Part 3

Tämä yritti jo joutua pahaan pulaan, mutta silloin muuttihe hän pieneksi sormukseksi ja painui pohjamutiin, josta ei mestari saanut häntä käsiinsä.

Sormus sattui pohjamudissa viereksiessään joutumaan lähelle kuninkaanlinnan rantaa ja kevään tultua löysivät sen kuninkaanlinnan hovineitoset ja veivät kuninkaan tyttärelle.

Tämä pisti sen sormeensa.

Eräänä yönä muuttui sormus ihmiseksi, nuoreksi, sorjaksi nuorukaiseksi ja rupesi puhelemaan kuninkaantyttärelle:

-- Olen sormukseksi muuttunut ihminen ja muutun taas takaisin siksi. Paha oppimestarini ajaa minua takaa. Huomenna se tulee minua perimään kuninkaalta. Se tahtoo ostaa sormuksenne. Elkää suostuko sitä myömään. Jos kuningas tahtoo sen väkisin myödä, heittäkää se lattiaan. Silloin muutun hernekasaksi. Se paha oppimestari muuttuu silloin kukoksi ja rupeaa nokkimaan herneitä, mutta minä muutun samassa revoksi ja syön sen kukon. Siten pelastun minä, ja silloin voitte ottaa minut vaikka puolisoksenne.

Kun kuninkaan tytär kerkesi mieltyä sorjaan sormus-nuorukaiseen, niin hän mielellään suostui tähän ehdotukseen. Lupasi tehdä niinkuin poika neuvoi.

Aamulla tulikin paha oppimestari tiedustelemaan sormusta kuninkaanlinnasta. Kuningas tahtoi myödä sen, kun oppimestari tarjosi siitä hyvää hintaa. Silloin viskasi kuninkaan tytär sormuksen lattiaan. Se muuttui heti hernekasaksi. Mutta yhtä nopeaan oppimestari muuttui kukoksi ja rupesi niitä herneitä nokkimaan. Herneetpä muuttuivat revoksi, ja repo söi kukon. Se oli oppimestarin loppu, mutta oppipoika muuttui revosta siksi nuorukaiseksi, joka oli yöllä kuninkaantytärtä puhutellut.

Kuningas ei olisi ensin tahtonut antaa tytärtään näin oudosti syntyneelle nuorukaiselle, mutta kun tytär kertoi hänelle nuorukaisen seikkailut, muutti hän mieltään, ja -- kohta pidettiin kuninkaanlinnassa sen kauniin tyttären ja nokkelan oppipojan häät.

Vuorenpeikon hävittäminen.

Asuipa kerran lahden toisella puolen talonpoika ja toisella puolen vuorenpeikko. Vuorenpeikosta oli suurta haittaa talonpojalle, ja tämä tahtoi kaikin mokomin saada pahan naapurinsa hävitetyksi sieltä lahden takaa.

Hän puhui kerran siitä pojilleen.

Poikia oli kolme, ja kaksi näistä oli vahvaa ja ylvästelevää, mutta kolmas pieni, vähäpätöinen ja heikko Niilo.

Vanhemmat veljet olivat heti valmiit lähtemään peikon talolle, mutta he eivät tahtoneet ottaa tälle matkalle Niiloa. Tämä tahtoi kuitenkin kaikin mokomin mukaan. Lopulta veljet, kun ei mikään auttanut, suostuivat ottamaan hänet matkaan.

No, mentiin yhdessä yli lahden, ja ruvettiin tuumimaan, miten alottaa tehtävä. Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät ryhtyä mihinkään, tuli paha naapuri heitä vastaan ja sanoi heille:

-- Ahaa, teitä on kolme veljestä, hyvä! -- Teistähän minä saankin kaikille tyttärilleni sulhaset. Heitäkin on kolme. Tulkaapa pirttiin ja käykää taloksi!

Kun vuorenpeikko tapasi veljekset näin arvaamatta, ei heidän auttanut muu kuin totella käskyä. Mitäpä muuta he voivat. Mikään juoni ei saattanut enää tulla kysymykseen, -- asia oli menetetty! He astuivat siis pirttiin ja illan tultua täytyi heidän ruveta nukkumaan niinkuin talon miesten ainakin.

