Part 45

Tulipa Matti huomenna taas lampainensa pirun karjalaitumelle, niin pirun poika kävi häntä vastaan kohta ja sanoi: "Kyllä minä eilen jo näin, että kovat kourat sinulla on, mutta oletkos yhtä vahva heittämäänkin? Koetelkaamme nyt heittää kilvalla tätä kultanuijaa taivaalle, kumpainen sen ylemmäksi saa!" Samassa heitti hän nuijan niin korkealle, ettei näkynyt kuin vähän vain toisen silmiin; sitten käski Matin viskata vuoronsa. Matti, joka tuskin jaksoi nostaa sitä nuijaa, seisoi vain ja katsoi taivaalle. Pirun poika sanoi: "Mitäs sinä katsot, heitä jo!" Matti sanoi: "Minä odotan, kun tuo pilven patsas tulee, niin heitän sen päälle." Pirun poika silloin sanoi: "En minä anna heittää isäni kultanuijaa sinne", sieppasi Matilta nuijan ja meni kotiinsa. Siellä puhui isällensä: "En minä Matille pitänyt heittämisessäkään, se olisi viskannut sinun kultanuijasi pilven päälle, mutta minä en toki antanut." Isä sanoi pojallensa: "No, pyydä sinä sitä Mattia meille palvelijaksi, koska se niin väkevä on, niin siinä saamme paraitse hänen voimansa nähdä."

Huomenna, kun Matti taas ajoi lampaansa pirun laitumelle, tuli pirun poika häntä siihen puhuttelemaan ja sanoi: "Etkös läksisi minun isälleni palvelijaksi, kun sinä niin luja ja väkevä olet?" Matti vastasi: "Jos minä tuon hatullisen hopeita saan palkastani, niin sitten tulen." Toinen lupasi sen, minkä Matti vaati. Matti heitti lampaansa metsään ja meni toverinsa kanssa yhtenä vanhan pirun kotiin.

Aamulla sanoi pirun poika Matille: "Lähtekäämme nyt metsään voimiamme koettelemaan, kuka meistä vahvempi on puita kaatamaan!" Matti sanoi: "Lähtekäämme vain, siinä se miehen voima tunnetaan." Tultiin sitten metsään, niin pirun poika valitsi kaksi yhtä suurta honkaa, jotka seisoivat lähetysten, ja sanoi Matille: "Koetelkaammepa nyt, kumpainen meistä honkansa ennen maahan saapi!" Kävivät nyt kumpainenkin työhön käsin, mutta Matti, joka hakatessa kohta keksi, että pirun poika olisi ennemmin puunsa kaatanut, ärjäisi hänelle kovasti: "Pois alta sukkelaan, puuni kaatuu päällesi!" Pirun poika silloin oikaisi syrjään, ja Matti sai sillä välillä puunsa maahan. "Kylläpä näyt olevan vahva kaatamaan", sanoi pirun poika Matille, "mutta oletkos yhtä luja kantamaankin? Koetelkaamme kuljettaa tämä sinun kaatamasi honka kotiin; kanna sinä latvasta, minä kannan tyvipuolesta!" -- "Ei", sanoi Matti, "käy sinä vain latvaan, kyllä minä tyveen rupean, sitä et sinä kuitenkaan voi kantaa, mutta taaksesi et saa katsoa, muuten minä heitän kirveellä päähäsi." Pirun poika suostui siihen, ja kun kantamaan ruvettiin, istui Matti vain tyvellä ja laulaa loilotteli, mutta pirun poika veti honkaa vastakynteen latvasta, että oikein vesi kasvoilta tippui, vaan ei yhtähyvin uskaltanut katsoa taaksensa peläten Matin heittävän kirveellä tyvestä. Viimein, kun kantaminen alkoi käydä hänelle kovin vaikeaksi, huusi hän latvasta ähkäen Matille: "Eikö, velikulta, sinua jo ala väsyttää?" -- "Ellös sitä pelätkö!" vastasi Matti, "nythän minulta vasta kantaminen alkaa oikein käydäkin, kun tottumaan rupean." Pirun poika ei juljennut Matille ilmoittaa väsymystänsä, vaan veti honkaa yhtä haavaa kotiin asti, että oli siihen paikkaan katketa. Sitten pihaan päästyänsä heitti hän hongan olaltansa maahan, mutta Matti oli juuri vähäistä ennen hypännyt tyveltä poikkeen ja oli nyt kantavinansa honkaa tyvestä. Pirun poika, joka väsymyksestä vähällä oli vaipua maahan, tuli nyt Mattia katsomaan ja sanoi: "Kyllä kaikitse sinulle, joka tyvestä kannoit, raskaaksi kävi, kun minullakin latvaa kantaessani semmoinen helle tuli." -- "Mitäs se aikamiehelle tekee", sanoi Matti, "yhdelle tuossa parhaaksi olisi ollut kantaa." Pirun poika sitten meni puhumaan isällensä, mitenkä kantaminen oli käynyt, ja sanoi viimeksi: "Mies on Matti jos minäkin, tyveä kantoi ja lauloi."

Toissa päivänä meni pirun poika askareillensa, minne lienee mennyt, ja käski Mattia siivoamaan lasta. Matti aukaisi lapselta mahan, purki sisukset kaikki pois, huuhtoi lapsen joessa ja pani sitten seinälle naulaan kuivumaan. Tulipa pirun poika kotiin, niin kysyi kohta Matilta: "Joko sinä lapseni siivosit?" -- "Jo", sanoi Matti vakaisesti, "lienenköhän oikein puhtaaksi saanut", ja vei samassa isäntänsä katsomaan. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi pirun poika. "Ka, niin minä tein kuin käskitkin", vastasi Matti, "puhtaaksi minä koin sinun lastasi saada." Pirun poika, joka yhtäkaikki arvasi Matin tahallansa lapsen tappaneen, meni isällensä valittamaan ja puhui sille, kuinka Matti oli tehnyt. Mattipa meni perästä kuuntelemaan, mitä vanha piru sanoo. Se käski poikansa lyömään Matilta maatessa pään poikki sillä tavalla kostaaksensa lapsensa murhan. Kuultuansa tämän tiesi Matti olla varoillansa, pani iltasella lekkerin vuoteellensa, kaatoi sen vettä täyteen ja peitti hyvästi vaatteilla, mutta itse meni oven taakse piiloon. Yöllä tulee pirun poika häntä tappamaan ja paiskaa piilullansa lekkeriin niin että vesi roiskahti. Sitä menee sitten kertomaan isällensä ja sanoo: "Nyt on Matti hengettä, oikein veri roiskahti seinälle minun lyödessäni." Mutta Matti kun näki tappajansa menneen pois, rupesi vuoteellensa maata ja oli siinä vielä aamusella, kun pirun poika tuli häntä katsomaan. Tämä säikähti ja sanoi: "No, vielähän sinä olet elossa nytkin, vaikka minä sinut yöllä olin tappavinani!" -- "Mitäs se miehelle tekee", sanoi Matti, "jos verta vähän vuotaakin", ja nousi vuoteeltansa ylös. Menee pirun poika taas isällensä sanomaan: "Matti vielä on hengissä, ei sille auta mikään." -- "No, kun ei muu auta", sanoi isä, "niin pane yöllä Matin huone tuleen, niin tottahan siihen palaa." Matti kun kuuli tämän tuuman, ei ruvennutkaan huoneeseensa maata, vaan oli muualla paossa, kun huone yöllä poltettiin, vasta jäljestäpäin meni hän taas sinne, heitti vettä vähäsen hiillokselle ja rupesi maata. Aamulla kun pirun poika tulee katsomaan, on Matti siellä elossa. Pirun poika hämmästyi ja kysyi: "Etkös sinä yöllä palanut?" -- "Mitäs se miehelle tekee, kuumensi tuo vähäsen kylkeäni", vastasi Matti. Pahoillansa menee taas pirun poika isänsä luokse ja sanoo: "Aina se Matti vielä hengissä on, ei sille auta tulikaan; kun minä tulin katsomaan, makasi hän vain hiilloksella, vaikka koko huone oli palanut ympäriltänsä." -- "No, pane hänet sitten keskeltä vuoden palveluksesta pois, koska hän niin häjynmoinen ompi", vastasi vanha piru. "No, sen minä voin tehdä", sanoi poikapiru ja meni kohta käskemään Mattia talosta pois. Matti sanoi: "Tokihan minä tästä hennon lähteä, kun vain palkastani sen lakillisen hopeita annat, minkä sinä tullessani minulle lupasit." Tätä ei pirun poika olisi ruvennut antamaan, mutta lupasi kaivata isällensä, ellei Matti hyvällä hänestä erkanisi. Matti silloin meni metsään, leikkasi sieltä kuormallisen koivunvitsoja ja kantoi ne pirun eloaitan eteen. Niistä rupesi hän nyt takkavitsaa vääntämään liittäen useampia vitsoja yhteen ja mittasi aina toisinansa aitan ympärystä, tokko jo vitsa rupeaa ylettymään. Pirun poika, joka oli keksinyt tämän Matin tuumailemisen, tuli siihen Matin luokse ja sanoi: "Mitäs Matti nyt tekee?" -- "Teenpähän takkavitsaa, että vien tuon eloaittasi mennessäni, koska et hyvällä mieli palkkaani maksaa", sanoi Matti. "Elä, velikulta, sitä tee!" sanoi pirun poika ja pyysi Mattia sovinnolle. "Voit aikoja maksaa!" sanoi Matti, "paljonpa tässä työtä on ollut näitä vitsoja liittäessä; kunhan takkavitsa rupeaa ylettymään, niin sillain aitta menee, että vonkuu." Pirun poika aina rukoili Mattia sopimaan ja sanoi: "Määrää itse palkkasi, se pitää sinulle maksettaman!" -- "No, kun tuonet tuon minun lakkini täydeltä hopeita niinkuin lupa oli", sanoi Matti, "niin jääköön riita sillensä." Pirulainen juoksi kohta rahoja noutamaan ja varoitti vielä mennessänsä Mattia, ettei veisi aittaa sillä aikaa. Mattipa pirun poissa ollessa puhkaisi lakkinsa päälakeen reiän ja asetti sen onttopuun kannon nenään. Pirun poika koki siihen kantaa hopeita, minkä ennätti, mutta valitti viimein, ettei hän saanut lakkia täyteen. "No, en minä ole riitaisa", sanoi Matti, "tyydyn minä yhtäkaikki siihenkin, mikä siinä jo on", otti rahat mukaansa ja meni kotiinsa. Siellä eli sitten isänsä mökissä monta aikaa hyvästi; josko elänee vieläkin, sitä en tiedä. -- Sen pituinen se.

MATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA

Matti oli kerran metsässä kaskea kaatamassa ja kassaroitsi siellä yksinänsä. Piru, joka kuuli oudon jyskeen metsästä, tuli Matin luokse ja kysyi: "Mitäs, mies, puita revit?" -- "Kaskea pitäisi kaataa ja halmeeseen jyvää kylvää, että pääsisi puuron syöntiin", vastasi Matti. "No, tehkäämme työ yhtenä ja kylväkäämme puolet halmetta kumpikin!" sanoi piru. Matti suostui tuumaan, ja piru rupesi heti metsää ruhtomaan ja puita kaatamaan, niin että kaski pian oli valmis. Matti olisi nyt mielestänsä heittänyt kasken kuivamaan, mutta piru ei antanut aikaa, vaan pani kasken paikalla tuleen, viersi ja perkkasi sen hyväksi. Sitten kylvivät siihen puolet kumpikin ja heittivät halmeen kasvamaan. Mutta kun leikkuuaika tuli, tahtoi piru olla ihmistä viisaampi ja sanoi Matille: "Tämä hyvyys, mikä tästä halmeesta tulee, pitää joutuman toiselle taikka toiselle; kumpainen vain viisaamman koneen näyttää, niin olkoon kaikki sille; koetelkaammepa sitä konetta, kumpainen meistä kalulla jos millaisella välemmin reiän puuhun saa!" Matti tyytyi siihen ja sanoi: "No, koska se nyt on sinulta niin sanottu ja määrätty, niin olkoon sitten minun sanani jälkeen ja niinkuin minä tahdon kaikki muu, mitä siihen asiaan tulee. Tulkaamme huomenna tänne metsään ja koetelkaamme kumpainenkin siihen puuhun, jonka minä määrään." Piru suostui taas siihen, ja he erosivat nyt kumpainenkin kotiinsa. Mutta yöllä meni Matti yksinänsä metsään ja otti mukaansa suuren napakairan, jolla hän kaivoi reiän suureen honkaan. Toisesta puusta repäisi hän sitten vähäsen kaarnaa ja pani sitä siihen hongan läpeen, että siitä tuli niinkuin terve puu, eikä reikää näkynytkään. Tehtyänsä tämän palasi hän metsästä kotiinsa ja rupesi maata. Mutta aamulla varhain meni hän pirun kotiin ja sanoi hänelle: "Jokos sinulla nyt on kalu katsottu?" -- "Kalu on katsottu ammon aikoja", sanoi piru, "minä mies valmis lähtemään." Menivät siis yhtenä metsään, ja kun tulivat sen suuren hongan luokse, johonka Matti läven oli kaivanut, määräsi Matti reikää siihen tehtäväksi ja sanoi pirulle: "Koettakaammepa nyt tähän, tee sinä reikäsi, kuhun paikkaan tahdot, minä taas siihen, kuhun minä tahdon." No, siinä kun käytiin työhön käsin, niin Matti kun aukaisi sen entisen läven, oli hänellä työ valmis, vaan pirulla ei ollut vielä alullakaan. Matti katsoi sitten pirun työtä ja sanoi: "Ka, vieläkös sinulla on niin, katso, minulla on jo näin." Piru kun näki sen, sanoi Matille: "No, sinä sen nyt voiton sait tällä kertaa, mutta jos sinä voitit tällä kertaa, niin voitan minä toisella kertaa. Kunhan tulevat viljat korjatuiksi, niin kumpainen sitten vain ajaa oudommalla hevosella ottamaan, olkoot viljat sen kaikki." Matti tyytyi siihenkin, ja he korjasivat sitten yhtenä viljat halmeesta ja panivat närtteeseen. Sitten määräsivät he päivän, jona heidän piti tulla lyhteitä hakemaan, ja erosivat kumpainenkin kotiinsa.

Määrättynä päivänä antoi Matti aikaa enemmän ja meni kummaa syrjästä katsomaan, että millaisella hevosella nyt piru närtteelle ajaa. Hänpä näkikin pirun harakalla ajavan ja mietti mielessänsä: "Kustapas minä vielä kummemman ajettavan saisin?" Vähän aikaa ajateltuaan itseksensä läksi hän kotiinsa ja luuli nyt hyvän keinon keksineensä. Otti oman akkansa, voiteli hänet tervalla, tuppuroitti tuhassa, hötysti höyhenissä, sitoi nuoralla kelkan perään ja läksi sillä tavalla närtteelle matkaamaan. Päästyänsä likemmäksi närtettä käänsi hän kelkan ja pani emäntänsä takaperin menemään. Meni taas vähän matkaa, ja kun arvasi, että se alkoi näkyä pirulle, miten hän ajoi, niin hyristi hevosellensa, otteli sitä ohjaksilla ja pani ruoskalla selkään. Akka siitä rupesi vinkumaan, ja pirulle tuli pelko ja hätä. Viimein, kun Matti ajoi aina likemmäksi, rupesi piru huutamaan: "Mies, mies, pidätä hevostasi, syöpihän tuo minun tukkonansa", ja läksi samassa juoksuun. Senhän Matti vain näki pirua, se meni omaa tietänsä, mutta Matti vei viljat närtteestä kotiinsa.

Piru kuitenkaan ei vielä mielinyt heittää asiata sillensä, vaan odotti sitä aikaa, kun Matti rupeaisi puimaan elojansa, niin tuumaili hänkin silloin ottaa siitä osansa. Matille tulikin kohta elon puute, ja hän ahtoikin siis uudisviljoilla riihensä ruvetaksensa puimaan. Mutta kun Matti sai riihensä ahdetuksi, vietiin viljat aina yöllä riihestä pois. Matti, joka arvasi pirun käyneen niitä sieltä varastamassa, meni metsään, kiskoi siellä tuohia ja teki niistä syltä pitkät virsut, jotka hän kantoi kotiinsa. Sitten ahtoi riihen uudestansa ja pani ne syltä pitkät virsut riihen portaalle pystyyn. Yön tultua tuli piru taas viljan hakuun ja mieli astua riiheen, vaan kun näki niin suuret virsut riihen portaalla pystyssä, rupesi häntä pelottamaan, ja hän kääntyi riiheltä pois. Kotimatkalla tulivat toiset pirut, joita hän oli kutsunut avuksensa viljoja kantamaan, tiellä häntä vastaan ja sanoivat: "Miksi sinä tyhjänä kotiin palaat, etkö sinä riihessä käynytkään?" -- "Ei sinne uskalla mennä", sanoi toinen, "siellä oli niin suuri äijä riihessä, että sillä oli syltä pitkät virsutkin." -- "Voipa häjyä!" sanoivat toisetkin pirut hämmästyksissä, menivät kaikki kotiinsa eivätkä sen kovemmin enää käyneet Matin riihestä eloja varastamassa. -- Sen pituinen se.

VUORENPEIKKO JA HELLI

Toisella puolella lahden asui vuorenpeikko, toisella Suomen mies. Oli miehellä kolme poikaa, joista nuorin oli nimeltä Helli. Kerran puhui vanhus pojillensa: "Se on meidän tiellämme tuo vuorenpeikko, mitenkähän me saisimme sen hävitetyksi?" -- "Kyllä sen minä hävitän", sanoi Helli. Mutta toiset veljet, jotka aina olivat pitäneet Helliä pilkkanansa, koska se oli heitä heikompi ja paljoa nuorempi iältänsä, nauroivat Hellin puheelle, mitenkä hän nyt oli puheessansa urhoollinen ja uskalias. "Ei sinusta taida paljon apua olla", sanoivat he, "vaan lähtekäämmehän kaikki yhtenä koettelemaan, jos voisimme jollakin tavalla vuorenpeikkoa petoksella hävittää." Helli suostui siihen, ja he läksivät nyt kaikki yhtenä vuorenpeikon majaan. Tultuansa sinne kysyivät he vuorenpeikolta nöyrästi, jos he hänen asunnossansa saisivat yötä olla. Vuorenpeikko lupasi sen mielellänsä ja sanoi: "Sepä oli hyvä, kun tulitte, otan teidät vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä." Pojat eivät tohtineet vastustaa mitään, vaan tyytyivät siihen, minkä vuorenpeikko oli määrännyt.

Illan tultua teki vuorenpeikko kolme vuodetta lattialle ja asetti pojat morsiantensa viereen maata, mutta pani punaiset lakit poikien päähän ja valkoiset lakit tytärten päähän erottaaksensa yöllä omat lapsensa pojista, jotka hän aikoi sinä yönä tappaa vuoteillensa. Hellipä oli salaa kuunnellut, mitenkä vuorenpeikko tuumasi sitä vävyjensä tappamista ämmällensä, ja tiesi siis olla varoillansa. Yöllä, kun kaikki muut olivat nukkuneet, nousi hän hiljaa vuoteeltansa, otti punaiset lakit veljiensä ja omasta päästään ja muutti ne tytärten päähän. Vaihdettuansa lakit rupesi hän maata vuoteellensa ja odotti vain vuorenpeikkoa tulevaksi. Sepä kohta tulikin ja löi niiltä, joilla oli punaiset lakit päässä, kaulat poikki tietämättänsä, että hän sillä tavoin tappoi omat tyttärensä. Mutta Helli herätti nyt veljensä, puhui niille asian ja pelasti ne vuorenpeikon luota kotiin, sillä vuorenpeikko ja hänen vaimonsa olivat nukkuneet sikeästi. Pojat puhuivat nyt isällensä, mitä he vuorenpeikolle olivat tehneet, ja sanoivat: "Nyt me jo hävitimme tyttäret."

Kului aikaa taas vähäsen, niin sanoi Helli isällensä: "Vuorenpeikolla on mahdoton hyvä hevonen, jolla on karva kultaa, toinen hopeata; nyt minä menen ja noudan sen sieltä pois." Isä oli surullinen, että jos vuorenpeikko Hellin saa käsiinsä, niin se sen tappaa, ja varotti poikaansa lähtemästä. Mutta Helli sanoi vain: "Ei se minua saa hengeltä pois", ja läksi noutamaan hevosta. Toisten veljien ei enää tehnyt mieli lähteä mukaan, vaan jäivät isänsä luokse kotiin. Hellin tullessa vuorenpeikon asuntoon oli ämmä vain yksinänsä kotona, itse oli vanhus kululla. Ämmä ihastui tunnettuansa Hellin ja koki viivyttää häntä siinä, kunne vuorenpeikko tulisi kotiin, että se muka kostaisi Hellin entisiä pahatöitä. Sentähden sanoi hän nöyrästi Hellille: "Olisi meillä hevonen juotettava, vaan minä en joutaisi ulkona käymään, etkö, Helli, menisi sitä juottamaan?" -- "Kyllä minä lähden juottamaan", sanoi Helli, meni talliin, istui hevoselle selkään ja oli rantaan ajavinansa, mutta ajoikin sitä tietänsä kotiin. Tuleepa vuorenpeikko kotiin itse, niin kysyy ämmältänsä: "Missä minun on hevoseni?" Ämmä selvitti: "Helli kävi täällä, se sitä meni juottamaan, vaan taisi häjy viedä hevosen mennessänsä." Vuorenpeikko torui ämmäänsä kovasti siitä, kun oli laskenut Hellin hevosen kanssa pakenemaan, juoksi samassa rantaan ja huusi poikki lahden Hellille, joka jo oli toisella puolella: "Oletko sinä vienyt minun hevoseni?" -- "Olen minä senkin tehnyt", huusi Helli vastaan.

Muutaman ajan kuluttua sanoi Helli taas isällensä: "Vuorenpeikolla on rahoja kovasti, pitäisi minun ne sieltä noutaa." Isä sanoi: "Kyllä kaikitse se hyvä olisi, jos sinä vuorenpeikolta rahat saisit, mutta katsohan vain, ettei se sinua kynsiinsä saa." -- "Elkäähän pelätkö!" vastasi Helli, "kyllä minä tiedän olla varoillani, ei se minua ensi yrityksessä käsiinsä saa." Isä antoi nyt luvan, ja Helli meni vuorenpeikolta rahoja noutamaan. Vuorenpeikko oli itse taas poikessa, ja ämmä oli vain kotona leipiä paistamassa. Se tervehti Helliä nöyrästi eikä ollut hänen entisiä petoksiansa muistavinansakaan, saadaksensa sillä tavoin häntä siinä viipymään, kunne vuorenpeikko kotiin tulisi, että se kostaisi Hellille kaikki hänen juonensa. Mutta vuorenpeikko viipyi kauan, ja ämmä, joka oli työstänsä väsynyt, sanoi Hellille: "Etkö sinä rupeaisi näitä leipiä paistamaan, minä heittäytyisin mielelläni vähäksi aikaa levähtämään?" -- "Kyllä minä senkin teen", sanoi Helli ja rupesi työhönsä, mutta kun ämmä ennätti nukkua, rupesi hän katsastamaan huonetta ja silmäili joka paikan tarkasti. Lavan alla oli vuorenpeikon rahalaukku, niin Helli sieppasi sen sieltä, meni hiljaa tuvasta ja kantoi laukun kotiinsa. Siellä kun aukaistiin laukku, oli se täynnä hopeita. Isä mittasi hopeat, ja niitä tuli koko nelikollinen. Tulipa vuorenpeikkokin kotiinsa, ja kun ei nähnyt rahalaukkuansa, vaan kuuli ämmältänsä että Helli oli heillä käynyt, juoksi hän kohta rantaan ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun rahani vienyt?" Helli vastasi taas toiselta puolen: "Olen minä senkin tehnyt."

Jonkin ajan päästä puhui Helli taas isällensä: "Olisi sillä vuorenpeikolla kaunis sulkusta ja kullasta kudottu peite, se olisi nyt sieltä noudettava." Isä varotti ja sanoi: "Kunhan ei vain saavuttaisi itseäsi?" -- "Elkäähän hätäilkö", sanoi Helli, "kyllä minä tiedän neuvotella." Hän läksi siis matkalle taas ja otti vintilän ja vähän hiivaa mukaansa. Tultuansa vuorenpeikon taloon nousi Helli kohta tuvan katolle ja kaivoi vintilällä reiän sille kohdalle, jossa vuorenpeikon vuode oli alhaalla. Siitä reiästä voi hän nyt nähdä kaikki, mitä tuvassa tehtiin. Illan suussa tuli vuorenpeikko kotiin, söi ensinnä hyvän iltasen ja rupesi sitten ämmänsä viereen maata, kullasta ja sulkusta kudottu loimi peitteenä. Kun nyt Helli arvasi niiden nukkuneen, tipautti hän tuvan lakasta hiivaa vuoteelle, siksi kun vuorenpeikko heräsi. Tämä havahti unestansa, koetteli peitettä ja tunsi sen märäksi. Samassa herätti hän myös ämmänsä ja sanoi: "Nouse ylös korjaamaan vuodetta, peite tuntuu märältä." Akka koetteli silloin peitettä ja sanoi: "Tuvan katto vuotaa, siitä se on peite kastunut." -- "Eipä sen katon pitäisi olla hatara", sanoi vuorenpeikko, "eihän siitä koskaan ennen ole vuotanut, vaan on taitanut tuuli repiä sen, koska tähän on satanut, siltä se näyttää." Ämmä nousi nyt vuoteelta, heitti kultapeitteen orrelle kuivumaan, muutti toisen peitteen vuoteelle ja rupesi peikon viereen maata jällensä. Kun Helli näki heidän nukkuneen, isonsi hän vähäsen vintilän reikää, ja kun peite oli orrella reikää likellä kuivamassa, veti hän sen reiästä katolle ja vei kotiinsa. Isä ihastui ja sanoi: "Nyt sait sinä sulkusta ja kullasta kudotun peitteenkin; jo kaikki vuorenpeikon rikkaudet ovat nyt meillä." Mutta Helli vastasi: "Vielä sillä on kaunis kultatiuku, joka kuuluu mainion kauaksi, se minun pitää sieltä vielä hakea." Isänsä varottaa häntä taas ja sanoo: "Kunhan vain et joutuisi hukkaan; kyllä se vuorenpeikko sinua ei säästä, jos vain kynsiinsä saapi." -- "Ei ole hätiä", sanoi Helli, "enhän minä ensi kertaa semmoisilla töillä ole."

