää ennen vieraiden poislähtöä salaa tervaa linnan kynnyksen ja eteisen lattian, niin että kun tuo vieras lähtee ennen muita pois pidoista, sen kenkä tarttuu siihen ja hän saa siten selvän kävijästä.

Kun uudet juhlat kutsutaan linnaan, niin ukko ja akka ja akan tytär taas joutuvat linnaan, mutta ukon tytärtä ei oteta. Särjetäänpä taaskin uuni hänen sillä aikaa korjattavaksi.

Ukon tytär menee äitinsä haudalle. Äiti käskee nyt katkasemaan pihlajan oksan siitä haudan päältä ja tekemään samoin kuin edellisillä kerroilla.

Tammesta tulee tällä kertaa kultainen puku kultaisine kenkineen ja korskuva, päivä-otsa hevonen linnaan ratsastamista varten. Tyttö nousee selkään ja lähtee tässä kaikkein kauneimmassa asussa linnaa kohti kiidättämään.

Täällä taas kaikki huomio kiintyy häneen, ja kuninkaanpoika ei tiedä, miten osottaisi hänelle ihastustaan. Samassa muistaa hän suunnitelmansa ja menee ja tervaa linnansa eteisen ja kynnyksen.

Kun ukon tytär lähtee pois juhlista, tarttuu hänen kultainen kenkänsä tervattuun kynnykseen. Kuninkaanpoika rientää heti tytön jälkeen ottaakseen tuon kengän talteen.

Muutaman päivän perästä kutsuu kuninkaanpoika kaikki valtakunnan nuoret neitoset luokseen linnaan. Hän tahtoo koetella, kenen jalkaan sopii se kynnyksestä löydetty kultainen kenkä, ja kenen jalkaan se sopii, sen hän ottaa omakseen. Näin kuuluttaa hän kaikkiin ilman suuntiin.

Se akankin tytär lähtee kuninkaan linnaan näyttämään jalkaansa. Mutta aikoopa lähteä ukon tytärkin. Täytyyhän lähteä, kun kaikki nuoret tytöt kerran on kutsuttu.

-- Vai sinäkin, senkin uuninkolossa istuja! pilkataan häntä mökissä. Sinunko jalkaasi se sopisi. Vai sinäkin, turjake!

Mutta lähtee hän toki, eikä voida estää. Pukee parhaisiinsa ja rientää kuninkaan linnaan.

No, kun hän sinne saapuu, niin hänen jalkaansahan se kenkä sopii. Ja kun näin tapahtuu, niin kuninkaanpoika ilmottaa ottavansa hänet omakseen.

Sitä ei hän kuitenkaan tee iloisella mielellä. Koko kuninkaan linnan ja valtakunnankin valtaa suru, kun sellainen köyhä, arvoton tyttö joutui kuninkaanpojan osaksi. Tyttökin on ensin alakuloinen, mutta sitten vie kuninkaanpojan hiukan sivulle ja sanoo hänelle:

-- Elä sure! Et aivan turhaan ja tyhjään tyttöön sattunut. Jos vain minuun muuten tyytyisit, niin koruja ja pukuja saataisiin! Lähdehän kanssani!

Kuinkas ei kuninkaanpoika lähtisi, kun tyttö kuitenkin on hänen morsiamensa, ja tämä vie hänet sinne kotipeltonsa pientareelle, siellä olevan tammen luo ja tekee siellä ne äitinsä neuvomat temput. Iskee kerran sitä tammea pajuvitsalla, jo tulevat siitä silkkipuvut ja tähtiotsat hevoset, iskee toisen, jo hohahtavat hopeapuvut ja kuutamo-otsat hevoset ja kolmannella kerralla kumpuavat kultapuvut, ja päiväotsat hevoset ja vielä paljon muutakin hyvyyttä ja helyä.

-- Mitä, oletko sinä se juhlieni ihmeteltävä kävijä? kysyy kuninkaanpoika ihastuksissaan ja hämmästyksissään.

-- Olen, vastaa tyttö, eihän kenkä muuten olisi jalkaani sopinutkaan.

-- Silloin olenkin minä löytänyt sen, jota olen halunnut, sanoo kuninkaanpoika ja ottaa ilolla tytön morsiamekseen.

Maan ja meren kulkija laiva.

Kuninkaalla oli tytär, ylen korea ja ihana, eikä hän tahtoisi häntä kellekään antaa. Ei tahtoisi luopua hänestä. Mutta tyttären mieli on kovasti päästä miehelään. Pitihän sen vuoksi ukon vihdoin suostua tuumaan, ruveta ajattelemaan tyttären antamista pois kotoa.

Mutta eri mies sen pitää olla ja kovat ehdot sen tulee täyttää, joka tyttäreni saa, ajatteli kuningasvanhus lohdutuksekseen ja kuulutti kaikelle valtakunnalle, että sen, joka aikoo saada hänen tyttärensä, pitää hankkia sellainen ihmeellinen maat ja meret kulkeva laiva.

No, koko valtakunta rupeaa asiaa aprikoimaan, kaikki nuoret miehet sitä laivaa tuumailemaan. Mutta kukapas sen semmoisen onnistuisi tekemään, saamaan -- ei kukaan.