Part 5

Antti Puuhaara kun tuli jo suureksi nuorukaiseksi sattui se rikas kauppias osumaan kerran siihen metsämiehen mökkiin. Siellä kuuli hän mökin nuorta miestä kutsuttavan Antti Puuhaaraksi. Tästä säpsähti kauppias ja kysyi tuon nimen syytä. Tämä selitettiin hänelle. Silloin kauppias huomasi, että se olikin sama poika, jonka hän oli kerran puunhaaraan jättänyt. Hän tuli taas kovin murheihinsa ja rupesi miettimään, mitenkä nyt päästä tuosta pojasta.

Hän esitti metsämiehelle, että kun hänen nyt olisi kaikinmokomin mentävä toisaanne ja kun hänen samalla olisi lähetettävä tärkeä viesti kotiin, niin eikö tuo nuorimies saisi lähteä tuota viestiä viemään.

-- Miksikäs ei saanut, aivan hyvin voi mennä.

Kauppias ilahtui ja kirjotti kotiväelleen kirjeen, että kun tämä kirjeentuoja sinne tulee, niin on hänet heti hirtettävä ja hävitettävä. Sitten antoi hän tämän kirjeen Antin vietäväksi.

Antti lähti matkalleen.

Mutta matka oli pitkä ja Antille tuli välillä väsymys. Eräälle kankaan reunamalle tultua hän istuutui pienen lammin rannalle, joi siitä vettä, mutta kohta nukahtikin siihen.

Sattuipa siitä hänen makuupaikkansa ohi kulkemaan kaksi nuorta oppivaista.

He näkivät nuoren pojan nukkumassa lampareen rannalla ja kirjeen hänen kourassaan. He ottivat kirjeen, avasivat sen ja lukivat. Siinä näkivät he sen kauppiaan määräyksen. Heille tuli kovin sääli nuorta kaunista poikaa ja he ottivat ja hävittivät sen kirjeen ja kirjottivat uuden kirjeen sijaan. Siinä he määräsivät, että poika on perille tultua otettava sulhaseksi talon tyttärelle ja annettava hänelle puoli taloa hallittavaksi. Sen kirjeen pistivät he pojan kouraan ja lähtivät matkaansa.

Poika kun heräsi, lähti jatkamaan kulkuaan.

Kauppiaan talossa suuresti hämmästyttiin, kun saatiin sellainen kirje, jossa oli sellaiset määräykset. Mutta eihän siinä muu auttanut kuin menetellä sen mukaan. Poika otettiin talon tyttären sulhaseksi ja annettiin hänelle puoli taloa hallittavaksi.

Kylläpä kauppias hämmästyi ja säikähti, kun hän tuli kotiin ja näki, miten asiat ovat. Mutta eihän siinä auttanut mitään, -- ei sopinut ruveta omaa määräystään vastaan taistelemaan.

Hän päätti muulla keinoin pojan hävittää.

Hän kutsui kerran Antti Puuhaaran luokseen ja sanoi

-- No, nyt kun sinä olet tullut minun vävykseni, niin nyt sinä aluksi et tarvitse ryhtyä talon töihin, vaan saat tehdä vierailumatkan sisareni luo. Hän asuu kaukana, mutta tie on sinne hyvä ja ainahan maailman näkemisestä on hyötyä. Kysy samalla sisareltani, milloin hän tulee täällä käymään.

-- Voihan tuolla käydä, miksikäs en lähtisi, sanoi Antti.

Hän huomasi kyllä, että kauppias lähettää hänet Syöjättären luo eikä toivo hänen siltä matkaltaan koskaan palaavan, mutta minkäpä tässä oikeastaan voi -- kyllähän isäntä keksisi jonkun uuden juonen! Parasta siis lähteä! Ja hän lähti.

Astuttuaan päivän, pari, huomasi hän erään kallion juurella suuren, villin miehen hyppyyttävän tulisilmäistä hevosta kallion päälle. Mutta hevonen ei koskaan päässyt kallion päälle eikä mies näkynyt voivan jättää työtään.

-- Ahaa, tuossa on ensimäinen puutospaikka, arveli Antti ja hiljensi askeleitaan.

-- Ka, ka, jopa tuli mies luokseni, josta saan sammuketta suureen nälkääni, virkkoi hevosenhyppyyttäjä ja keskeytti työnsä.