Heidät pantiin nukkumaan samaan huoneeseen, missä vuorenpeikon tyttäretkin nukkuivat. Ennen nukkumaan käymistä pantiin heille kaikille päähän lakit, pojille punaiset ja tyttärille valkoiset lakit. Vanhemmat veljet eivät siitä välittäneet mitään, mutta Niilo-veli pani sen merkille. Ja hän piti sitä mielessään koko yön ajan. Toiset nukkuivat, mutta hän ei. Häntä epäilytti tuo merkki. Ja niin levoton hän oli, että kun hetken aikaa oli nukuttu, nousi hän ylös ja muutti lakit nukkujain päässä niin, että punaiset lakit tulivat tytöille ja valkoiset lakit pojille. Sitten kävi hän vuoteelle, mutta ei vieläkään nukkunut, vaikka oli nukkuvinaan.

Hetkisen jälkeen avautuukin huoneen ovi ja sisään astuu vuorenpeikko, iso kirves kädessä. Tutkittuaan hetken nukkujia lyö hän kuoliaaksi ne, joilla on punaiset lakit päässä ja hiipii sitten pois tuvasta.

Nyt ei Niilo nukkunut sitäkään vähää. Varovasti herätti hän veljensä ja johti heidät salateitä ulos. Sieltä kierrettiin kiireesti lahden ympäri kotipihaan. Siellä vasta huokaistiin. Ja kylläpä siellä syntyi ilo ja kaikki olivat Niilolle kiitollisia.

Olihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.

* * * * *

Mutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys vuorenpeikon talolle.

Kun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin hänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.

Vuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:

-- Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki minulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa pidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!

Niilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei eukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin paistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.

Eukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten työntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se tehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi:

-- Käyhän tuohon kyyrysillesi lapion päähän, niin minä näytän, miten ihminen työnnetään uuniin. Minä osaan sen konstin.

Mielellään eukko suostui siihen. Hän istuutui lapiolle. Silloin työnnälsi Niilo rivakasti lapion eukkoineen uuniin, sulki tiukasti uunin suun ja lähti rientämään kotiinsa. Kun vuorenpeikko tuli kotiin illalla, tapasi hän eukkonsa paistuneena uunissa Niilon sijasta.

Nyt oli jo vuorenpeikon eukkokin hävitetty, mutta itse vuorenpeikko oli vielä elosta. Niilo lähti kolmannen kerran hänen talolleen.

Kun hän nyt tuli sinne, oli isäntä poissa, ainoastaan palvelustyttö oli kotona.

Tämä oli ihmisen sukua, ja tältä sai Niilo hyviä neuvoja. Hän sai kuulla tytöltä, että vuorenpeikko oli luvannut Niilon tultua panna toimeen suuret juomingit ja koettaa niiden avulla hävittää Niilon. Hän, vuorenpeikko, juo väkeväisvettä, mutta Niilolle juottaa tulivettä. Näin oli isäntä uhannut.

Palvelustyttö sanoi auttavansa Niiloa. Näiden juominkien avulla saataisi juuri hän itse, vuorenpeikko, hävitetyksi. Niin puheli palvelustyttö.

-- Ensinnäkään ei sinun tarvitse juoda tulivettä, sillä minä panen sen sijaan tynnöriin simavettä. Väkeväisvedestä taas peikko juopuu. Koeta silloin aamuyöstä, auringon noustessa, saada hänet katsomaan kohti aurinkoa, ellet muusta, niin tuosta seinänraosta. Hän ei sitä mitenkään tekisi, sillä hän tietää saavansa siten surman. Mutta kun hän on kovasti päihdyksissä, voi hänet helposti johtaa vaikka mihin. Koeta siis saada hänet katsomaan aurinkoa kohti!

Niilo lupasi tehdä parhaansa mukaan.

Kun sitten illalla vuorenpeikko tuli kotiin ja pani toimeen suuret juomingit, täytti Niilo tuuman. Simavesi ei hänelle tehnyt pahaa, mutta väkeväisvedestä peikko pahasti päihtyi. Siinä tilassa sai Niilo hänet helposti houkutelluksi katsomaan aamulla seinänraosta aurinkoa kohti. Ja silloin peikko kuoli.

Niin hävitettiin väkevä peikko perinpohjin pienen Niilon avulla.

Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.

Olipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle. Siellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä nurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän eräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen. Kallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä veden pinnasta.

Poika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion päälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi sitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat viemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja ennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon linnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.

-- Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.

-- Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin tämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni polku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.

-- Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi jää?

-- Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.

-- Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet käteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa muissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit karttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen asiaan. Huomenna lähden matkoilleni.

Huomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan isännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa kahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta kerran hän ajattelee:

-- Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän tuosta mahtane mitään tulla!

Eihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin! Tottahan mies aina teoistaan vastaa!

Ja hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.

Korkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis, neitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten jo kysyi:

-- Mitäs sinä täällä istut?

-- Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua, vastasi tyttö.

-- Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?

-- Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen mukaan lähden. Sen oma olen.

No poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi mielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli sanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi hän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.

Kerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen puutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja somat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle istuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin. Yhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.

Kun hän heräsi, oli tyttö poissa.

Hän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei mistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.

Samassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja kysyy pojalta hymysuin:

-- No, mitäs itket, poikaseni?

-- Sitä, kun siihen viimeiseen huoneeseen menin, siellä kauniin tyttösen näin, sen otin sieltä ja rupesin sitten sen kera yhdessä elelemään tässä linnassa kuin omani kera vain... mutta kas, kun sitten menimme tuonne puutarhaan puun alle istumaan, niin siihen nukahdin ja herättyäni oli tyttö poissa.

-- Hehehee, hohohoo! Niin käy, kun siellä käy, minkä voisi jättää käymättäkin, nauraa ukko hyväntahtoisesti.

-- Mutta olenhan jo aikamies ja ethän tuohon huoneeseen käymästä niin kovin kieltänytkään. Sanoit vain, että jos käyt, niin vastaakin.

-- Ka, vastaapa nyt!

-- Elä pilkkaa minua, vaan neuvo, miten saisin tytön takaisin!

-- No, saadaanhan se.

-- Mitenkä?

-- Kyllä se saadaan, vaan selviätkö sitten sen jälkeen hänen kanssaan?

-- Olen jo vahingosta viisastunut.

-- No, kun olet, niin tuossa on tyttö!

Se olikin siinä, punaposkisena, naurusuisena.

-- Joko tuli ikävä? kysyi se pojalta.

-- Et saa enää koskaan paeta luotani, sanoi poika.

-- Voinet sinä paeta minulta, etten sinua mistään löydä, niin en sinulta enää koskaan karkaa!

Poika hämmästyi. Mitä tyttö tarkoitti! Miten se tulisi käymään päinsä?

Saapui siihen se vanha ukko ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Pakene juoksevan jäniksen sydämeen, niin nähdään, löytääkö!

Poika lähti kulkemaan, kulki, kulki, tuli niitty vastaan, kulki taas, tuli kaunis mäenkumpu vastaan, kulki, tuli kaunis aho; sitä juoksi harmaa jänis, ja hän piilottautui sen sydämeen.

Aamulla kun vaskisen linnan tyttö heräsi, katsahti hän kirjoihinsa, näki, että poika on kulkenut, kulkenut, tullut häntä niitty vastaan, kulkenut taas, tullut kaunis mäenkumpu vastaan, kulkenut taas, tullut kaunis aho vastaan; sitä juossut jänönen ja poika piilottautunut sen sydämeen. Aivan heti hän löysi pojan jäniksen sydämestä.

-- Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se saapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!

-- Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.

Poika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan, kulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi ja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.

Aamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika oli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan, kulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut rikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika paennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.

-- Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!

-- Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.

Poika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä joutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi sen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen linnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.

Aamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne poika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut, tullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean kallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen, vaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.

-- Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.

-- Mitä, sinäkö olet paennut?

-- Tänne!

-- Kuka sinut sinne johdatti?

-- Sinä!

-- Mikset minun sydämeeni paennut?

-- Siksi, että sieltä olisit minut kaikkein nopeimmin löytänyt.

Ja sen jälkeen poika ja tyttö elelivät saaressa kuin kaksi kultapoikaa, kultakäkien saaren kummuilla kukkuessa.

Poika ja hiidenpeikko.

Kiertelipä kerran pieni poika maailmaa ja hänellä oli vain kolme leipää kontissaan. Häntä vastaan tuli vanha ukko ja pyyti häneltä almua.

-- No, eipä tässä itsellänikään ole muuta kuin kolme leipää kontissa, mutta annanpa sinulle sentään yhden niistä, jäähän itselleni vielä kaksi, arveli poika ja antoi ukolle leivän.

-- No, kun sinä olet noin hyvä poika, niin annan sinulle vastalahjaksi tämän laukun, tämän vanhan, kuluneen laukun, mutta jolla ehkä voit jotain aikaan saada. Panet siihen vaikka nuo leipäsi, lykkäät kontin tiepuoleen; ja kun leivät loppuu tahi muuten pulaan joudut, niin sanot vain: "jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku", niin ehkä jotain apua tulee!

Poika otti lahjan, kiitti siitä ja lähti marssimaan eteenpäin.

Kolme päivää kuljettuaan loppuivat häneltä leivät ja hänelle tuli nälkä. Hän istuutui kivelle ja ajatteli, että mitäpä tässä nyt olisi tehdä. Silloin muisti hän ukolta saamansa lahjan ja neuvon sekä sanoi:

-- Jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku!

Samassa lensi päänpäällä lentävästä suuresta hanhikarjasta kaksi suurta hanhea hänen laukkuunsa. Toisen antoi hän olla laukussaan, toisen otti sieltä, paistoi ja söi.

Illalla tuli hän erään talon edustalle. Hän oli kovin väsynyt ja tahtoi päästä sisään. Hän kolkutti portille, mutta sitä ei avattu. Taloon ei tahdottu häntä mitenkään laskea. Silloin muisti hän ylijääneen hanhen laukussaan ja lausui:

-- Laskekaa toki, saatte hanhen palkaksenne!

-- Kyllä muuten päästäisimme, sanoi isäntä, mutta meillä on vapaana vain tuo vanha pirtti, ja siellä käy öisin hiidenpeikko.

-- Kyllä minä sellaisista selviän!

-- No, kun selvinnet, niin käy taloon!

Poika astui taloon ja asettui vanhaan pirttiin yöksi.

Keskiyöllä tuli hiidenpeikko pirttiin.

-- Ahaa, täällä on vieras, sanoi se.

-- On kyllä, sanoi poika reippaasti.

-- Kylläpä sinä olet suuriääninen; et näy tietävänkään, kuka minä olen.

-- Etkä sinä näy tietävän, kuka minä olen, vastasi poika.

-- Tämä on minun pirttini!

-- Tämä on minun yösijani!

-- Kumpi meistä kontin kantaa?

-- Koetetaan!

He rupesivat tappelemaan. Temmelsivät kotvan, ja kas: poikanen rupesi väsymään ja jäämään allekynnen. Silloin muistui hänelle se lahjalaukku ja hän sanoi:

-- Jopa nyt tässä, onhan minulla se laukku!

Samassa laukku avautui, laajeni ja kohtapa oli myös hiidenpeikko sen sisässä, laukun suu ummessa. Se oli sellainen laukku. Kaikki puoleensa veti, eikä siitä mikään päässyt pois.

Hiidenpeikko kun näki, ettei hän pääse pois laukusta, muuttui hän nöyräksi ja rupesi pyytämään pojalta armoa.

-- Mitäs annat, jos päästän?

-- Lähden pois tästä talosta ijäksi.

-- En tyydy siihen.

-- Annan sinulle sellaisen pyyhkimen, että sillä kun mitä tahansa paikkaa pyyhit, niin se heti tulee terveeksi.

-- En tyydy siihen.

-- Annan sinulle sellaisen istuimen, että sille kun ken tahansa istuutuu, ei pääse siitä koskaan pois.

-- No, kaikki nämä lupaukset kun täytät ja siirryt lopuksi ikääsi pieneen saareen elämään, niin päästän sinut pois laukusta.

-- Täytän. Mutta sinun täytyy luvata, ettet koskaan tule tuohon saareen minua häiritsemään, tai jos tulet, niin saan syödä sinut.

-- Syö pois!

Niin sovittiin asiat ja poika päästi hiidenpeikon laukustaan.

Lupauksensa mukaan pakeni peikko heti pienelle saarelleen. Poika jäi elelemään muuhun maailmaan. Ihme-esineillään saavutti hän paljon suosiota ja rahaa. Pyyhkimellään paranteli hän tauteja, rahillaan ja laukullaan teki lystikkäitä temppuja.

Kerran sattui hän soutelemaan sillä merellä, jonka saaressa oli hiidenpeikolla pakopaikka. Tuuli ajoi hänet sen saaren rantaan. Hän ei aavistanut sitä ja teki kaikessa rauhassa tulen saaren rannalle ja rupesi siinä lämmittelemään sekä keittämään ruokaa ateriakseen.

Samassa tuli hiidenpeikko siihen.

-- Ahaa, etpäs muistanutkaan lupaustasi, tulit saarelleni, sanoi se.

-- Niinpähän näyn tehneen.

-- Mutta nytpä satuitkin semmoiseen paikkaan, että siitä et lähde elävänä. Syön sinut.

-- Elähän vielä syö, anna ensin keitän tämän keiton valmiiksi ja syön sen. Olen silloin parempi pala sinulle. Istu siksi aikaa tuolle rahilleni!

Pahaa aavistamatta istuutui hiidenpeikko sille.

Silloin tarttui hän siihen ijäksi. Se oli sellainen rahi, hänen, peikon itsensä, antama. Siltä ei koskaan päässyt. Omaan loukkuunsa tarttui peikko.

Ja poika souti pois saarelta.

Hiiri morsiamena.

Olipa kerran kuninkaalla kolme poikaa, joista kolmas oli Tuhkimus. Kutsuu isä kerran heidät kaikki eteensä ja sanoo heille:

-- Te olette nyt kaikki aikamiehiä ja sentähden pitäisi teidän kaikkien saada itsellenne jo morsiamet. Ajatelkaapas asiaa tämä ilta, ja huomenna kello yhdeksän on teillä kaikilla oltava morsiamet tiedossanne.

Se oli ankara määräys. Veljet kävivät sitä miettimään. No, kahdella heistä oli helppoa saada morsiamet itselleen, he kun olivat komeita ja pitkiä poikia, he saivat ne jo sinä iltana, mutta kolmas kun oli Tuhkimus, niin hänen oli paljoa vaikeampi saada. Hän oli pieni ja ruma. Hän joutuikin sen vuoksi suureen suruun, kun ajatteli tätä morsian-asiaa, ja veljet siitä vielä pilkkasivat häntä.

Suruissaan lähti hän illan suussa astuskelemaan pitkin tietä metsään päin ja arveli, että mitä nyt tehdä.

Tien varrella oli pieni mökki. Ajatuksissaan hän astui siihen.

Mökissä ei ollut ketään kotona, pieni hiiri vain istua nökötti pöydän nenässä, etujalat ristissä, huivi päässä.

-- Terve tähänkin taloon!

-- Terve, terve, mitäpä kuuluu? Näin hiiri vastasi.

-- No, onpa tuokin tervehtijä, arveli poika ja istuutui lavitsalle.

-- Taitaa olla suru mieltä painamassa, virkkoi hiiri.

-- Ka, mikäpä ei olisi!

-- No, mimmoinen se apea on?

-- Mimmoinen lienee.

-- Kerro pois vain!

-- Lähteneekö apua!

-- Lähtee siitä, kerro pois vain!

Kertoi hän hiirelle surunsa. Kuultuaan sen tokaisi hiiri terhakasti:

-- Ota minut morsiameksesi!

-- Ohoh, sinutko! virkkoi hämmästyen poika.

-- Minut, -- mitäs kummaa siinä! Vaikka olenkin vain hiiri, niin ota vain. Taidan pitää taloa, laittaa oluet, leivät paistaa, -- ota vain!

-- Mutta kun veljilläni on toisella senaattorin, toisella piispan tytär morsiamena, niin kuinkapa minä silloin --

-- Elä huolehdi, ota minut vain!

No, mikäs siinä, Tuhkimus otti hiiren morsiamekseen, sen pienen hiiren.

Aamulla kello yhdeksän ilmotti hän isälleen, että hänelläkin on jo morsian.

-- Kukapa se? kysyivät veljet irvistellen.

-- Kukapa tuo lienee! -- Metsällä illalla kävin, sieltä sain, -- metsän anteja!

-- Metsän anteja, hahahaa, nauroivat veljet.

Seuraavana päivänä sanoi isä pojilleen:

-- No, kun teillä nyt on kaikilla morsiamet, niin tuokaapa huomisaamuna kello yhdeksän kukin morsiamenne laittamaan olutta maisteltavakseni!

Ohoh, ajatteli Tuhkimus. Miten saisi hän hiiren laittamaan olutta ja minkälaista se olisi! Astui hän kuitenkin sinne metsä-mökkiin ja puhui hiirelle asiansa. Tämä lausahti:

-- Elä ole milläsikään! Johan kerran sanoin: taidan laittaa oluet, paistaa leivät. Nuku vain yö rauhassa mökissäni ja aamulla on oluet valmiina.

Poika kävi nukkumaan, -- hiirellä oli aamulla olut valmis.

Tuhkimus ajatteli, että mitähän tuo lienee, mutta vei sen kuitenkin isälle.

Isästä se oli parhainta poikain morsianten laittamista oluista.

Seuraavaksi aamuksi käski isä tuoda morsianten leipomaa leipää maistettavakseen.

Siitä Tuhkimukselle uusi huoli. Meni hän kuitenkin taas sinne mökkiin ja kertoi hiirelle asiansa. Se leipoi hänelle aamuksi leipää, ja se Tuhkimon morsiamen leipäkin oli isästä paras.

Isä määräsi silloin.

-- Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon nähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.

Tuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren morsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä -- mennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.

Hän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa. Vihdoin hän sen lausui:

-- Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo, morsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä voin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!

-- Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan linnaan -- sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi! Sittenpähän nähdään!

No, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni, mitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.

Ajettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan eräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko oli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi koko valjakon sillalta jokeen.

Se oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian kuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme uljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa ja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen, punasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.

Itse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti rauhottamaan:

-- Elä säikähdä, sulhaseni, olen sinun morsiamesi -- se pieni hiiri. Tähän asti olin noiduttu tuoksi pieneksi hiireksi, mutta nyt tuon miehen potkusta tuolla joessa muutuin takasin siksi, mikä ennen olin -- kuninkaan tyttäreksi. Tämmöinen minä olen oikeassa muodossani ja kysyn: joko nyt julkeat näyttää morsiantasi isällesi?

-- Jo, jo, anna anteeksi, en tätä aavistanut, pyyteli Tuhkimus tuhannesti anteeksi ja siirtyi morsiamensa ajoneuvoihin, joissa lähti ajamaan isänsä linnaa kohti.

Isä ihastui ikihyväksi ja julisti Tuhkimon morsiamen kaikista kauniimmaksi; ja kun veljesten häät olivat ohi, tehtiin hiiren sulhasesta kiireisesti isän valtakunnan perijä.

Paimenpoika ja hänen sisarensa.

Oli ennen ukko ja akka ja heillä oli poika ja tytär; ja ylen kauniita nämä olivat molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen, ja siellä pantiin hänet paimeneksi, mutta sisar jäi vanhaan kotiinsa.

Veli ikävöi sisartansa, yhä muistui entinen koti hänen mieleensä. Kerrankin paimenessa ollessaan piirsi hän sisarensa kuvan kepin päähän ja vei kepin kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään kuvan kepissä, ihastui heti tyttöön ja sanoi pojalle: