Part 44

Tuli yöllä korvesta sitten iso, yksipäinen käärme ja sanoi kersantille: "Mitkä täintappajat te olette tähän tulleet? Minä tapan teidät tähän ja nielaisen vatsaani." Sen sanottuaan tavoitti käärme hampaillaan sitä kersanttia purrakseen, vaan kersantti ei pelästynyt, mutta hakkasi ennättämiseen sapelillaan käärmettä, kunne tämä viimeinkin alkoi jo voipua ja sanoi rukoilevalla äänellä: "Elä, kersanttikulta, tapa, minä annan purstostani semmoisen kiven, joka maksaa puolen valtakuntaa." Kersantti ei tuosta huolinut, sanoi vain: "Elä, räähkä, tyhjiä pakise, saanhan minä sen kiven, jos kaulankin leikkaan sinulta", ja samassa sivaltikin käärmeeltä kaulan poikki, jonka tehtyään veti raadon korven laitaan ja otti kalliin, puolen valtakuntaa maksavan kiven sen purstosta. Nostatti sitten keskimmäisen veljensä, korpraalin, vahtimaan, ja itse rupesi maata.

Oli vähän aikaa korpraali vuorostaan vahtina valvonut, niin tulla pöyhähti häntä vastaan suuri, kaksipäinen käärme sanoen: "Mitkä täintappajat te olette tänne tulleet? Minä tapan teidät ja nielaisen vatsaani." Samalla tavoittikin korpraalia hampaillaan purraksensa, mutta korpraali lyödä sivalsi häntä ristiin rastiin sapelillansa, mikä kerkesi. Tästä vaipui käärme vähitellen ja sanoi rukoilemalla: "Jätä, hyvä korpraali, minut henkiin vielä, minä annan sinulle purstostani semmoisen kiven, joka maksaa kolmatta osaa vajaan valtakunnan." -- "Saanhan minä sen kiven muutoinkin", vastasi korpraali, löi käärmeeltä päät poikki ja otti sen purstosta kiven. Sen tehtyänsä nostatti hän nuorimman veljensä, sen raa'an sotamiehen, vuorostaan vahtimaan, ja itse rupesi tulen ääreen levolle.

Nuorin veli jäi nyt vartijaksi, vaan hänelle kävi samoin kuin toisillekin. Kolmipäinen käärme tuli hätyyttämään häntä ihan samoilla sanoilla kuin hänen vanhempia veljiänsä uhaten syödä hänet; mutta poika leikkasi käärmeeltä kulkut poikki ja alkoi vetää raatoa korpeen otettuaan kiven sitä ennen purstosta pois, vaan kulkipa liian loitolle, ei malttanutkaan matkallaan tauota ennenkuin oli jo korpeen eksynyt, ettei osannutkaan enää niitylle veljiensä luoksi, vaan jäi heistä erilleen. Kulkihan kuitenkin yhtä hyvin edelleen tietämättä suuntaakaan, niin oli kumpu siellä korven keskessä, josta näkyä tuijotti tuli. Hyvillä mielin meni hän sinne ja tuli siellä saunamökkiin, jossa oli kolme vanhaa akkaa asumassa. Hän sen keksittyään akkunasta asettui siihen kuuntelemaan. Yksi akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi sapeli, jolla voittaa puolen valtakuntaa." Toinen akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi pyyhe, tuo lessinkinen tuommoinen, jonka kun hajottaa, niin se sikiää kaikenlaista hyvyyttä täyteen." Kolmas akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi kivääri, jolla osaisi seitsemän virstan päästä kärpäsen ampua." Poika kun kuuli sen, hyppäsi saunaan, löi akoilta kaulat poikki, otti sapelin vyölleen, lessinkisen huivin taskuunsa ja kiväärin olkapäälleen. Lähtee siitä nyt saunasta pois ja kulkee, kulkee, minkä aikaa kulkeneekin, siellä pimeässä korvessa, jossa kyllä olisi jo nälkään kuollut, ellei hänellä olisi sitä akoilta saamaansa liinaa ollut. Tietämättä, minne hän meni, tuli hän viimeinkin korkealle, josta hän seitsemän virstan päästä näkee tulirovion, jossa kolme jättiläistä on härkää paistamassa, ja yksi heistä ikään repäisee härän jalan ja pistää sen kulkkuunsa koetellakseen, onko tuo kypsä. Sotamies silloin sieltä seitsemän virstan päästä ampua paukaisi sen härän jalan jättiläisen suusta pois. Suuttuen tästä tämmöisestä sanoi jättiläinen tovereilleen: "Minkätähden te paasisiprun viskasitte minulle suuhun?" -- "Emme ole viskanneet", väittivät toiset, "kuka lienee muualta viskannut." Jättiläinen rupesi nyt toisen kerran härän jalkaa syömään, vaan sotamies niinikään taas samassa ampui lihan häneltä suusta pois. "Minkätähden te kivellä lihan suustani viskasitte?" ärjäisi jättiläinen vihoissaan toisille. "Emme ole viskanneet", sanoivat nämä, "tuo pieni mies tuolla korvessa, se sinulta lihan suustasi ampuu." Jättiläinen silloin suuttui silmittömästi, tempasi ison tervaksisen kuivan hongan, pisti sen tuleen, sytytti siinä, läksi se palava honka kädessä miestä kohden astumaan. Seitsemällä askeleella saikin jo miehen kiinni ja pani hänet ampukaluineen taskuunsa, josta kun taas seitsemän virstaa jäljelleen kulki, niin tuli toveriensa luokse takaisin, jossa söivät sen härän suuhunsa. Läksivät sitten yhtenä astumaan, seitsemän virstaa kulkivat, niin tulivat erään kaupungin portille, vaan tämä oli kiinni, ja vallilla haukkui äkäinen koira. Jättiläiset pelkäsivät sitä, se kun siinä rähisi ja härisi, ja kysyivät pieneltä mieheltä, jota yksi heistä kantoi taskussaan: "Jokohan ylettäisit ampua tuon rakkikoiran vallilta?" -- "Enköpä ylettäne", vastasi pieni mies, joksi häntä jättiläiset sanoivat, ja kun kiväärinsä sai ja kerran vain laukaisi, niin koira pudota pökeltyi vallilta maahan.

Kun ei koirasta enää pelkoa ollut, teki jättiläisten mieli vallin yli nousta, mutta mies sanoi heille: "Elkää nousko, siellä tykillä ammutaan teidät, nostakaa ensinnä vallin yli minut, niin minä panen kaupungin väen makaamaan ja tuon sieltä orat, joilla kaivan reiät valliin, mistä kaiketta vaivatta pääsette kaupunkiin." Jättiläisistä oli tämä tuuma hyvä, ja he nostivat pienen miehen vallin yli. Tämä kun kaupunkiin pääsi, pani kaikki väen makaamaan niinkuin oli luvannut, meni siitä kaikkien nukuttua kuninkaan linnaan, jossa rupesi kuninkaan tyttären viereen maata ja sepäsi, halaili häntä. Kun viimeinkin linnasta läksi -- tuskin olisi näet lähteä raahtinutkaan, kun ylen oli hyvä hänen siellä ollaksensa -- suuteli hän kuninkaan tytärtä kerran vielä hyväisiksi, otti orat ja muut aseet, mitkä hän tarvitsi, kanssansa, ja kaivoi niillä kaupungin valliin reiän, josta sanoi ensinnä yhdelle jättiläiselle: "Tule nyt tuosta reiästä!" Jättiläinen teki niinkuin käsketty oli, vaan kun sai päänsä reiästä sisään, pieni mies samassa leikkasi pään häneltä poikki ja vetäisi ruumiin siitä reiästä sisään. "Joko se sai sisään?" kysyi toinen jättiläinen. "Jo se on täällä", vastasi mies. Tämän kuultuaan pisti toinen jättiläinen niinikään päänsä vallin reiästä sisään, vaan mies taaskin sipaisi häneltä pään poikki miekallansa ja vetäisi ruumiin vallin sisäpuolelle. Samaten kävi kolmannellekin jättiläiselle, ja kun sotamies oli kaikki kolme tappanut, leikkasi hän kielet heidän suustansa ja pani ne talteensa. Siinä kaupungin likitienoossa eli hän sen lessinkisen liinansa avulla sitten, kun ei näet kotiinsa osannut, ja mielensä muutoinkin teki kuninkaan tytärtä kerran vielä tavata.

Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuninkaan tytär tulikin raskaaksi. Tästä hätä käteen kuninkaan linnassa. Keksi kuningas kerran sitten niiden jättiläisten raatojen siinä kaupungin ulkopuolella röhjöttävän ja mietti mielessään: "Nuo ne ovat salaa kaupungissa käyneet ja siellä pillojaan tehneet, hengeltä ne pitää saada", luuli näet jättiläisten makaavan. Itse ei kuitenkaan tohtinut lähestyä heitä, ne kun näyttivät niin julmilta, vaan kuulututti kaupungissaan, että joka jaksaisi heidät tappaa, sen hän panisi kenraaliksi ja antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi. No, oli muuan kapteeni, uros muka mielestänsä, joka jo tiesi, että ne pelättävät miehet olivat kuolleita, niin hän tarjousi luvatusta palkasta heitä tappamaan. Tämä kuninkaasta mieleen, kun hän nyt pahantekijöille heidän ilkeyttään kostaa saisi, jonka vuoksi hän koko perheensä kanssa seurasi kapteenia kaupungin vallin luo, jossa kapteeni urhokkaasti kävi miekallaan hakkaamaan niitä kuolleita raatoja, kun näet tiesi, ettei niitä tarvinnut pelätä. Muut kaikki uskoivatkin, että kapteeni oli koko ihmetyön tehnyt, mutta kuninkaan tytär, joka heti paikalle tultua näki, että päät olivat ruumiista erillänsä, sanoi: "Ei sinussa ole niiden tappajata, etkä sinä ole heitä hengiltä saanut, en minä sinulle rupea ennenkuin minun sormukseni sormessasi näytät." Kuningas ei tähän ollut tyytyväinen, vaan ei kuitenkaan tahtonut tytärtään väkisellä naimiseen pakottaa. "Tyydytänmähän kapteenin muulla tavalla", ajatteli hän, ja asia jäi sillensä.

Kuninkaan tytär siitä lähtien ei enää kuitenkaan oikein isänsä linnassa viihtynyt, kun ei kapteenia suvainnut nähdäksensä, ja kun hänen isällänsä kuninkaalla kaupungin ulkopuolella oli hovi, niin muutti sinne asumaan pahalle päivälle. Sattuipa tuosta sotamies, joka sillä aikaa ikävissään oli kulkenut, missä lienee kulkenutkin, kävellessään tulemaan siihen samaan hoviin, jossa kohta tunsi kuninkaan tyttären. Nöyrästi tervehtien lähestyi hän kohta häntä, otti taskustaan jättiläisen kieltä kolme ja näytti sormessaan olevan sormuksen. Tuosta näki nyt kuninkaan tytär, että tuo se onkin jättiläisten tappaja ja se, joka hänen kanssaan sormuksia vaihtoi. Tervehti siis sotamiestä niinkuin sulhastaan ainakin ja laittoi asiasta isällensä kirjan, että niin ja niin on muka asia, ja se ja se hänen sulhasensa on. Kuningas taaskin kun kuuli sen, pani raa'an sotamiehen ylimmäiseksi kenraalikseen ja tyttärensä kanssa naimiseen; mutta kapteenille ja hänen urostyöllensä, kun hän kuolleita raatoja miekallaan hakkasi, nauroivat kaikki kaupungin asukkaat. -- Sen pituinen se.