-- Jokos syön sinut, sanoi hän tullen Antin luo.

-- Elä, veikkonen, syö, -- teen sinulle jonkin hyvän työn. Olen menossa Syöjättären luo.

-- Mitä, menetkö sinä sinne? No, kun sinne menet, niin tuo veikkonen sieltä minulle tieto, miten pääsisin tästä työstäni vapaaksi. Silloin en syö sinua.

-- Tuon kyllä, ole varma! Antti pääsi ohi ensi koetuksesta. Pari kolme päivää astuttuaan tapasi hän erään lammin rannalla suuren, julmannäköisen miehen, joka onki lammista suurta vesihirviötä, saamatta sitä koskaan onkeensa.

Nähtyään Antin keskeytti hän työnsä ja sanoi:

-- Ka, ka, jopa tulee mies, josta saan sammuketta suureen nälkääni. Tulehan lähemmä!

-- Elähän, veikkonen, syö, minä olen menossa semmoiseen paikkaan, että voin tuoda sinulle tiedon, jonka avulla pääset vapaaksi tuosta työstäsi!

-- No, jos sen teet, niin en syö, -- mene rauhassa!

Kolmen päivän perästä tuli Antti joen rannalle, jossa suuri, ilkeä jättiläinen saattoi ihmisiä joen ylitse. Nähtyään Antin, rähähti se nauramaan ja sanoi:

-- Ka, ka, jopa tulee mies, jonka mieluummin syön kuin saatan joen ylitse!

-- Elä, veikkonen, syö, olen menossa sellaiseen paikkaan, josta tuon sinulle tiedon, minkä avulla pääset pois tuosta työstäsi!

-- Vai niin, no sitten saatan sinut mieluummin ylitse kuin syön.

Antti pääsi viimeisestä pälkähästään.

Tultuaan Syöjättären linnaan, tapasi Antti linnan ensin tyhjänä, mutta sitten tuli siihen nuori kaunis tyttönen. Tämä tyttönen, joka ei ollut Syöjättären sukua eikä siis näyttänyt olevan saapujalle vihamielinen, kysyi häneltä matkan syytä.

Poika vastasi kierrellen, mutta sanoen kuitenkin suoraan, että tämä on Syöjättären linna.

-- On, kyllä on, ja siksi sinulta kyselenkin tuloasi. Sillä tässä voi sinulle käydä huonosti. Sano siis suoraan, mitä varten tulit tänne?

-- No, jos sanon suoraan, niin lähetti minut ilkeä isäntäni.

Mutta sitäpaitsi pitäisi minun saada selkoa kolmeen seikkaan. Ensinnäkin, miten pääsisi työstään vapaaksi se mies tässä matkan varrella, joka ijät päivät ajaa suurta, hurjaa hepoa jyrkälle kalliolle. Toinen taas onkii hirveätä vesipetoa lammista ja kolmas saattaa kulkevaisia joen yli, eivätkä hekään kuulu työstään koskaan pääsevän. Mitenkä he siitä pääsisivät.

-- En yhteenkään näistä kysymyksistä osaa vastata etkä niihin saa vastausta Syöjättäreltäkään suoraan, vaan jos teet niinkuin neuvon, niin ehkä saat selityksen jollakin tavoin. Käy tuonne uuninkoloon yön ajaksi ja jos minä yöllä puolestasi saan nuo kysymykset Syöjättärelle tehdyksi ja jos hän niihin minulle vastaa, niin ehkä sinäkin saat siten kuulla ne vastaukset. Mutta olekin hiljaa kolossa ja livistä sitten tiehesi niin pian ja taitavasti kuin voit, sillä Syöjätär on tosiaan armoton!

Nämä neuvot katsoi poika sangen hyviksi ja kiitettyään niistä meni uuninkoloon.

Syöjätär tulikin kohta kotiin ja huomasi heti, että linnassa oli käynyt ihminen.

-- Kävi kyllä, mutta meni poiskin, sanoi tyttö.

-- No, mitä hän täällä kävi? ärähti Syöjätär.

-- Ka, eräisiin kysymyksiin vastausta hakemassa. Mutta kun et ollut kotona, niin lähti edelleen, etsimään muualta vastausta.

-- No, mistä hän luulee sellaiset neuvojat löytävänsä! Kuka on minua viisaampi? -- Mitä kysymyksiä hänellä oli -- tiedustelitko?

-- No, ensiksikin se, että miten pääsisi vapaaksi työstään se jättiläinen, joka tämän tien alkumatkassa hurjaa hevosta ikuisesti vuorelle ajaa. Toiseksi, miten loppuisi työ siltä onnettomalta, joka vesipetoa ikuisesti onkii. Vihdoin kolmanneksi: kuinka pääsisi kohtalostaan se, joka tämän tien loppuosassa ikuisesti saattelee ihmisiä joen yli.

-- Kylläpä ihmiset ovat tyhmiä, rähähti Syöjätär nauramaan tämän kuultuaan. -- Kaikkea ne kyselevätkin. Ettei sekään jättiläishoukka tiedä, että kun vain jättäisi sen hevosensa hyppyyttämisen, niin kohta pääsisi siitä! Ja toinen sen petonsa onkimisen! Ja kolmas taas kun vain ihmisiä joesta yli saattaessaan asettuisi istumaan veneen keulapuolelle ja kun veneen keula on kolahtanut maahan, hyppäisi siitä äkkiä maalle ja työnnältäisi veneen saatettavineen takasin virtaan, niin pääsisi. Tuon vertaa eivät tiedä! Semmoiset konstit, ei yhtään enempää! -- No, eikö hän muuta kysynyt?

-- No, kysyihän se vielä. Sanoi tulleensa tänne erään rikkaan kauppiaan käskystä, joka oli sanonut itseänsä sinun sukulaiseksesi ja käskenyt kysyä sinulta, että milloinka hänen rakas sukulaisensa tulee hänen luonaan käymään.

-- Sitä käyntiä se rakas sukulainen saa odottaa! Mutta olisinpahan saattanut sille kysyjälle siihen sanoa, että jos tuo kauppias pitää minua sukulaisenaan, niin tulkoon itse täällä käymään. Kyllä hänet täällä vastaanotetaan. -- Ja Syöjätär nauroi tämän vastauksensa päälle.

Sitten kävi hän nukkumaan.

Silloin solahti Antti hiljaa pois uunin kolosta ja ulos huoneestakin ja niinpä hän olikin vapaa palausmatkalleen.

Tällä tapasi hän nuo onnettomat jättiläiset ja ne tulivat oikein iloisiksi, kun saivat kuulla ne Syöjättären neuvot. Vieläpä sai Antti heiltä suuria rikkauksia palkakseen. Joen yli saattajalle ilmotti hän kuitenkin neuvonsa vasta sitten, kun oli päässyt toiselle rannalle.

Kauppiaan talossa luultiin hänen aikoja jo kuolleen ja kadonneen ja sentähden hänen paluunsa herätti suurta hämmästystä.

Kauppias itse aivan kauhistui nähtyään Antin ilmielävänä edessään.

-- Niin, tässä minä olen ja sisaresi lähetti hyvin paljon terveisiä! Kutsuipa käymäänkin!

Kauppias ei siihen mitään vastannut. Hänestä tuntui kaikki menetetyltä. Hän huomasi, ettei tuosta pojasta eikä siitä tietäjäukkojen ennustuksesta suinkaan päässyt. Ja siitä aivan epätoivoon joutuneena hävisi hän talosta eikä siltä tieltään enää koskaan palannut. Toiset sanoivat, että hän olisi lähtenyt sitä Syöjättären kutsua noudattamaan, mutta toiset väittivät, että hän hukuttautui lampiin.

Mutta Antti jäi rikkaan talon isännäksi ja omaisuuksien haltijaksi. Ja elänee vieläkin.

Taivaan vitjoja hakemassa.

Kävipä kerran yhdeksän joutsenta kylpemässä pojan talon edustalla, kauniissa hiekkarantaisessa lahdelmassa. Poika kauvan aikaa aprikoi, että mitähän kummia joutsenia nuo ovat, jotka aina samassa paikkaa käyvät uimassa, mutta ei sitten kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.

Kerran sattui hän kävelemään rannalla ja huomasi noiden outojen kylpijöiden taas lentävän hänen lahdelmalleen.

Hän näki niiden laskeutuvan hietikolle, heittävän siipensä pois ja -- mitä kummaa! -- muuttuvan nuoriksi, soreiksi neitosiksi. Yksi heistä oli erittäin kaunis ja ihana.

Hän arveli, että hänpä tekee niille kepposen, ja kun ne olivat kaalaneet veteen, hiipi hän siipien luo, varasti ne kaikkein kauneimmalta neitoselta ja vetäytyi pensaan taa piiloon.

Kun kylpy oli kylvetty, tulivat neitoset takasin rantaan, etsivät siipensä ja muuttuivat jälleen joutseniksi. Mutta se kaikkein kaunein ei löytänytkään siipiään eikä päässyt muuttumaan joutseneksi. Toiset lähtivät lentoon, mutta se yksi jäi hietikolle seisomaan.

Hätäytyneenä rupesi hän huutelemaan: -- Ken lienetkin vienyt siipeni, tuo pois! Jos olet itseäni vanhempi, otan isäkseni, jos olet itseäni nuorempi, otan veljekseni, jos olet samanikäiseni, otan sulhokseni.

Poika ilmaisi silloin itsensä, ja kun hän oli samanikäinen tytön kera, oli tämän otettava hänet sulhasekseen. Neitonen ei tuosta suinkaan hämmästynyt, suostui kylläkin morsiameksi, mutta yksi ehto oli:

-- Nyt olet saanut minut morsiameksesi ja myös takasin ihmiseksi joutsenesta, joksi olen ollut noiduttu; mutta täältä en voi lähteä mukaasi, vaan täytyy minun mennä ensin isäni luo kuninkaan linnaan ja sinun tulla minua sieltä omaksesi pyytämään. Muuten voisin vielä joutua takasin joutseneksi.

No, poika suostui siihen.

He lähtivät yhdessä kuninkaan linnaan. Kuningas pani jyrkästi vastaan, mutta pojan hartaista pyynnöistä jo suostui seuraavalla ehdolla:

-- No, jos saanet taivaasta riippuvat kultaviljat käsiisi Tuonenvuoren takaa, niin saat tyttäreni omaksesi. Muuten et!

Poika joutui suureen suruun eikä tiennyt, mitä vastata. Mitenkä hän saisi ne vitjat? Huolissaan meni hän morsiamensa luo kysymään neuvoa.

-- Pahanpa ehdon pani, pahan, virkkoi morsian. -- Mutta koetahan sentään. Istu sen hevosen selkään, jonka pihaan käsken ja aja sillä hurauta, aja ummessa silmin, aja minne se vienee, ylämaita, alamaita, vesien yli, vuorien yli, suurien metsien halki. Aja sinnes, kunnes hevonen putoaa altasi. Silloin kouraise kaksin käsin ilmaa päältäsi, ja silloin ovat kultavitjat käsissäsi!

Poika teki neuvon mukaan. Ajoi morsiamen antamalla hevosella ummessa silmin sinne, minne tämä vei, alamaat, ylämaat, metsät, vuoret, vedet yli, ajoi, kunnes hänen altaan hevonen putosi. Silloin kourasi hän ilmaa kaksinkäsin päältään ja samassa olivat vitjat hänen käsissään. Mutta samassa putosi hän itsekin, putosi jonnekin hyvin alas, syvään rotkoon, aivan kuin maan alle.

Hän on aluksi aivan tajuttomana sinne pudottuaan, ei tiedä, mitä tehdä, minne lähteä. Näkee ympärillään vain suuren, synkän laakson, puita, kasveja, mutta kaikki ovat aivan kuolleita. Vihdoin lähtee hän eteenpäin kävelemään, minnepäin lähteneekin. Kuuleepa hän silloin omituista tappelunjyminää jostakin, nujakkaa, mistä erottaa vain luiden kalketta vastakkain. Hän lähtee astumaan sitä kohti. Vähän matkaa kuljettuaan huomaa hän kaksi vainajaa tapella kähmivän keskenään. Hän hämmästyy, mutta tekee sitten tervehdyksen ja kysyy:

-- Mitä te, veikkoset, tappelette?

-- Ahaa, siinähän tulikin riitamme ratkaisija, sanoo toinen tappelijoista ihastuen. -- Tämä naapuri tahtoo minulta periä velkaa, jonka minä muka olen ottanut. Mutta minä en ole sitä ottanut. Mitä sinä siihen sanot?

-- Minäkö mitä? No, en tiedä. Vaan luulenpa, ettei teillä enää ole mitään velkojen perimisiä keskenänne, kun olette jo kuolleet. Mitä vainajilla on jakamista!

-- Mitä, olemmeko jo kuolleet, huudahtavat vainajat, -- no, mitäpä silloin tosiaankaan jakamista! Sopikaamme pois! Ei, emme enää tappele. Tässä on sinulle palkka!

Toinen vainajista pistää pojalle taskuun pienen kiven ja vainajat lähtevät kaulakkain poispäin astumaan.

Jonkun ajan perästä kuulee poika taas samanlaista tappelua ja kuunneltuaan hetken ihmetellen lähtee tappeluun päin astumaan. Siellä niinikään kaksi vainajaa tapella nujuuttaa.

-- No, kah, taas sama leikki! Mitäs te tappelette?

-- Ka sitä, kun tämä naapuri sanon omaksi maakseen sitä, mikä on varmasti minun maatani. Rajariita. Ratkaise veikkonen, sinä se! Mitä sinä arvelet?

-- No, arvelen, että ei teillä taida enää olla mitään jakamista keskenänne, kun olette jo kuolleita. Heittäkää pois tuo kiista!

-- Ka, ka, tosiaanko! Joko olemme kuolleita? No, mitäpä sitte enää riitelemistä! Jättäkäämme pois vain se!

Ja nekin tappelijat sopivat ja pistävät miehelle palkaksi pienen kiven taskuun ja lähtevät pois halaillen ja kaulaillen toisiaan.

Kolmannenkin kerran kuulee poika samanlaista tappelun ääntä. Sielläkin kaksi vainajaa kähmäilevät keskenään. He riitelevät siitä, kumman vaimo oli taitavampi ja toimellisempi, toisenko vai toisen.

Poika ratkaisee näidenkin riidan ja saa taas pienen kiven palkakseen.

-- No, nyt näitä kiviä alkaa olla, arvelee poika, mutta mitä näillä tehdään? Ja mitenkä täältä kalman rotkosta pois päästään?

Yhtäkkiä ottaa hän taskustaan kultaiset vitjat ja käy katselemaan niitä. Pidellessä ne helähtelevät.

Silloin sujahtaa siihen hänen eteensä kaikki veen eläimet, suurista petokaloista lähtien.

-- No, mitä te tähän tulitte?

-- Ka, etkö tarvitse meitä, kysyi eräs saapuneista. Heläytithän vitjoja!

-- Tarvitsen, vaan mitä te voisitte minulle tehdä?

-- Mitä tahdot meidän tekevän?

-- Viekää minut omille mailleni.

-- Voi, sitäkös! Sitä me emme voi tehdä, emme, pudistavat pyrstöjään kalat.

-- Siinäpä se. Menkää matkoihinne!

Kalat menevät ja mies jää yksin.

Nyt ottaa hän toisen kerran ne vitjat käsiinsä ja ne taas helähtävät. Silloin syöksähtävät siihen kaikki metsäneläimet pienimmästä suurimpaan.

-- Mitäs te tähän keräydyitte?

-- Sinua palvelemaan.

-- Mitä te voisitte tehdä?

-- Mitä tahdot?

-- Viekää minut omille mailleni!

-- Emme voi sitä tehdä.

-- No, menkää sitten matkoihinne!

Poika on taas yksin eikä tiedä mitä tehdä.

Helähdyttää hän huvin vuoksi kolmannenkin kerran vitjojaan.

Silloin suhahtavat kaikki ilman eläimet hänen ympärilleen.

-- Mitä te tulitte tähän?

-- Sinua palvelemaan.

-- No, voitteko viedä minut omille mailleni?

Ei linnuissakaan ensin näytä olevan ketään, joka voisi tuon työn suorittaa, mutta jo astuu siihen esiin kokko joukosta ja katsoo tiukasti pojan silmiin ja kysyy häneltä:

-- No, ovatko sinulla ne kultavitjat taskussasi?

-- Ovat.

-- Ovatko ne kolme kiveäkin tallessa?

-- Ovat.

-- No, nouse sitten selkääni, pistä vitjat suitsikseni, pidä kivet esillä ja anna mennä!

Poika noudattaa neuvoa ja lähtee.

Lentää, lentää se kokko kohisuttaa, yrittää jo väsyä erään suuren meren kohdalla, mutta silloin käskee pojan pudottamaan ensimmäisen kiven taskustaan. Kun se on pudonnut mereen, kohoaa siihen korkea vuori ja siinä kokko levähtää hiukan itseään. Lentää, lentää sitten, jo tulee toinen suuri meri alle ja taas yrittää väsyä kokko, mutta sitten käskee heittämään toisen kiven taskusta mereen -- nousee siihen uusi levähtämispaikka. Ja niin käy kolmannenkin meren kohdalla, ja vihdoin ollaan perillä.

Tullaan kuninkaan linnaan.

Sielläkös ilot ja ihastelut syntyy, ja se kuningas antaa ilomielellä tyttärensä semmoiselle miehelle, joka semmoiset matkat tekee ja taivaan kultavitjat tuo.

Aina soittavaa kannelta etsimässä.

Sattuipa kerran mies olemaan metsällä oravaa ampumassa. Ampui samaa oravaa kolme päivää peräkkäin, ei osannut siihen, ei saanut sitä alas. Arveli vihdoin kolmantena päivänä:

-- Mikäpä orava sinä lienet, kun en saa sinua ammutuksi!

Vastasi orava miehen arveluun:

-- Mikähän lienenkin, mutta päästähän minut elävänä alas eläkä ammu!

No, mies arveli, että kun en tuota ole saanut kolmeen päivään hengiltä, niin antaapa tulla elävänä alas.

Maahan tultuaan muuttui orava kauniiksi neitoseksi ja pyysi päästä pojan morsiameksi.

-- No, enpä tuota tiedä, mitä äitimuori sanonee, arveli poika.

-- Mitä sinä muoreista! Itsehän sinä jo olet itsesi isäntä; suostu pois vain ottamaan minut!

-- No, olkoon menneeksi!

Mies suostui ottamaan neitosen, meni kotiinsa ja rupesi siellä hänen kanssaan elämään. Ja hyvähän olikin elää. Toimelias, taitava oli emäntä. Ja kaunis kuin päivänpaiste.

Kuulipa sen kuninkaanpoika, jolta juuri oli entinen puoliso kuollut. Hän kutsui kauniin emännän omistajan luokseen ja sanoi hänelle: -- Annapa minulle morsiamesi!

-- Kuinka antaisin, säikähti mies.

-- Anna vain pois, minä tahdon hänet!

Mies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä hänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.

-- Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin maksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina soittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä paina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä voi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!

Mies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että tämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt. Ja sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen raskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.

Astuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut kotona muita kuin pieni tyttönen.

-- Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.

-- Olen, vastasi tyttönen; -- mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?

-- Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta sen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.

-- Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen. Olehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään, rupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.

No, odotellaan!

Miehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli suden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat iloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä tekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria kokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui pihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat kohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti rupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.

Siinähän kapine!

Mutta sillä oli yksi paha vika. Se soitti ylen iloisia kappaleita, oikein hurjia hyppy- ja tanssikappaleita, ja sehän ei sopinut kuninkaanpojalle. Ei siis siitä ollut hyötyä etsijämiehelle, ja sentähden hän apeana, alla päin lähti talosta matkalle, uutta parempaa paikkaa etsimään.

Toisessa talossa oli niinikään tyttönen kotona. Tämäkin sanoi samat sanat ja mies jäi sen talon miesväkeä illalla kotiin saapuvaksi odottamaan.

Kun nämä tulivat kotiin, olivat ne ihmisen näköisiä. Mutta heidän silmiensä alla olivat syvät juovat ja heidän kaikesta käyttäytymisestään osottautui raskaus, apeamielisyys.

Kun he rupesivat kanteletta tekemään, niin he toivat sisälle tavallisia puita, mutta ne olivat kovin rosoisia, vettyneen näköisiä, raskaita hakoja; ja kun he niistä pyydetyn esineen saivat valmiiksi, niin se rupesi soittamaan kovin surumielisiä kappaleita, että aivan itkettämään rupesi heti, kun se rupesi soimaan.

Se ei sopinut miehelle sekään enempää kuin se toinen, ja sentähden hän lähti tyytymättömänä edelleen.

Kolmannessa talossa istui kaksi vanhusta pöydän päässä, mies ja vaimo. Keskenkasvuinen poikanen askarteli lattialla ja suurempi rakenteli jotain lavitsan reunamalla.

-- Mitä tuo poikanen tekee? kysyi mies tultuaan sisään.

-- Rakentaa kanteletta!

-- Minkälaista kanteletta?

-- Aina soivaa!

-- Mutta sellaistahan minä tarvitsisin ja antaisin vaikka mitä, jos sellaisen saisin! Sillä siitä riippuu minun elämäni, kotionneni ja muu, ja vieläpä armollisen kuninkaanpoikammekin kotionni! Mutta sen pitäisi olla sellaisen ja sellaisen -- --

-- Meidän kanteleemme ei pidä suurta hälinää. Se vain hiljalleen soi. Niitä meillä on paljonkin, ja jos tahdot kuunnella, niin kuulet niiden ääntä kaikkialta. Kas, et kuullut tullessasi, et tähän asti, mutta aina, aina ne vain silti soivat. -- Ne ovat olemassa ja ikäänkuin eivät olisikaan...

-- Juuri sellaisen minä tahtoisin, juuri sellaisen, huudahteli mies nousten seisoalleen ja nostellen käsiään. -- Kas, jo kuulen! Noin, noiden pitää soittaa! Mitenkä minä voisin saada yhden sellaisista ja millä voisin sen maksaa!

-- Ei niitä tarvitse millään maksaa ja saat niitä vaikka useampia. Meidän poikamme niitä tekee ja minäkin tässä joudan niissä häntä ohjailemaan! Meillä on vielä vanhempikin poika ja hän meitä elättää. Me tässä vanhimmat ja nuorimmat joudamme hiljaisuudessa näistä kantelepuolista huolta pitämään. Ota niitä vaikka kymmenkunta, -- katso, orret täydet!

Mies otti orrelta pari kanteletta, toisen itselleen ja toisen kuninkaanpojalle, ja lähti iloisena kotimökkiään kohden rientelemään.

Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.

Olipa ennen ukko ja akka ja heillä tytär. Mutta ukolta akka kuolee ja hän jää leskeksi. No, kun ei jaksa kauvan yksinään elää, ottaa uuden emännän. Mutta siksi saa hän Syöjättären. Tälle syntyy jonkun ajan kuluttua tytär, ja niin talossa on nyt kaksi tytärtä, ukon tytär ja akan tytär. Syöjätär vihaa kuin surmaa ukon tytärtä, vainoaa ja vihaa. Koettaa keksiä jos jotakin keinoa sen hävittämiseksi.

Kerran lähettää hän molemmat tyttäret avannolle kehräämään. Antaa kuontalon kummallekin, sanoo:

-- Istukaa ja kehrätkää siellä, mutta jos jommaltakummalta värttinä pääsee avantoon vierähtämään, se syöksyköön heti sen perästä jään alle!

No, kehräävät tyttäret avannolla siellä, niin ukon tyttärelle sattuukin käymään niin onnettomasti, että värttinä avantoon vierähtää. No, hänen ei auta muu kuin syöksyä heti avantoon sen värttinän perästä.

No, tyttö kun veden alle joutuu, niin hän ei kuolekaan, ei tukehdu siihen paikkaan, vaan hänen eteensä aukenevat siellä maailmat uudet ja avarat, aivan kuin veden päällä. Kaunis metsämaisema ja leveä tie. Lähtee tyttö sitä myöten astumaan. Tulee talo eteen, linnaksi pieni, taloksi suuri. Tyttö nousee tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen leskiakkanen talon pitäjänä, hänelle sanoo:

-- No, kenpä lienet, mistä saapunet, lapsukaiseni?

-- Ka, olenpa tuolta vesien päällisistä maailmoista, ukon tytär, ukon, joka otti Syöjättären toiseksi vaimokseen. Tämä pani minut oman tyttärensä kera avannolle kehräämään, siinä lait moiset luki, että keltä värttinä avantoon vierähtänee, sen on heti värttinän perästä veteen syöksyttävä. No, minulle onnettomallehan sitä sattui niin käymään, että ensin värttinä veteen vierähti ja sitten minä jouduin tänne vesien valtakuntaan.

-- Elä sure, tyttöseni, rupea minulle palvelukseen!