Huomisaamuna kun vuorenpeikko heräsi, rupesi hän kaipaamaan kultapeitettä, jota ei enää orrella ollutkaan. Kohta arvasi hän, että Helli oli sen varastanut, juoksi siis lahden rannalle, ja huusi Hellille: "Sinäkö minun sulkusta ja kullasta kudotun peitteeni varastit?" Helli vastasi: "Olen minä senkin tehnyt." Nyt meni vuorenpeikko kotiinsa varsin pahoilla mielin ja sanoi ämmällensä: "Nyt on Helli varastanut kaikki, mitä meillä oli rikkautta, ettei ole muuta kuin tämä kultatiuku nyt enää, mutta jos hän vielä senkin viepi, niin sitten hän mies on." Tällä aikaa tuumasi vain Helli kotonansa, millä neuvoin hän vuorenpeikolta kultatiu'un saisi. Viimein otti hän sahan ja vääntimen mukaansa ja läksi matkalle. Kuitenkaan ei hän uskaltanut lähestyä vuorenpeikon kotia ennenkuin pimeä tuli, vaan iltasella, kun vuorenpeikko jo oli nukkunut, kävi hän hiljaa seinävierelle ja väänsi vääntimellä tiu'un kohdalle seinään reiän, sillä tiuku riippui sisäpuolella naulassa. Otti sitten sahan, sai sillä pölkynpalasen seinästä irti ja rupesi nyt siitä reiästä tavoittamaan tiukua, mutta tiuku rupesi soimaan, ja vuorenpeikko pääsi siinä Hellin käteen kiinni, veti sisälle ja sanoi: "Ahas, veitikka, jopa nyt sinut saavutin viimeinkin, vaikka tapoit tyttäreni, veit hevoseni, varastit rahani ja sait kultapeitteeni; nyt minä sinut tapan ja syön paistikseni." Helli koki rukoilla, minkä ennätti, vaan ei auttanut mikään. Vuorenpeikko sanoi ämmällensä: "Minä menen hakemaan vieraita pitoihin, lämmitä sinä sillä aikaa uuni ja tee Helli paistiksi."

Ämmä lämmittikin uunin kuumiin ja rupesi Helliä paistamaan sanoen: "Rupeapas nyt piakalle istumaan!" -- "En minä nyt osaa ruveta siihen", sanoi Helli, "emännän pitää itsensä ensinnä ruveta siihen koettamaan." Ämmä rupesi nyt näyttämään, mitenkä sinä ollaan, ja kyyristyi piakalle, mutta Helli oli varoillansa, työnsi samassa ämmän uuniin ja tukki uunin suun. Kun muori oli paistunut kypsäksi, veti Helli sen uunista pois ja asetti pöydälle. Mutta ämmän vaatteet täytti hän oljilla, että siitä tuli ikäänkuin ihminen, asetti sen vaatekääryn ämmän vuoteelle ja läksi itse pois. Vuorenpeikko kun tuli kotiin, oli paisti pöydällä, mutta emäntää ei näkynytkään. Vaan kun vuorenpeikko näki oljilla täytetyt vaatteet lavalla, luuli hän akkansa makaavan ja sanoi vieraillensa: "Astukaamme vain ruoalle, muori on näemmä väsynyt ja nukkunut lavalle!" Ruvettiin nyt syömään, ja vieraat, muu vuoren väki, kiittivät paistia hyväksi, mutta vuorenpeikko kun rupesi leikkaamaan paistilta päätä poikki, niin veitsi kävi ämmän kaulassa oleviin helmiin. Vuorenpeikko tunsi nyt akkansa helmet ja sanoi: "Nyt on muori syöty, koska on helmet paistilla kaulassa!" Vieraat hämmästyivät ja älppivät syödessänsä, vaan vanha peikko sanoi: "Pankaa vain kaikki loppuun, koska kerran alulla on, ei siitä enää ole säästämistä!" Vasta syömästä päästyänsä meni vuorenpeikko rannalle ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun akkani paistanut?" Olipa aurinko ikään nousemassa silloin, niin huusi Helli vastaan: "Tuolta se tulee takaisin!" No, vuorenpeikon sen ei kuulu saavan katsoa aurinkoon, mutta ei vuorenpeikko nyt sitä muistanutkaan eikä älynnyt, vaan vilkaisi aurinkoon päin ja rävähti samassa halki. -- Sen pituinen se.

PIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN