Part 2

-- Elä ole milläsikään, kyllä tämäkin asia selvitetään. Anna se minun huolekseni.

Mielellään suutari antoi sen hänen huolekseen.

Yöllä oppipoika kopahutti taas sauvaansa, ja aamulla oli se komea linna valmiina kuninkaan linnan vieressä. Sitten kopahutti hän itselleen komeat kuninkaalliset puvut ja kävi niissä suutarin sijasta odottelemaan kuningasta uuden linnan komeimmassa huoneessa.

Kun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko se ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli hän, kun näki -- uuteen linnaan seurueineen mentyään -- siellä oltavan myöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.

-- No, tuota, si... sinä... oletko sinä todella se suutari, joka tälle minun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet tähän kohottanut? Sinäkö?

-- _Minä_, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut päältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli ollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.

Silloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi poikansa kaulaan.

-- Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit, lausui hän itkien ja iloiten.

-- Minä, äitiseni.

-- Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili kuningas:

-- Minä, ukkoraukkaseni!

-- Entä nämä toiset pojat -- mitä ne ovat tehneet äitinsä pelastukseksi?

-- Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi opastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun oli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.

-- Vai niin! suuttui kuningas ja pyysi nuorinta poikaansa määräämään rangaistuksen vanhemmille pojilleen.

-- Olkoot he täst'edes tallirenkejämme, hevostemme hoitajia, vastasi kuningaspukuinen poika ja ojensi kätensä kuin kuningas ainakin.

Kuningas hänestä tulikin, ensin puolen valtakunnan ja sitten, isänsä kuoltua, koko valtakunnan.

Ja veljistä tuli tallirenkejä. Mutta siitä suutarista tuli sen uuden linnan hoitaja. Ja siinä se taitaa asua mahtailla vieläkin.

Sisarukset Vetehisen vankeina.

Olipa kerran talo, jonka alla oli pelto ja pellon alla järvi. Isäntä kynti kerran peltoa ja häntä rupesi kovasti janottamaan. Hän meni järven rantaan, kumartui rantakivien ylitse ja rupesi juomaan. Silloin tarttui Vetehinen häntä partaan ja rupesi häntä vetämään järveen päin.

-- Annatko vanhimman tyttäresi omakseni, niin päästän partasi irti? sanoi Vetehinen.

-- Ka pitänee antaa, kun et muuten päästäne.

-- En päästä muuten. Mene käske vanhin tyttäresi tänne järven rantaan!

Mies lähti, kumarapäisenä astui pirttiin, siellä alakuloisesti virkkoi vanhimmalle tyttärelleen:

-- Menepäs, vanhin tyttäreni, hakemaan järvirannasta länget, -- unohtuivat sinne hevosta riisuessani.

Kun vanhin tytär meni järven rantaan, tempasi Vetehinen hänet ja vei mukanaan.

Hän joutui syvälle vesien alle, suureen, komeaan linnaan. Täällä Vetehinen hänet emännäkseen otti, valtiaaksi tunnusti ja sanoi hänelle matkalle lähtiessään:

-- Kun olen poissa, niin kaikissa huoneissa liiku vapaasti, mutta perimmäiseen huoneeseen elä pistäydy, sitä varo. Kaikissa liiku ja haltioi kuni suuren, komean linnan emäntä ainakin, mutta tuota huonetta kierrä.

No, meni Vetehinen matkalle, jäi emäntä yksin. Liikkuessaan Vetehisen komean linnan huoneissa tuumi emäntä erään kerran, että mikäpä se perimmäinen huone lienee semmoinen, ettei siellä saa käydä. Käynpä tuolla, mikäpä tuosta tullee!

Meni sinne perinnäiseen huoneeseen. Se oli synkkä, pimeä kammio ja sen keskellä oli suuri amme, verta täynnä. Sen keskellä, veren päällä, kellui suuri kultainen sormus.

-- Ahaa, tuonpa tähden se kielsikin, tuon suuren sormuksen tähden. Koettelenpa sitä sormeeni!

Mutta kun hän kävi ottamaan sitä suurta kelluvaa sormusta ammeesta, tarttui ammeen verestä suuri musta tahra hänen sormeensa ja se ei lähde, vaikka hän sitä kuinka koettaa pois hangata.

Ja kun Vetehinen tuli kotiin, niin hän helposti näkee sen tahran sormesta ja kiinnittää huomiota siihen.

-- Mistä sinä sen olet saanut?

-- En mistään, kieltää vaimo.

-- Kyllä minä arvaan, sanoo Vetehinen ja ottaa hänet heti hengiltä sekä vie ruumiin kielletyn huoneen veriammeeseen.

Isäntä siellä talossa, josta vanhimman tyttären oli Vetehinen vienyt, on kauvan aikaa apeilla mielin. Surullisena hän soutelee kerran järvensä selkää. Yhtäkkiä tarttuu vene keskelle selkää ilman mitään syytä. Tarttuu, ei paikalta liikahda. Mikä tuli venheelle, eihän tässä ole luotoa eikä muuta, arvelee mies. Hän katselee, kurkistelee, ei huomaa mitään syytä. Yhtäkkiä kuulee hän veden alta puhetta:

-- Antanet keskimäisen tyttäresi, niin päästän veneesi kulkemaan.

-- Ahaa, sama mies kuin viime kerralla. En anna!

-- En päästä venettäsi kulkemaan!

-- Ka täytyneehän sitten antaa, kun et muuten päästäne.

-- Mene käskemään keskimäistä tytärtäsi tänne järven rantaan!

Menee mies taas pirttiin, sanoo alakuloisella äänellä:

-- Menepäs, keskimäinen tyttäreni, hakemaan järven rannalta kalakorini, se jäi sinne.

Menee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten alle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle tyttärelle. Veriammeeseen joutuu.

Vielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin säilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan kaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa kävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei malta olla niitä jalkoihin koettelematta.

Mutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen päin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä, mutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan. Mikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.

Silloin kuuluu ääni veden alta:

-- Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle päin.

-- En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!

-- Et antane, niin astu syvemmälle!

Mies joutuu vyötäröä myöten veteen.

-- Joko annat tyttäresi?

-- En anna, jo kylliksi sait.

-- Suistu yhä syvemmälle!

Mies on jo kaulaansa myöten vedessä.

Vieläkään hän ei lupaa tytärtään.

Mutta kun hän joutuu partaansa myöten veteen niin jo hän lupaa tyttärensä, viimeisen, nuorimman tyttärensä.

* * * * *

Kun nuorin tytär joutuu Vetehisen valtakuntaan, Vetehisen linnan emännäksi, niin hän saa samat ohjeet kuin toisetkin tyttäret. Mutta kun hän sisartensa tavoin menee Vetehisen poissaollessa linnan perimäiseen huoneeseen ja näkee siellä verisammion ja siinä kelluvan sormuksen, niin hän ei koskekaan siihen, vaan rupeaa sitä varovaisesti tarkastamaan. Hän huomaa sieltä ammeen pohjalta sisartensa ruumiit. Hän kauhistuu, mutta samassa havaitsee, että huoneessa on toinenkin sammio, ja se on täynnään selvää, kirkasta vettä. Hän vetää silloin veren päällä kelluvista hiuksista sisartensa ruumiit pois verisammiosta ja valelee ne kirkkaalla vedellä ja tuossa paikassa ovat sisaret elävinä.

Sitten ruvetaan yhdessä tuumimaan, mitenkä päästä sieltä Vetehisen luota pois. Nuorin sisar huomaa erään huoneen nurkasta joukon suuria rauta-arkkuja ja silloin juohtuu hänelle juoni mieleen. Hän käskee sisariensa mennä yhden yhteen, toisen toiseen noista arkuista ja olemaan siellä sinnes, kunnes arkut avataan. Hän lupaa, että he pääsevät arkkujen kera pois vankeudesta. Mutta arkuissa on oltava hyvin hiljaa, aivan liikahtamatta.

Sisaret tekevät neuvon mukaan, ja neuvoja-sisar lukitsee arkut sekä käy Vetehistä odottamaan.

Kun tämä tulee kotiin, tarkastaa hän tarkoin emäntänsä sormet, mutta kun ei huomaa niistä mitään merkkejä, asettaa hän tyytyväisin mielin päänsä emäntänsä suittavaksi.

Eletään huomiseen päivään, niin emäntä sanoo Vetehiselle, että kun ei olla sinne kotitaloon koskaan mitään lahjoja lähetetty ja ollaan rikkaat, niin eikö nyt kerran sopisi lähettää sinne jotain lahjaa, vaikka yhtä noista suurista arkuista. Niissähän on rahaa ja ne sopivat hyvin lähetettäviksi. Vetehinen miettii hetken, ja kun on tyytyväinen vaimoonsa, suostuu ehdotukseen. Vieläpä hän lupaa arkun itse kotitaloon kantaakin.

Ja niin hän tekeekin.

Siten pelastuu ensimäinen ryöstetyistä tyttäristä Vetehisen kynsistä.

Jo seuraavana päivänä ehdottaa Vetehisen emäntä, että eikö vietäisi toistakin raha-arkkua lahjaksi kotitaloon. Vetehinen kun on ylen hyvillä mielin, suostuu tähänkin ehdotukseen ja vie toisenkin arkun appelaan. Siten pelastuu toinen tyttäristä.

Mutta nyt on vielä itse pelastaja pelastumatta.

Silloin suunnittelee hän rohkean juonen itsensä pelastamiseksi.

Hän kantaa muutamana päivänä erään raha-arkun huoneista linnan pihalle, laittaa huhmaresta, pellavista y.m. itsensä näköisen ihmisen istumaan linnan katolle, asettaa kuontalon sen alle ja sitten sijottautuu itse tuohon pihamaalle kannettuun raha-arkkuun ja käy siellä odottamaan Vetehisen tuloa.

Kun tämä tulee pihaan, lausuu emäntä arkusta hänelle äänellä kuin se kuuluisi katolta:

-- Terve, terve, ukkoseni, kauvanpa viivyitkin matkalla! Vuotellessani sinua nousin tänne katolle kuontaloa kehräämään, sinua täältä odottamaan. Ja kun tänään on kulunut vuosi siitä kun minut tänne toit, puin parhaisiini ja lisäksi päätin pyytää sinua, että veisit tuon kolmannenkin raha-arkun kotiväelle lahjaksi. Jos lähdet sitä viemään, katson koko ajan täältä katolta matkaasi.

No, kun emäntä on näin leppeällä mielellä, ihastuu Vetehinen ikihyväksi ja lähtee hetipaikalla saattamaan pihalle tuotua arkkua emäntänsä kotitaloon.

Mutta arkku on tavattoman raskas. Kantajan täytyy matkan puolivälissä laskea se selästään ja levähtää. Samalla päättää hän katsastaa, mitä se niin raskas arkku oikein sisältää, eikö jotain muutakin kuin rahaa.

Silloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi kaukaa linnan katolta:

-- Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa arkkua, vie availematta, kauniimmin teet.

-- Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen sekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee edelleen kantamaan arkkua.

Mutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.

Mutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa katolta ja kieltelee katsomasta.

-- Kah, yhäkin näkee -- en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Kolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun emäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta aiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.

Ja niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.

Mutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen valeihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin kylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno sellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.

Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.

Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty. Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan. Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä, aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:

-- Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!

-- En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy, vastaa vuori.

-- En lupaa.

-- Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!

-- En tahdo seista, lähde pois edestäni!

-- Suostu ehtooni!

-- No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai vasikka tai koiranpentu.

Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin vuorenpeikko.

* * * * *

Luvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin -- suureen vuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana --, niin kasvatettiin häntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään työtä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla ruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet erään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.

Poikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri muuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta kerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi tämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:

-- Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?

Silloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:

-- Mi-mitä sinä tarkotat?

-- Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?

-- E-en, en käsitä sinua!

-- Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla kohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:

-- Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut kuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole halunnut pois täältä.

Silloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti päätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.

Hevonen rientää lohduttamaan:

-- Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset pois täältä.

Kuninkaanpoika kysyy ilahtuen:

-- Mitä tarkotat?

-- Sitä, että pakene pois täältä!

-- Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka sinä itse olet?

-- Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni suostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!

Kuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.

-- Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. -- Mene aluksi katsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.

Kuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:

-- Nukkuu.

-- Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä oleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos miekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä olevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!

-- Koetan.

Poika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä havun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää miekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.

-- Tässä ovat,

-- Hyvä; nyt -- nouse selkääni!

Poika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla, kiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.

* * * * *

Mutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet ovat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee pakenijoita takaa-ajamaan.

Pojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta katkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään. Jo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta hevonen sanoo pojalle:

-- Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.

-- Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.

-- Viskaa se havun lehvä tielle!

Poika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä kasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi mitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko laskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan sitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat päästä aika pitkälle hänestä.

Mutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän kintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle.

-- Katso, kuinka lähellä on.

-- Aivan kintereillä jo tuossa.

-- Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!

Poika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä kasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha lähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan kirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät karkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.

Mutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle:

-- Katsoppas, miten lähellä se on.

-- Tuossa aivan jo kintereillä.

-- Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!

Poika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän taakseen syntynyt.

Vuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin ruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun vuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen halkeaa ja kuolee.

Se on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa jatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.

Mutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan puheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä sitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.

Poika kertoo tämän hevoselle.

Hevonen vastaa:

-- Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane sinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.

Poika tekee niin.

Syötyään sanoo hevonen pojalle:

-- Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä vihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi tappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu tuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi sinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään. Sotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat ohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut sotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken vihollisjoukon.

Poika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa, pilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä sotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa siihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita sotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken vihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä. Työnsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa metsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä pyrkivinään sotaan.

Kuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista sodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön tekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi ollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.

Kuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun ensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta vastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.

Hevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon mukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien varrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt ohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä sotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken joukon.

Tällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä palattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä haavaansa.

Kun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:

-- No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!

Mutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja lausui hänelle:

-- Mitä haavaa sinä sidot?

-- Haavaa kuin haavaa.

-- Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset tappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs sotapäälliköistä.

-- Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.

-- Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.

-- Missäpä minä, vastasi poika. -- Mutta paholaiselle luvattu poikasi on siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan haavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?

-- Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.

Samassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi reippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli voittonsa saanut.

-- Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta? sanoi hän.

-- Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä se sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?

-- Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, -- laskeudu nyt selästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee sillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!

Poika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan. Samassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui kuninkaalle:

-- Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman isännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi voittajat ja linnaasi pyrkijät?

-- Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa kaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.

Suurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he rupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat antoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja juhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen viikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.

Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.

Olipa ennen ukolla ja akalla poika, jota paha taikamestari houkutteli oppilaakseen. No, kun vanhemmat olivat köyhiä ja mestari lupasi antaa opin ilmaiseksi, niin suostuivat vanhemmat panemaan pojan mestarin kouluun.

Mutta kun koulu oli päättynyt, niin lupauksestaan huolimatta vaatikin mestari vanhemmilta suuret summat pojan opettamisesta.

Tästä tulivat nämä kovin pahoille mielin ja valittivat siitä pojalle.

Silloin poika, jolla itselläkin oli kaunaa oppimestariaan kohtaan, sillä se oli pidellyt häntä kovin pahoin kouluaikanaan, sanoi isälleen:

-- No, jos ryhdyt leikkiini, niin otetaan siltä nuo oppimaksut moninkerroin takaisin.

Isä suostui leikkiin. -- Mutta, jatkoi hän, mitenkä sinä siltä ne rahat saat takasin?

-- Ole huoleti, kyllä se minulla sellaisen koulun käytti.

No, käytiin sitten pojan oppeja koettamaan.

Hän muutti itsensä komeaksi hevoseksi ja käski isän lähteä kauppaamaan sitä oppimestarille.

-- Elä myö vähemmästä kuin tuhannesta ruplasta, ja kaupan kun olet tehnyt, niin elä jätä päitsiä päähäni, vaan ota ne pois!

No, isä teki niin kuin käsketty oli, sai mestarilta tuhat ruplaa ja otti päitset lähtiessä pois hevosen päästä.

Aivan heti kun isä oli palannut kotiin, muuttihe poika takaisin ihmiseksi ja palasi isänsä luo.

-- Nyt mene ja myö minut toinen kerta samalle miehelle, sanoi hän -- ja vaadi tällä kertaa kaksituhatta ruplaa sekä ota päitset taas päästäni!

Isä teki neuvon mukaan ja sai kaksituhatta ruplaa.

Niin pian kuin isä oli saapunut kotiin, muuttihe poika taas ihmiseksi ja tuli isänsä luo.

-- Nyt voit vielä kolmannenkin kerran myydä minut sille ja ottaa tällä kertaa kolmetuhatta ruplaa. Sillä minä muutan nyt itseni kolmea kertaa komeammaksi hevoseksi.

Isä teki neuvon mukaan, sai kolmetuhatta ruplaa, mutta päitsiä hän ei tällä kertaa saanut pois, vaan jäivät ne hevosen päähän. Oppimestari piti tällä kertaa varansa.

Kun päitset jäivät päähän, ei poika voinutkaan enää muuttaa itseään takasin ihmiseksi, vaan jäi hevoseksi oppimestarin luo.

Talvella lähti oppimestari hevostaan markkinoille kaupitsemaan.

Mitenkä hän siellä lieneekin innostunut, että pistäytyi kapakkaan ottamaan jonkun ryypyn. Sillä ajalla hevonen pihalla pyysi läsnäolevia poikasia ottamaan päitset hänen päästään. Nämä tekivätkin sen ja hevonen oli vapaa muuttumaan ihmiseksi. Mutta samassa tuli oppimestari ulos kapakasta ja aie jäi kesken.

Silloin hevonen hyökkäsi karkuun ja hyökkäsi lähellä olevan järven jäälle. Siinä huomasi hän avannon, ja kun ei nähnyt muun auttavan, niin hyppäsi siihen. Siellä vedessä pääsi hän muuttautumaan hauiksi.

Mestari ei ollut neuvoton, vaan tuiskahti samaan avantoon ja muuttihe siellä hänkin hauiksi sekä lähti kiihkeästi takaa-ajamaan pakenija-haukia.