Part 4

-- Tuo heti siskosi tänne. Minä otan hänet morsiamekseni, ja sinäkin saat paremman toimen.

Poika lähti kotiin ja sanoi sisarelleen:

-- Nyt pitää sinun, siskoni, lähteä linnaan. Kuninkaan poika tahtoo sinut morsiamekseen. Lähde!

Mutta tytär teki vastusta, sanoi:

-- En lähde, ennenkun tämän isoni ja emoni antaman jauhinkiven jauhamalla rikon.

Silloin veli särki salaa kiven niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.

Kun sisar ryhtyi työtään jatkamaan, hajosi kivi kappaleiksi. Veli kysyi:

-- Jokos nyt lähdet, siskoni?

-- En, ennenkun tämä emoni antama rukki polennasta särkyy.

Veli särki salaa sen rukinkin niin, että se vain vaivoin koossa pysyi. Kun sisar rupesi kehruutaan jatkamaan, meni rukki kappaleiksi.

-- Jokos nyt, siskoni, lähdet?

-- En, ennenkun taattoni pirtin kynnyksen helmoillani kulutan.

Veli silloin sisarensa tietämättä hakkasi pirtin kynnyksen kirveellä matalaksi ja kysyi sisareltaan:

-- Joko nyt lähdet?

-- Jo, nyt lähden. Paraat vaatteet otan aitasta ja kiirehdin veljeni matkaan!

Linnoille oli mentävä meritse. Kun oltiin juuri lähtemässä, tuli tytön nimikkokoira siihen ja pyrki mukaan. Eipä tyttö hennonnut jättää sitä, vaan otti sen matkaan veneeseen. Vasta sitten lähdettiin soutamaan.

Vähän matkaa soudettuaan näkivät he Syöjättären tytön seisovan erään niemen nenässä, ja se huuteli sieltä:

-- Ottakaapa, ukon poika ja tytär, minutkin venheeseenne!

-- Otammeko, sisko? kysyi veli.

-- Emme, se on pahan ihmisen sukua, vastasi sisar.

Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Siellä se sama Syöjättären tyttö taas seisoi ja huuteli:

-- Ottakaa, ukon poika ja tytär, minut veneeseenne!

-- Otammeko, sisko?

-- Emme ota, paha pahasta tulee.

Soudettiin taas vähän matkaa, tultiin kolmannen niemen kohdalle. Sielläkin se Syöjättären tyttö seisoi niemen nenässä ja huhuili:

Ei olisi sisar vieläkään tahtonut ottaa sitä mukaan, mutta veli jo otti sen veneeseen.

Syöjättären tyttö kun pääsi veneeseen, teki se kohta tekojaan: saattoi sisaren kuuroksi.

Jonkun matkaa mentyä alkoi kuninkaan linna kuumottaa edestä. Sanoi veli veneen perästä sisarellensa:

-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristuksiasi. Kuninkaan linna jo kuumottaa.

Mutta tyttö kun oli kuuro, ei kuullut veljensä puhetta, sanoi vaan:

-- Mitäs, veli veikkoseni, sanot?

Syöjättären tyttö ehätti selittämään:

-- Sanoo, että: herkeä soutamasta ja hyppää mereen!

Tyttö ei kuitenkaan hypännyt mereen, herkesi vain vähän soutamasta.

Soudettiin siitä vähän matkaa, taas sanoi veli:

-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristeitasi. Kuninkaan linna jo kuumottaa.

-- Mitä sanot, vieno veikkoseni? kysyi sisar.

-- Sitä sanoo veikkosesi, että riisu vaatteesi ja hyppää mereen. Syöjättären tyttö taas ennätti veneen keskeltä.

Tyttö riisuikin jo vaatteensa ja heitti ne veneeseen sekä aikoi hypätä veteen. Mutta ei sentään vielä hypännyt.

Kuljettiin vähän matkaa, hoputteli veli:

-- Pane, sisko, vaatteesi takasin päällesi ja laita entistä paremmin. Kuninkaan linna jo aivan lähellä on.

-- Mitä sanot, vieno veikkoseni?

-- Hyppää mereen, hyppää mereen, yllytti Syöjättären tyttö.

-- No, hyppäänpä tuonne, kun kerran oma veljeni käskee, arveli sisar ja syöksyi veteen.

Samassa ehätti syöjättären tyttö airoihin ja tempasi veneen voimakkailla vedoilla loitos paikalta. Kun veli hätäytyneenä yritti sisartaan tavottamaan, oli tämä jo kaukana ja veden alla.

Veli vaipuu suureen suruun. Sisar on mennyt ja kenenkä nyt viet morsiameksi kuninkaan pojalle. Mitä kuninkaanpoika sanoo!

Syöjättären tyttö ennättää häntä lohduttelemaan:

-- Vie minut kuninkaanpojalle sisaresi asemesta. Sillähän pulastasi pääset ja surusi sisarestasi kyllä ajan kera katoo.

Poika kun ei tiedä tuskassaan muuta neuvoa, niin suostuu tuumaan. Syöjättären tyttö pukeutuu sisaren vaatteisiin, ja sitte lähdetään linnaan päin.

Kohta päästään perille. Kuninkaan poika tulee jo rantaan heitä vastaan, morsiantaan näet tervehtimään. Mutta kun hän huomaa pojan mukana olevan niin ruman ja riettaan näköisen ihmisen, niin hän kovin hämmästyy, kysyy pojalta:

-- Mitä, tämmöinenkö se sinun siskosi on?

-- Tämmöinen, vastaa poika.

No, kun se on pojan sisar, niin ottaahan kuninkaan poika tytön morsiamekseen ja saattaa hänet linnaansa. Mutta veljelle hän antaa rangaistuksen ja sanoo henkivartijoilleen:

-- Koska tämä mies on pettänyt minut, niin ottakaapa hänet ja viekää hänet kyiden, käärmeiden sekaan!

Miehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan rotkoon.

* * * * *

Pojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa siellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen elämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä, että veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.

Kerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja tahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.

Mutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin. Tosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat mennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.

Eräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa sen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.

Koira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse kuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan päänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että niin kävi.

-- Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä silloin sinua!

Sitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.

On aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii hän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy:

-- Mistä tämä kaunis liina on tähän joutunut?

Syöjätär-morsian sanoo silloin:

-- Minähän sen yöllä sinulle ompelin.

Kuninkaanpoika ei kuitenkaan sitä usko, vaan miettii mielessään:

-- Ei tämä ole hänen käsialojaan! Eikä tämmöistä yössä tehdä.

Hän panee toimeen kuulustelun linnan väen keskuudessa. Mutta kukaan ei osaa sanoa mitään.

Toisena yönä saa hän vielä koreamman liinan päänpuoliinsa, kolmantena kolmannen. Merenkuninkaan vankeudessa oleva tyttö ne hänelle koiransa avulla lähettää.

Kuninkaanpoika joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä. Hän menee vihdoin tietäjäeukon luo asiasta selvää saamaan.

-- Sano minulle, eukko hyvä, mistä minulle tulevat ne koreat kulta- ja hopealankaliinat päänpohjiini öisin, sano, en saa muuten rauhaa!

-- Oo, poikaseni, sanoo tietäjäakka, mielelläni sen sanon. -- Yöllä nousee merestä nuori kaunis neitonen meren rannalle. Hän kullassa kulajaa, hopeassa heläjää ja on niin kaunis, ettei voi virressä vetää, ei saarnassa sanoa. Hänellä on mukanaan tuollainen kaunis liina ja koiransa avulla lähettää hän sen sinun päänpohjiisi. -- Hän on sinun oikea morsiamesi, se entisen paimenpoikasi sisar. Sen paimenen panit kyiden ja käärmeiden sekaan, mutta hän on syytön, samoin hänen sisarensa. Matkalla sinun luoksesi, meren selällä, tapasivat he Syöjättären tytön niemessä, se saattoi paimenpojan sisaren mereen, itse asettui hänen sijaansa. Paimenen sisar, tietäen sinun kostoksi petoksesta heittäneen veljensä kyiden ja käärmeiden sekaan, lähettää sinulle noita koreita kulta- ja hopealiinoja lepyttimiksi. Niin ovat asiat. Syyttä rankaiset paimenta; Syöjättären tyttö on kaiken alku ja juuri. Ja se Syöjättären tyttö on sinun morsiamenasi.

Kuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä heti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta tietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:

-- Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren neitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso, hänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit tähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada tytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka ovat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet morsiameksikin!

Kuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria timanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren rannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.

Ei aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee, vedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja ilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan. Sitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee niillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja siellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen vankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen häntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä riittää.

Sisar veljiä etsimässä.

Katosipa kerran tytöltä yhdeksän veljeä; metsämatkalle lähtivät, sinne jäivät. Etsittiin, etsittiin, ei löydetty.

Tyttö suri veljiään, pyysi äidiltä lupaa lähteä heitä etsimään. Äiti esteli, esteli, mutta vihdoin sanoi:

-- No, paista kyynelten kera kakkara, mene etsimään!

Tyttö paistoi kakkaran, otti pienen koiransa mukaansa ja lähti veljiään etsimään.

Koko matkan kulkiessa se kyynelkakkara vieri kulkijan edessä, peni juoksi perässä, ja niin aina eteenpäin päästiin.

Tulipa Syöjättären tyttö kulkijoita vastaan, kysyi matkan syytä.

Kuultuaan sen tahtoi hän välttämättä lähteä mukaan.

-- Elä ota, elä ota, varotti koira, mutta tyttö ei aavistanut pahaa ja otti Syöjättären tytön matkaan.

Vähän matkaa kuljettua tuli pieni lampi eteen.

-- Lähde uimaan, sanoi Syöjättären tyttö seuralaiselleen.

-- Elä lähde, elä lähde, varotti koira.

Ei lähtenytkään tyttö, totteli koiraa.

Syöjättären tyttö huomasi, että koira varottaa tyttöä uimaan lähtemästä ja potkasi sitä takajalkaan, potkasi sen poikki. Koira vinkui, tunsi kovaa kipua, mutta ei kuitenkaan jäänyt jälelle, vaan lähti juoksemaan perästä.

Kuljettiin taas vähän matkaa, tuli toinen lampi eteen. Syöjättären tyttö kärtti taas uimaan. Mutta koira varotti taas ja tyttö ei lähtenyt.

Silloin Syöjättären tyttö potkasi koiralta toisen takajalan poikki. Mutta tämä lähti vain perästä jouduttamaan.

Tultiin kolmannen lammin rannalle ja siinä Syöjättären tyttö taas houkutteli tyttöä lampiin. Mutta koira kerkisi tälläkin kertaa varottaa ja tyttö välttyi vieläkin vaaralta.

Mutta Syöjättären tyttö potkasi silloin koiralta toisen etujaloista poikki ja silloin ei tämä enää päässyt seuraamaan matkalaisia. Ja kun tultiin neljännen lammin rannalle, niin siinä tyttö, kun vielä oli niin kuuma päivä ja matka oli käynyt rasittavaksi, suostui Syöjättären tytön ehdotukseen, meni uimaan.

Siellä Syöjättären tyttö viskasi kolmasti vettä tytön silmille ja samassa hetkessä oli tämä muuttunut rumaksi, kierosilmäksi, Syöjättären tytön näköiseksi, kun taas Syöjättären tyttö tuli kauniiksi, edellisen kaltaiseksi. Vieläpä otti Syöjättären tyttö seuralaiseltaan puhelahjankin, mykäksi muutti hänet.

Osat näin vaihtuneina lähdettiin matkaa jatkamaan vierivän kakkaran jälestä, Syöjättären tyttö edellä, veljien sisar jälestä.

Kakkara vieri, vieri, tuli suuren talon pihaan suuressa salossa, korkealla selänteellä. Talo oli kadonneiden veljien talo.

Tupaan tultua ilmaisi Syöjättären tyttö itsensä veljien sisareksi ja että hän oli lähtenyt heitä etsimään ja pelastamaan. Veljet ihastuivat tästä suuresti, sillä tätenhän he tosiaankin pääsevät siitä synkästä kirouksesta, jonka tähden he olivat tänne kauvas erille omaisistaan joutuneet. Kun sisar tai joku omainen vain tulee heitä hakemaan, niin pääsevät he korven lumoista kotiinsa. Sitäpaitsi ihastuivat he sisarensa näkemisestä. Mutta Syöjättären tyttö ei näin ajatellut, vaan suunnitteli kokonaan toista -- vaikka ei hän tätä ajatustaan ilmaissut.

-- Mutta kuka on tämä tyttönen, joka on mukanasi? kysyivät veljet hetken päästä, kääntyen rumaan ja puhumattomaan seuralaiseen.

-- Löysin sen tieltä ja otin mukaani arvellen teidän tarvitsevan karjanpaimenta tai muuta apulaista, selitti Syöjättären tyttö.

Veljet tulivat yhä kiitollisemmiksi ja iloisemmiksi.

Syöjättären tyttö jäi veljien emännäksi, veljien sisar pantiin karjan paimeneen.

Metsälle lähtiessä aamusin antoi Syöjättären tyttö hänelle puhelahjan takasin, mutta illalla hänen palattuaan pihaan otti sen häneltä pois.

Näin eletään veljien talossa aikoja, päiviä. Veljet eivät huomaa tässä menossa mitään kieroa, ainoastaan sitä väliin ihmettelevät, että miksi he eivät pääse jo pois salosta, kun sisar kerran on tullut heidän luokseen.

* * * * *

Eräänä päivänä, veljien ollessa metsällä, kuulevat he kaunista, surullista laulua jostakin kaukaa vaaroilta. He ovat toisinakin päivinä kuulleet sentapaista, mutta eivät niin selvään kuin nyt. Se on kaunista naisäänen laulua. He lähtevät joukoin siitä selvää ottamaan.

Äänen luo tultuaan tapaavat he oman ruman paimentyttönsä.

-- Mitä, sinäkö täällä laulelet! Mutta etkö sinä ole mykkä?

-- En ole mykkä, puhuva olen, mutta yönajoiksi ottaa emäntäni minulta puhelahjan pois, vain päiviksi näin satunnaisesti sen antaa. Enkä ole alkuaan ollut näin rumakaan, vaan emäntäni teki minut tällaiseksi teidän luokse tullessamme.

-- Mitä, sisaremmeko niin teki? Kuinka hän voisi olla niin julma, -- kuinka hänestä uskallat sellaista puhua, närkästyivät veljet.

-- Elkää närkästykö, kuulkaa, kun vielä selitän. Hän ei ole teidän sisarenne, vaikka niin sanoo. Ei hän lähtenyt teitä etsimään, vaikka niin ilmottaa. Minä se olen teidän oikea sisarenne. Minä se lähdin kierivän kakkaran perästä pikkukoirani kera tietä etsimään, mutta tämä, Syöjättären tytär, tuli minua vastaan, ja, saatuaan urkituksi asiani ja potkittuaan koiraltani jalat poikki, houkutteli minut lampiin uimaan. Siellä viskasi hän vettä kolmasti silmilleni ja muutti minut tällaiseksi, rumaksi, kierosilmäksi ja puhumattomaksikin. Sen jälkeen lähti hän johtamaan matkaani, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedätte ilman selitystäni.

Silloin raivostuivat veljet ja päättivät lähteä heti kostamaan ilkimykselle. Mutta samassa he hillitsivät itsensä, ruveten ajattelemaan, mitenkä he samalla saisivat sisarensa muutetuksi takaisin entiselleen.

-- Voisitko sanoa, miten muuttuisit takaisin entiselleen?

-- Jos saisitte hänet uudestaan viskaamaan vettä silmilleni, ehätti tyttö neuvomaan, -- niin paranisin. Samassa hetkessä kun hän viskaa vettä silmilleni, muutun minä entisennäköiseksi.

-- Mutta kuinka viemme sinut näin keskellä päivää kotiin ja kuinka ehdotamme tuota parannuskeinoa ilman, ettei hän huomaisi.

-- Minä heityn sairaaksi, viekää minut pahaan metsätautiin sairastuneena kotiin.

-- Se on viisas neuvo, huudahtavat veljet ja lähtevät viemään sisartaan kotiinsa.

Kun he tuovat hänet sinne, ärjäsee Syöjättären tytär jo kaukaa heille:

-- Mikä teidät pani sen löytämään ja tuomaan keskellä päivää tänne pihaan?

-- Sairaana löysimme metsäkunnaalta ja sen vuoksi toimme tänne sinun parannettavaksesi.

-- Kyllä minä hänet parannan!

-- Ei, elä ole hänelle pahansuopa, onhan hän muutenkin orpo, ja kun me, sinun veljesi, sitä niin pyydämme, niin paranna hänet, paranna!

-- Millä minä hänet parantaisin!

-- Viskaa vettä hänen silmilleen!

Syöjättären tytär ei huomannut ansaa, ja viskasi vettä paimentytön silmille.

Silloin tämä heti muuttui entisenlaiseksi, somaksi ja kauniiksi tyttöseksi, ja kiepsahti veljiensä kaulaan. Veljet eivät huomanneetkaan, kun samassa hetkessä oli Syöjättären tytär muuttunut entiseksi rumaksi ja riettaaksi ilkimystytöksi. Mutta vielä enemmän tapahtui. Sauna oli lämmitettävä ja Syöjättären tytär meni sitä tekemään. Mutta sillä välillä oli hauta, syvä ja pohjalta täynnään tulisia kiviä -- olihan talo alkujaan jonkun pahansuopaisen voiman, joka veljiä piti siellä vankina. Syöjättären tyttö sen haudan tiesi, mutta nyt suutuspäissään syöksähti siihen ja siellä palaen poroksi sai palkkansa ilman veljien rangaistusta.

Yksi-, kaksi, ja kolmesilmäinen.

Olipa kerran kolme sisarusta, yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen. Yksi- ja kolmesilmäinen, kuten arvatakin sopii, olivat kovin rumia ja mitä Syöjättären sukua lienevät olleetkin. Mutta yhtäkaikki he pitivät kaksisilmäistä, joka oli ihmisen sukua ja ihmisennäköinen, kaunis tyttönen, itseään rumempana ja huonompana muutenkin sekä häntä verisesti vihasivat. He saivat äidinkin puolelleen ja teettivät hänellä kaikki työt, pitivät häntä huonoissa vaatteissa, eivätkä antaneet hänelle juuri mitään syötävää. Tavallisimmin pitivät he häntä karjan paimenessa, ja sinne annettiin hänelle usein evääksi vain kivikova leipäkannikka.

Kerrankin oli kaksisilmäinen karjan paimenessa eikä voinut syödä kannikkaansa. Hänelle tuli ylen paha mieli, ja hän hyrähti itkemään.

Silloin ilmestyi hänen eteensä hahmontapainen, valkea nainen ja sanoi hänelle:

-- Heitä itkusi, on sinullakin vielä omat puoltajasi ja auttajasi. Olet syötävää vailla. Sanoppa tuolle pienelle valkealle vuohelle, että

vuohi, vuohi pienonen tuoppas tähän pöytänen,

niin kohta on edessäsi kukkurapää pöytä syötävää. Sitten kun olet syönyt, niin sano:

vuohi, vuohi pienonen, vieppäs pois jo pöytänen,

niin katso, pöytä katoaa edestäsi, tullakseen takasin taas kun pyydät. Näin elosi korjautuu. Ja jos vielä minua tarvitset, niin sano vain:

nainen, nainen valkea, tarvitsen taas apua!

Tulen silloin luoksesi ja tulen niin, että sinä vain näet, muut eivät minua huomaa.

Näin puhui valkea nainen ja poistui. Tyttönen kiitti ja jäätyään yksin sanoi kohta pienelle vuohelle neuvotut sanat. Tämän jälkeen kohta ilmestyikin hänen eteensä pieni kukkurapää pöytä kaikenlaista syötävää. Syötyään siitä kyllikseen sanoi tyttönen vuohelleen ne poisvientisanat ja pöytä poistui.

Tyttösen elämä korjautui. Ei hänen enää tarvinnut nähdä nälkää, ei kuivaa kannikkaa kavertaa.

Mutta kun kotona huomattiin, ettei hän syönyt mukaan annettuja eväitä eikä kotonakaan suuresti koskettanut ruokiin, mutta siitä huolimatta lihoi ja kaunistui, niin siellä olijat rupesivat kovin kummastelemaan, että mikä siihen on syynä. Vihdoin äiti ja kolmesilmäinen päättivät lähettää yksisilmäisen hänen mukaansa metsään ottamaan selvää asiasta.

Paimentyttö joutui pahaan pulaan yksisilmäisen tultua hänen mukaansa. Hän ei saanutkaan sanoa vuohelleen säädettyjä sanoja, ja niin hän jäi syömättä sinä päivänä. Mutta kestipä hän sen päivän, vieläpä toisenkin, mutta kolmantena jo tuli kova nälkä. Hänen täytyi jo saada syötävää. Mutta yksisilmäinen oli vielä vahdissa.

Silloin kutsui hän sanoillaan valkeata naista. Se liihotti hänen eteensä ja kysyi, miksi tyttönen oli häntä pyytänyt. Tyttönen kertoi asiansa. Nainen sanoi:

-- Nukuta sisaresi! Sano, että

yksisilmä siskoni, eikö sua nukuta, yksisilmä, nukahda, aika pitkä valvoa.

Kun hän on nukkunut, niin voit lausua sanasi vuohelle ja taas saat syötävää.

Tyttö teki neuvon mukaan. Vartija nukahti ja tyttö sai ruokaa.

-- No saitko selville asian, kysyivät kotonaolijat kolmannen päivän illalla yksisilmäiseltä.

-- En. En nähnyt mitään erikoista.

-- Huono vartija! Huomenna menköön kolmesilmäinen vahtiin. Näin määräsi äiti.

Ja huomenna lähti kolmesilmäinen vahtiin.

Nyt tuli paimentytölle uusi pula, hän ei tiennyt miten se sisar nukuttaa. Silloin ilmestyi se valkea nainen itsestään ja neuvoi, miten tässä on meneteltävä. Oli muutettava puhuttelusanat nukutuslaulussa siten, että yksisilmäsanan sijaan tulee kolmesilmä-sana, niin kaikki selviää.

Tyttö totteli, mutta teki laulunsa lopulla pienen erehdyksen. Hän lauloi:

-- -- -- kaksisilmä, nukahda, aika pitkä valvoa!

Sen johdosta siltä kolmesilmältä menikin vain kaksi silmää umpeen, kolmas jäi auki. Tällä silmällään hän näki kaiken, mitä aholla tytön ja vuohen kesken tapahtui. Ja kotiin mentyään kertoi hän tämän äidilleen ja sisarelleen.

Silloin suuttuivat nämä ja se valkea vuohi päätettiin tappaa.

Paimentytölle tuli siitä suuri murhe ja hän riensi vielä samana iltana kysymään neuvoa valkealta naiselta.

Tämä sanoi, ettei vuohen tappamista voida estää, mutta tyttö voi pyytää sen sydänkeriä itselleen ja istuttaa ne sitten kotipihan keskelle.

Tyttönen riensi kotiin ja teki neuvon mukaan: pyysi sydänkeriä.

-- No jos et muuta tarvitse, niin saat ne!

Tyttönen istutti ne kotipihansa keskelle.

Samassa kasvoi siihen kaunis hopeaoksainen puu, jonka oksista puhkesi kultaisia omenia.

Vaikka äiti ja yksi- ja kolmesilmäinen tietysti heti omistivat tämän puun, oli siitä kaksisilmällekin iloa. Hän sai katsella sitä.

* * * * *

Kerran sattui nuori ja kaunis kuninkaanpoika kulkemaan talon ohi ja huomasi sen ihmeellisen puun. Hän tahtoi saada siitä omenia.

Hän tuli taloon ja kysyi talonväkeä. Äiti ja yksi- ja kolmisilmäinen komensivat kaksisilmaisen heti tynnörin alle pihassa ja asettuivat sitten kolmisin saapujaa vastaanottamaan.

-- Menkää ottamaan minulle omenia puustanne! Ken saa niitä ja tarjoaa minulle, sen otan morsiamekseni!

Yksisilmäinen riensi omenia tavoittelemaan. Mutta hänpä ei saanutkaan niitä käsiinsä. Oksat kyllä painuivat, mutta omenat kimposivat ylös tytön yrittäessä koskea niihin. Mikä ihme! Äiti käski kolmisilmäistä niitä ottamaan, mutta hänelle kävi samoin.

-- No, eikö teillä ole muita tyttäriä? kysyi kuninkaanpoika.

-- O -- onhan meillä vielä yksi, sanoi äiti, mutta se on semmoinen, ettei siitä ole miksikään! Se on niin ruma ja muutenkin kehno!

-- Missä se on?

-- Tuolla tynnörin alla häpeämässä.

-- Ei kenenkään tarvitse hävetä muotoaan. Pois siis tynnörin alta ja omenaa tavottamaan!

Tätä ei uskallettu vastustaa ja tyttönen nousi omenia tavottamaan. Mitäs: kun hän vain kurkotti omeniin, olivat ne jo heti hänen kourissaan. Hän sai niitä miten paljon halusi ja saatuaan antoi ne kaikki kuninkaanpojalle.

Tämä ihastui tuosta kovin ja samalla kiinnitti huomiota tytön kauneuteen ja näppäryyteen. Huomattuaan hänet kaikin puolin sopivaksi, julisti hän hänet morsiamekseen ja vei mukaansa kuninkaan linnaan. Ja siitä seurasi häät, ettei moisia ole kuultu.

Antti Puuhaara.

Sattuipa kerran kaksi tietäjäukkoa yöpymään yhteen mökkiin, siitä yösijaa pyytämään. Mutta mökissä oli jo ennestään yöniekka, eräs rikas kauppias. Ei ollut pienessä tuvassa uusille pyrkijöille tilaa. Sentähden tarjottiin näille uusille matkalaisille navetan ylisiä makuupaikaksi. No, ukot suostuivat mielellään siihen.

Keskiyöllä alkoi tuvasta kuulua itkua ja parkua, -- mökin emännälle syntyi siellä lapsi, poika.

Tietäjäukot heräsivät siihen ja rupesivat navetan ylisillä kahdenkesken juttelemaan.

-- Mutta tästä lapsesta se vielä kerran rikas mies paisuu, sanoi yksi.

-- Niinkö arvelet? kysyi toinen.

-- Niin. Siitä tulee sen tuvassa makaavan kauppiaan perijä, vahvisti puheen alottanut.

Tämänpä keskustelun sattui kuulemaan se rikas kauppias. Hänkin oli herännyt siihen itkuun ja lähtenyt hetkiseksi pihamaalle vilvottelemaan. Ennustuksen kuultuaan joutui hän suureen huoleen ja rupesi miettimään keinoa, miten päästä tuosta pojasta.

Hän päätti pyytää pojan ottolapsekseen ja senjälkeen sen sopivalla tavalla hävittää.

Aamulla esitti hän asiansa mökin isännälle ja emännälle:

-- Teillä kun on tässä jo ennestäänkin lapsia, niin ettekö antaisi tätä vastasyntynyttä lasta minulle ottolapseksi? Minulla ei ole ennestään yhtään poikaa.

Mielellään suostuttiin siihen.

Saatuaan lapsen lähti rikas kauppias kiireesti pois mökiltä ja tultuaan erääseen metsään nosti hän sen suuren puun haaraan, sitoi sen siihen nuoralla ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.

Sattuipa siitä eräänä päivänä kulkemaan muuan metsämies sen puun sivu ja hän kuuli lapsen itkua puun latvasta. Katsahdettuaan sinne näki hän siellä riippuvan lapsen nuorilla sinne kytkettynä. Hän aprikoi hetken ja otti lapsen puusta pois. Sitten vei hän sen kotiinsa. Siellä rupesi hän kasvattamaan siitä ottopoikaa itselleen. Ja kasvatilleen antoi hän nimeksi Antti Puuhaara.