MATTI JA PIRU

MATTI PIRULLA PALVELIJANA

Muinoin oli kolme veljestä. Ne kun olivat köyhiä hyvin, täytyi heidän lähteä palvelukseen työllänsä elatusta hankkimaan, ja vanhin veli läksi siis ensiksi paikan hakuun. Matkalla tuli häntä vastaan piru ja kysyi: "Minnekäs, mies, menet?" -- "Paikan hakuun", virkkoi poika. "No tule sitten minulle!" sanoi piru, "minä tarvitsen palvelijan." -- "Miksi ei, kun ottanet", sanoi poika ja oli kohta valmis lähtemään. Piru ehdotteli sitten pojalle: "Estääksemme joutavia riitoja ja toraa keskenämme tehkäämme nyt heti semmoinen kauppa, että joka meistä ensiksi suuttuu, siltä saakoon toinen anturanahan selästä ottaa." Poika suostui siihenkin ja läksi paikalla pirun kanssa hänen kotiinsa palvelijaksi.

Aamulla kysyi poika isännältänsä työtä, ja piru käski häntä rankaläjälle polttopuita hakkaamaan. Poika menikin työllensä ja rupesi hakkaamaan, vaan ei saanutkaan kirvestänsä puuhun pystymään, vaikka hän kuinka olisi heilunut. Tästä suuttui hän kohta, jätti koko työn sillensä ja läksi talosta karkuun. Mutta kauaksi ei päässytkään, sillä piru tuli jäljestä, esti hänet pakenemasta ja otti pojan selästä anturanahan niinkuin heidän välipuheensa oli.

Läksipä sitten nuorin veli taas paikan hakuun ja kulki tietä pitkin, niin tuli taas sama piru vastaan ja otti hänetkin palvelijaksensa samalla ehdolla kuin veljensäkin, että joka suuttuu ensiksi, siltä pitää anturanahka selästä otettaman. Taloon tultua pani piru taas palvelijansa puita hakkaamaan. Poika menikin lastukolle ruvetakseen työhön, vaan ei siltäkään kirves pystynyt puuhun, niin se suuttui samassa ja läksi tiehensä. Pahanen silloin läksi perästä, tapasi palvelijansa matkalla ja otti häneltä anturanahan selästä pois.

Nyt läksi keskimmäinen veli, Matti, vuoronsa työpaikan hakuun ja kohtasi taas hänkin tiellä pirun, joka pyysi häntä palvelijaksensa. Matti oli siihen valmis, ja tehtiin taas samanlainen kauppa kuin entistenkin veljien kanssa, että joka ensiksi suuttuu, siltä tuli anturanahka otettavaksi selästä. Kartanolle päästyä pani piru Matin taas niitä yksiä rankoja hakkaamaan, joita jo toisetkin veljet olivat koetelleet. Matti otti rangan esiin hakataksensa ja helisti siihen kirveellänsä, minkä jaksoi, vaan kirveen terä ei ottanutkaan pystyäksensä. Havaittuansa, mitenkä asian laita oli, rupesi Matti rankaläjää hajoittamaan, löysi sieltä kuopan ja siitä kuopasta harmaapään kissan. Siltä kissalta löi hän kohta kirveellänsä pään poikki ja heitti sen puuläjältä pois; sitten kun uudestansa taas koetti kirvestänsä, niin se pystyi puuhun hyvästi, ja hän sai kaikki rangat pieniksi. Kun sitten Matti tuli työstänsä pirttiin, kysyi piru kohta: "Jokos sait puut hakatuiksi?" -- "Mene katsomaan!" vastasi Matti. Piru kävi katsomassa, tuli pirttiin takaisin ja kysyi Matilta: "No, löysitkö sinä rankaläjän alta mitään?" -- "Löysinhän minä sieltä harmaapään kissan, ja sen heitin minä puuläjältä pois", sanoi Matti. Piru oli ystävällisesti puhuvinansa ja sanoi: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." -- "No, no, isäntäkulta, ethän tuosta suuttune?" kysyi Matti. "Enmähän tuosta suutukaan", vastasi piru, ja asia jäi sillensä.

Toissa päivänä lähetti piru palvelijansa kahdella härällä metsään rankoja tuomaan, ja mustan koiransa pani mukaan sanoen Matille: "Kun sinä metsästä palaat, niin sinun pitää samasta lävestä tulla, kusta koirakin edellä juoksee." Matti kun oli saanut puukuormansa täyteen ja palasi härkinensä metsästä kotiin, juoksi koira edellä ja hyppäsi aidan lävestä pihaan. Mutta muistaen isäntänsä varoituksen, että hänen oli samasta lävestä tultava, mistä koirakin edellä meni, heitti Matti ensinnä kaikki rangat aidan lävestä pihaan, sitten särki rekensä pirstaksi ja heitti senkin samaa tietä, viimeksi tappoi vielä härät, leikkeli ne pieniksi palasiksi, että mahtuivat siitä lävestä menemään, ja syyti kaikki tyyni pihaan. Sitten meni hän siitä samasta reiästä itsekin pihaan ja astui tupaan. Piru siellä kysyi: "Joko nyt on kuorma pihassa?" -- "Mene katsomaan!" sanoi Matti. Piru kohta juoksi katsomassa pihalla, tuli sieltä pirttiin ja kysyi Matilta kovasti: "Kuinkas sinä niin teit?" -- "Ethän vain suuttune?" sanoi Matti, "niinhän minä tein kuin käsky oli." Pahanen ei tohtinut näyttää vihaansa, mutta sanoi: "Enmähän tuosta suutukaan", eikä sen kovemmin puhuttu koko asiasta mitään. Mutta akallensa sanoi piru salaa: "Tappakaamme tuo Matti ja viekäämme yöllä järveen, koska se niin kurjanjuoniseksi rupeaa." Sattuipa Matti itse kuulemaan tämän heidän puheensa, ja yöllä, kun piru ja hänen vaimonsa nukkuivat sikeästi, kantoi hän pirun ämmän omaan lavaansa ja rupesi itse pirun viereen, josta sitten vähän ajan perästä herätti makuukumppalinsa sanoen: "Nouskaamme nyt tappamaan Mattia hänen maatessansa!" Piru kun heräsi unestansa, sieppasi seinältä suuren piilunsa, ja mentiin sitten yhdessä siihen, missä Matin vuode oli, johon piru iski sillä suurella piilullansa, että makaaja kerran älähti vain, kun veri turskahti seinälle, ja kuoli; sitten toinen otti toisesta päästä lavaa, toinen toisesta, ja veivät ruumiin järveen. Heitettyään kannettavansa sinne rupsivat kumpainenkin maata taas ja nukkuivat sikeästi. Mutta aamusella, kun piru heräsi, rupesi hän kaipaamaan muijaansa ja kysyi viimein Matilta, jonka hän nyt ihmeeksensä keksi olevan eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä veit sen yöllä minun kanssani järveen, mitä sinä sitä minulta kysyt?" Piru kun huomasi asian, tuli siitä sangen surulliseksi ja silmäili vihaisesti Mattia, vaikka ei sanoissa virkkanut muuta kuin: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." Mutta Matti sanoi vain: "Ethän tuosta, hyvä isäntä, suuttune toki?" Piru sanoi siihen: "Enmähän tuosta, velikulta, suutukaan", ja oli unohtavinansa koko asian.

Kuluipa aikaa vähäsen, niin piru läksi naimaan toista vaimoa, kun entinen muijansa niin onnettoman lopun oli saanut, ja käski lähtiessänsä Matin punata kartanon sillä aikaa kuin hän naimateillänsä on. Matti kun arvasi isäntänsä tulevan kotiin, pisti huoneet palamaan ja kävi isännällensä vastaan. Piru kohta kysyi: "Joko sinä teit niinkuin minä lähtiessäni käskin?" -- "Jo", sanoi Matti vakavasti. Tultiin sitten yhdessä pihaan, niin oli pirun kartano tulessa. "Kylläpä on kartano punaisena!" sanoi piru. "Punaisena on, ja punaisemmaksi pitäisi tulla vielä", vastasi Matti. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi itkussa silmin piru. "Ethän tuosta suuttune?" sanoi Matti vain eikä ollut millänsäkään. Piru, joka muisti pidetyn välipuheen, rupesi nauramaan ja sanoi: "No enhän tuosta, velikulta, suutukaan."

Muutaman päivän päästä läksi piru taas morsiamensa luona käymään ja käski Matin sillä aikaa tehdä kolme siltaa salmen poikki, ettei tehnyt niitä puusta eikä kivestä eikä raudasta eikä mullasta. Matti ei työtänsä säikähtänyt; tappoi kaikki pirun karjan, teki yhden sillan eläinten päistä, toisen jaloista ja kolmannen kyljistä. Piru kun tulee kotiinsa ja näkee Matin työt, kysyy: "Kuinkas sinä, velikulta, niin teit?" -- "Ethän tuosta, isäntäkulta, suuttune?" sanoi Matti, "itsehän sinä käskit siltoja rakentamaan, siitä minä tein, kusta minä sain." -- "Niin vainen, velikulta", sanoi piru, "enmähän tuosta suutukaan."

Nyt piti pirun lähteä häitänsä pitämään, ja hän sanoi siis Matille lähtiessänsä: "Tule jäljestäpäin sinäkin, Matti, sinne silmäämään!" Matti totteli isäntänsä sanaa, tappoi härän navetasta, otti sen veriset silmät mukaansa ja läksi häihin. Hänen tultuansa häätaloon oli piru juuri morsiamensa vieressä hääruokia syömässä. Matti, joka oli pysähtynyt oven suuhun seisomaan, heitti sieltä verisellä härän silmällä isäntäänsä poskeen. Piru kun keksi Matin oven suussa seisovan ja arvasi härän silmän hänen viskaamakseen, tuli Matin tykö ja sanoi kiivaasti: "Kuinkas sinä niin teit?" -- "Itsehän sinä kutsuit silmäämään", sanoi Matti ja heitti toisellakin härän silmällä vielä pirua naamaan. Suuttumaisillansa piru taas kysyi: "Minkätähden sinä niin teit?" -- "Ka, ethän tuosta suuttune, kaksi silmäähän minulla onkin", vastasi Matti. "No, enpä tuosta suutukaan", sanoi taas piru ja oli olevinansa varsin ystävällinen Mattia kohtaan. Mutta tuotuansa nuoren vaimonsa kotiin haki piru kaikella väen Mattia tappaa ja keskusteli salaa vaimonsa kanssa. Mattipa, joka oli kuullut heidän tuumansa, että häntä aiottiin vuoteelle tappaa, tiesi olla varoillansa eikä mennytkään sinä yönä vuoteellensa makaamaan, vaan asetti vuoteellensa kirnun, siihen pani kiven pääksi, peitti ne hyvästi nahkasilla, että oli olevinansa siellä peitteiden sisällä, ja meni itse uunille yöksi. Sydänyön aikana, kun piru luuli Mattia nukkuneeksi, tuli hän piilu kädessä huoneeseen ja tapasi lyödä makaavata Mattia siinä vuoteellansa kaulaan, mutta piilu luiskahti kiveltä nahkakääryihin, niin että kolahti. "Kylläpä on juuttaalla kova kaula", sanoi pahanen katsellen piiluansa, "oikein terä tylsyi hänen niskaluuhunsa, vaan elähän huoli, kun paiskaan toisen kerran ja paremmasti, niin ehkähän tuosta viimeinkin loppu tulee." Samassa kohotti toisen kerran piiluansa ja pudotti kaikella voimin Mattia päähän. Siitäpä tuli löyhähti lyödessä, kun piilu kävi kiveen, ja piru säikähti niin, että hän ensi hädässänsä takana silmin hyppäsi huoneen ovelle, mutta kohta peräytyi hän sieltä taas ja paiskasi vielä kerran Mattia mahaan, niin että kirnun vanteet lentelivät pitkin seiniä. "Nyt taisi kuolla ruoja viimeinkin, koska kylkiluut seinillä lentelivät", sanoi piru itseksensä ja meni taas vaimonsa viereen sanoen: "Et sinä uskoisi, kuinka luja Matti oli! Ensi kerran kun löin, niin ei piilu pystynyt ollenkaan, ja kun toisen kerran häntä otsaan lasketin, niin tuli vain luusta löyhähti, mutta kolmannen kerran kun paiskasin, niin kylkiluut vain seiniä pitkin lentelivät; lieneeköhän nyt Matti kuollut viimeinkin?"

Aamulla kun piru heräsi unestansa, oli hän erinomattain hyvillä mielin luullen nyt iäksi päiväksi päässeensä Matista erillensä; mutta mitäs ollakaan, Matti, joka uunilla oli maannut yönsä rauhallisesti, tuli kohta suurukselle pirttiin niinkuin ennenkin eikä ollut tietävinänsä yöllisistä asioista mitään. Piru kohta kysäisi häneltä: "Kuinkas, velikulta, tänä yönä unta sait?" -- "Hyvin vain kävi makuu", vastasi Matti, "olihan ikäänkuin kirppu muutamia kertoja olisi puraissut ruumistani, muusta en tiennyt mitään."

Nyt pitivät piru ja hänen akkansa taas tuumaa keskenänsä, millä kurin Matti saataisiin hengeltä pois, kun siitä heille niin paljon vastusta rupesi olemaan. Viimein sanoi akka miehellensä: "Koska siihen ei muu pysty, niin pankaamme Matti riiheen makaamaan ja sytyttäkäämme yöllä riihi tuleen, niin sillä siitä pääsemme, ruojasta, viimeinkin." Tämä neuvo oli pirusta mieleen, ja Matti pantiin riiheen yöksi maata. Mattipa, joka taaskin oli kuullut, mitenkä häntä tuumattiin tappaa yöllä, veikin lavansa pois riihestä muualle, ettei ollutkaan siellä riihessä, kun piru pisti sen tuleen, mutta kantoi vasta jäljestä päin, kun riihi jo oli palanut hiiliksi, lavansa taas samalle paikalle kuin ennenkin ja oli makaavinansa siinä, kun piru aamulla tuli katsomaan. "Mitenkä, veikkonen, yöleposi on ollut?" kysyi piru. "Varsin hyvä muuten", vastasi Matti, "mutta tahtoi olla vähän kylmä vain."

Kun eivät nyt muulla päässeet Matista erillensä, päättivät kaikki pahaset yksituumaisesti muuttaa yöllä saareen, että Matti sillä lailla jäisi heistä pois. Mutta Matti kuuli taas tämänkin tuuman edeltäpäin ja peittäysi pirun makuuvaatteisiin. Yöllä sitten soutivat kaikki pahakkaat saarelle tavaroinensa Mattia pakoon, ja kun aamulla olivat suuruksella, sanoi isäntäpiru toisille: "Jopahan nyt Matti kumminkin meistä jäi!" -- "Tääll' on mies tallella vielä!" huusi samassa Matti nousten peitostansa ja astui suurukselle muiden kanssa yhdessä.

Ehtoolla puhui taas piru muijallensa: "Millä meidän nyt pitää saaman tuo Matti kuoliaaksi, ettei se enää edes tässä uudessa asunnossamme olisi meille vastukseksi? Ei se hyvällä meistä kuitenkaan erkane." -- "En minä siihen muuta neuvoa tiedä", sanoi muija, "kuin että yöllä lyömme häneltä pään poikki maatessa, niin tottahan siihen jää." Mattipa kuuli tuuman, ja kun piru ja hänen vaimonsa olivat sikeästi nukkuneet, kantoi hän pirun muijan omalle vuoteellensa ja rupesi itse pirun viereen maata. Siitä herätti sitten isäntänsä vähän ajan päästä ja sanoi: "Menkäämme nyt Mattia tappamaan, jo se on nukkunut!" Piru silloin sivalsi suuren piilunsa seinältä ja löi sillä pään poikki omalta muijaltansa, jota hän aina vain piti Mattina. Mutta aamulla, kun piru heräsi unestansa, rupesi hän kaipaamaan muijaansa, jota hän nyt ei keksinytkään, ja kysyi Matilta, jonka hän ihmeeksensä vielä keksi eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä yöllä tapoit muijasi, miksi sinä sitä minulta kysyt?" Piru nyt ei voinut enää kärsiä sitä, että Matti häneltä toisenkin akan oli saattanut hukkaan, vaan suuttui Mattiin kovasti ja alkoi häntä haukkua. Mutta Matti ei ollut siitä millänsäkään, vaan tarttui piruun kiinni, otti häneltä anturanahan selästä ja läksi tiehensä. Niillä pirunnahka-anturoilla käydä lipottaa Matti vielä tänäkin päivänä. -- Sen pituinen se.

MATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA

Metsässä oli vuori, jonka ympärillä oli erinomattain suuria ja ihania niittymaita; mutta vuoressa asui piru, ja sen vuoksi ei kukaan ihminen niillä laitumilla tohtinut käyttää eläimiänsä, vaikka ei muualla likimaillakaan ollut eläimille ruokamaata paljon missään. Likellä tätä pirun asuntoa asui muudan köyhä mökkiläinen, jolla ei ollut muuta perhettä kuin yksi ainoa poika, joka kävi isänsä lampaita paimenessa. Kun ei ollut mökin seudussa enää lampaille ruokaa, päätti poika, joka oli nimeltänsä Matti, mennä lampainensa pirun karjalaitumelle ja otti vain muutamia nauriita evääksensä. Vaan tuskin oli hän tullut vuoren näkyviin ja saattanut lampaansa parhaimpaan ruokapaikkaan, kun pirun poika keksi hänet siinä ja vihastuneena tuli häntä vastaan sanoen: "Mitä sinä täällä minun isäni laitumella teet?" -- "Ruokaa etsin lampailleni", vastasi Matti. "Näitä maita et saa lähestyä lampainesi", sanoi pirun poika, "ja jos vasta rohkenet tälle laitumelle tulla, niin minä puserran sinut niinkuin tuon kiven." Samassa otti hän maasta suuren kiven ja muserti sen ihan palasiksi. Matti ei säikähtänyt sitä, oli myös ottavinansa maasta kiven, mutta sieppasi sukkelasti lakkaristansa nauriin ja pusersi sen, niin että siitä vesi kursui ulos, sanoen pirulaiselle: "Elä sinäkään lähesty minua, muuten minäkin puserran sinut niinkuin tuon kiven kädessäni." Pirun poika kun näki Matin olevan niin väkevän, heitti hänet lampainensa sillä kertaa rauhaan, meni kotiinsa ja sanoi isällensä: "Matti on mies väkevämpi minua, se pusersi kiven niin että vesi sormien välistä juoksi maahan." Isä sanoi: "No, jos hän vasta tulee meidän maallemme lampainensa, niin pyydä häntä minun kultanuijaani kilvalla heittämään taivaalle, kumpainen sen korkeammalle saapi."