Part 41

Kuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja ajoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan vastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa sanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa kaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas, käskien pojan eteensä, kysyi häneltä: "Missä sinun isäsi silloin oli, kun se vähästä paljoa oli pyytämässä?" Poika vastasi: "Se oli naurista kylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo monta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä oli leipomassa?" Poika selvitti asian, sanoi: "Meidän otettiin mennä vuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa." -- "No, mitenkäs", kysyi kuningas, "sinun veljesi silloin metsää kävi, kun sen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa toi?" Poika vastasi: "Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen tappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä kotiin." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se menneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?" Poika sanoi: "Se mennä vuonna nauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja valittelee, kun on lapsia saamasa."

Kuningas sanoi siitä nyt pojalle: "Sinun kujeelliset ja kierteleväiset vastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä rangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata, minkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt, päiväkö on valkoisempi vai maito?" -- "Päivä valkoisempi on kuin maito", vastasi poika. "Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste näkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt, niin maitohan ainakin näyttää valkeammalta", sanoi kuningas ja panetti pojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle kuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas poikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei pimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka poika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille, ja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi poika: "Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi päivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon astuneet."

Mitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta suvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: "Nyt minä tylystä puheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla minun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä tien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et sisään etkä ulos."

Käskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista itsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti koetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään maantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien viertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta kun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta pihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot jäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki. Oudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä tavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella, toinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. "No, kuinkas nyt tänne olet tullut?" kysyi kuningas pojalta. "Minä tulin nelinryömin maantienojan pohjaa", vastasi poika, "niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja sitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en tullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten sisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla, toinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella." Tällä lailla vapautti poika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna tulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas oli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä, jonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: "Elä tule, koirat repivät, tappavat sinut." Mutta poika, jolla oli nuttunsa alla varoilla jänis, vastasi: "Käydä käsketyn pitää", ja kun linnan pihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa alta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja läksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten pienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen ilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: "Mitä ne nuo koirat ajavat?" -- "Sitä, joka edellä juoksee!" huusi poika kuninkaan puhetta vastaten. "No, mikäs se on, joka edellä juoksee?" kysyi kuningas. "Se, jota koirat jäljestä ajavat", sanoi poika nauraen ja meni koko linnasta matkaansa.

NELJÄT KYSYMYKSET

Ennen aikaan liikkui piispa muutamassa syrjänpuoleisessa pitäjässä, jossa piti lukua ja tutkintoa. Kannettiinpa sitten kappalaisen päähän useammasta rikoksesta, samoin kuin siitäkin -- johon kyllä oli syytä -- että hän oli varsin vähätietoinen ja typerä. Nähdäksensä, oliko tässä syytöksessä perää, pani sitten piispa kappalaiselle neljä kysymystä sanoen: "Jos et huomiseen päivään voi näihin vastata, tulet sinä virastasi erotetuksi." Tämän kuultuansa kulki kappalainen alla päin pahoilla mielin kotiinsa arvellen itsekseen, että kyllä hänelle nyt huomenna pahoin käypi. Oli sattumalta sitten hänen luonansa suutari. Tämä kun keksi, miten kappalainen näytti alakuloiselta, kysyi häneltä: "Minkätähden olette niin surullinen?" -- "Voi veikkonen!" sanoi kappalainen, "kyllä minulla on syytä murheellisena olla, piispa kun pani minulle neljä kysymystä, joihin olisi minun vastattava, vaan joista en ymmärrä yhtäkään." -- "No, minkälaisia kysymyksiä ne sitten ovat?" kysyi suutari. Suruissaan sanoi kappalainen: "Ensimmäinen kysymys oli se: 'Kunka syvä meri on?', toinen: 'Kuinka paljon taivaaseen on matkaa?', kolmas: 'Kuinka paljon tervahaudasta savua tulee?' ja neljäs: 'Mitä piispa ajattelee, kun näitä minulta kysyy?'"

Kysymykset kuultuansa sanoi suutari: "Mitä kirkkoherra minulle maksaa, niin minä kaikki ne kysymykset vastaan huomenna?" -- "Minä maksan vaikka mitä", sanoi pappi. "No, toimittakaa minulle papilliset vaatteet", sanoi tuosta nyt suutari, "niin minä menen teidän edestänne piispalle vastaamaan." Pappi ihastui tätä tarjousta, lainasi suutarille papillisen vaateasun sekä muuta, mitä hän tarvitsi, ja toimitti hänet määräaikana matkalle. Tämä kun piispan hoviin pääsi, piispa kohta otti hänet tutkintoon ja kysyi ensiksi: "Kuinka syvä meri on?" -- "Kivenputoaman", vastasi suutari, "kiven kun mereen heittää, kyllä se pohjaan pääsee, jos ei tänään, niin huomenna." -- "Oikein vastattu", sanoi piispa, "mutta sanopas nyt, kuinka paljon matkaa taivaaseen on." -- "Silmännäkemä", vastasi suutari arvelematta. "No, oikein siinäkin vastasit", myönti piispa, vaan kysyi kolmanneksi: "Kuinka paljon tervahaudasta savua tulee?" Suutari vastasi: "Kun puut punnitsemalla hautaan pannaan, ja sitten niiden poltettua taaskin punnitaan tuhka ja hiilet, kuinka paljon keveämmät ne jälkiperät ensimmäistä painon määrää ovat, niin siitä näkee, kuinka paljon savua koko haudasta on lähtenyt." -- "Oikein vastattu", sanoi piispa, mutta kysyi vielä viimeiseksi: "Tiedätkö, mitä minä näitä sinulta kysellessäni ajattelen?" -- "Piispa luulee papin olevan hänen kysymyksiinsä vastaamassa, vaan ei se olekaan kuin suutari, joka tässä seisoo." -- "Oikein sinä siihenkin vastasit", sanoi piispa, "ja se on synti, että sinä olet suutarina, sinusta pitää tehdä pappi, kun sinä olet niin viisas mies; minä annan nyt sinulle suuressa seurakunnassa kirkkoherran viran."

Suutari muuttui nyt tällä tavalla papiksi ja läksi uuteen kirkkoherrakuntaansa, vaan oli siitä murheellinen, mitenkä hän papinvirassa toimeen tulisi, kun hän opista oli aivan tyhjä. Viimein keksi hän kuitenkin keinon, joka auttoi hänet häpeään joutumasta. Kun muka saarnavuoronsa lähestyi, sahuutti hän viikolla rengillään saarnastuolin jalan poikki, ja kun pyhä tuli, niin nousi saarnastuoliin, luki muutamia virren sanoja, jotka jo lapsena oli oppinut, muuta hän ei tainnutkaan, ja tervehti siitä sitten seurakuntaa ja sanoi: "Minut on korkea esivalta lähettänyt teille kirkkoherraksi tähän seurakuntaan, mutta jos minun tässä pyhässä sijassa pitää työtä tekemän, niin tapahtuu ihmeitä. Ensinnä saarnastuoli kaatuu, sitten kirkon katto putoaa maahan, sitten" -- tässä kiivastui jo kovasti ja löi nyrkillänsä saarnastuoliin, että se poikkinaiselta jalaltaan kaatui; itse kyykistyi hän alas, ettei loukkautunut.

Tässä kävi jo ensimmäinen ennustus toteen, ja seurakunta ja toiset papit sanoivat sen nähtyään: "Ei sitä miestä enää pidä päästää saarnastuoliin, me olemme hukassa, jos kirkon katto päällemme putoaa, ja varmaan käypi toinenkin ennustus toteen, koska saarnastuoli jo kaatui niinkuin oli sanottu." Tässä pelästyksessään kirjoittivat toiset papit omasta ja seurakunnan puolesta piispalle: "Meille kirkkoherraksi vasta asetettu pappi voipi olla hyvinkin kelvollinen mies, vaan se on intoon tultuansa niin kiivas, ettei sitä tohdi panna saarnaamaan. Hänen ennustuksestaan tapahtui jo yksi ihme siten, että saarnastuoli kaatui hänen saarnatessaan, ja toisen vielä hirmuisemman ihmeen on hän ennustanut, jota me kaikki kauhistuksella odotamme tapahtuvaksi."

Piispa kun tämän kirjan sai, lähetti uudelle kirkkoherralle apulaisen, joka kaikki viran työt teki ja toimitti, ja niin sai suutari joutilasna vain olla kirkkoherran virassa ja sen arvoa nautita, vaikk'ei hän ollut miksikään papiksi oppinut. Vieläpä kuoli viimein rovastina. -- Sen pituinen se.

TOISINTO

Viipurin läänissä kerrotaan tätä tarinaa vähän eri tavalla. Siinä tekee kuningas piispalle kolme kysymystä, joita tämä ei tajua. Kun siitä pahoillaan nyt kotiinsa kulkee, tulee häntä vastaan sikopaimen, joka ottaa kuninkaan kysymyksiin piispan edestä vastatakseen. Ihastuksissaan, kun tällä tavoin hädästään pääsi, antoi piispa vaatteensa sikopaimenelle, joka niissä kulki kuninkaan eteen ja sanoi: "Tässä sitä nyt, armollinen kuningas, olen." Oli ikkunasta näkyvä lampi linnan alla sitten, niin kysyi kuningas: "Onko monta korvoa vettä tuossa lammissa?" -- "Ei kuin yksi korvo vain", vastasi sikopaimen, "mutta sen korvon pitää olla niin suuri, että siihen kaikki vesi mahtuu." -- "Oikein vastattu", sanoi kuningas, vaan kysyi taas: "Onkos idän ja lännen väliä äijän matkaa?" -- Sikopaimen vastasi: "Yhden päivän matka." -- "Kuinkas niin on?" kysyi kuningas. Sikopaimen sanoi: "Eikös idästä päivä nouse ja taas länteen laskekse?" -- "Oikeassa olet", vastasi kuningas ja kysyi vielä kolmannen kerran: "Onko hyvän ja pahan onnen väliä äijän?" -- "Sitä ei ole kuin yksi yö", sanoi sikopaimen. "Kuinka niin?" kysyi kuningas. Sikopaimen vastasi: "Eilen olin minä sikain paimen, ja tänä päivänä vastaan minä piispan vaatteissa kuninkaan kysymyksiin." -- "Niinpä saat sinä tästä päivin piispana ollakin, ja piispa olkoon sikopaimenena, koska hän on tiedossaan niin typerä", sanoi kuningas ja kysyi vielä neljänneksi sikopaimenelta: "Paljonko minä valtani ja virkaistuimeni kanssa sinun mielestäsi maksan?" Vastaukseksi virkkoi piispaksi ylennyt mies: "Maailman Vapahtaja maksoi kolmekymmentä hopeapenninkiä, tottahan sinä maksanet yhtä vähemmän." -- "Se on oikein", sanoi kuningas, ja siihen loppuikin se tarina.

ONNETON MATKUSTUS

Läksin kerran Venäjän maalle kulkemaan ja tulin muutamaan kaupunkiin, mutta niin myöhään iltasella, etten päässyt mihinkään taloon sisälle, sillä kaikki portit olivat kiinni. Minä tuossa kotvan aikaa kävelen tietämättä, mitä tehdä pitäisi, ilma kun on huono ylen, ja sataa minkä kerkiää. No, ei muuta kuin kapusin muutaman kauppapuodin päälle, nostin pari kolme kattolautaa pois ja menin siitä sisälle. Täällä oli hyvä kyllä yötä viettää, ja nukuinkin hyvästi, kun matkastani olin väsyksissä. Aamulla olisi pitänyt pois lähteäkseni, vaan en päässyt samasta reiästä takaisin, josta olin tullut, se kun oli liian korkealla. Tässä täytyi nyt minun vankina olla, minkäs siihen taisi; mutta päivän tultua tulee jo kauppias puotiinsa toimittaakseen tavallisia töitänsä. Minä kun hänen tulonsa kuulin, pistäysin oven pieleen suuren tynnyrin taakse, ja kauppias kun oven aukaisi, minä samalla ampaisime kadulle ja aloin mennä miilustaa, minkä kerkesin, mutta puodin haltija, joka keksi minun lähtöni, alkoi huutaa korkealla äänellä: "Varas, varas! Ottakaa kiinni!" Katuvartijat paikalla minuun kiinni ja veivät samaan puotiin takaisin, josta olin lähtenyt. Tässä isäntä katsastaa, onko mitään puodista poikessa, vaan kun ei löydä mitään kadonneeksi, ei hän kumminkaan minua lyönyt, mutta otti kaksipohjaisen tynnyrin, pani sen sisään minut ja vei valtamaantien haaraan, jossa naulasi tynnyrin pohjat kiinni ja vahvat vanteet tynnyrin ympäri. Siellä sain istua kököttää aina lauantai-iltaan asti syömättä, juomatta. Silloin toki kulki kirkkorahvasta samaa tietä. Nämä katselivat tynnyrin sisään, ja kun keksivät siellä olevan ihmisen, niin alkoivat tynnyrin reiästä minulle mättää piirakoita syötäväksi, vaan eivät kuitenkaan päästäneet minua pois, vaikka kyllä sitä pyysin ja rukoilin.

Tulipa yö sunnuntaita vastaan, niin sattui muudan susi siitä kulkemaan. Se tulee tynnyrin luokse ja alkaa nuuskia sitä ympäri. Viimein löytääkin reiän ja koettelee työntää päätänsä siitä sisälle, vaan ei sopinut. Kääntyy silloin takaisin, vaan miten lienee siinä pyörähdellyt, niin sattui häntänsä hanikan reiästä tulemaan tynnyrin sisään. Minä samalla koppasin hännän käsiini ja ärjäisin, minkä jaksoin. Susirukka säikähti tätä ja alkoi mennä podistaa, minkä ennätti. Se kun nyt hädissään mäkilöitä, louhikoita myöten juoksenteli, särkyi tynnyri, ja minä pääsin sen sisältä pois. Tästä läksin nyt astua huppuroimaan ja osasin viimeinkin muutamaan taloon. Tässä oli portti kiinni ja talonväki jo levolla. Minä koputin akkunaan. Tästä talon emäntä heräsi ja kysyi minulta: "Mistä sinä olet?" -- "Sieltä, josta sinäkin", sanoin minä. "Vai sieltä, vai sieltä", sanoi emäntä ja laski minut kohta sisään. Siellä minut kutsuttiin nyt ruoalle, ja suuri summaton kaalivati kannettiin minun eteeni. Isäntä ja emäntä rupesivat lähelleni istumaan, ja syömään ruvetessani varoitti jo isäntä, että kaali piti kaikki syödäkseni, muuten paha minut perisi. Emäntä puolestaan alkoi minun syödessäni kysellä yhtä ja toista entisen kotitalonsa elämästä ja kaikenlaista muuta semmoista, kun muka luuli minun olevan sieltä kotoisin, josta hänkin. Ensiksi kysyi hän minulta: "Vieläkö se lampi on siinä kotitalon pellon päässä?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, jo se poutavuonna paloi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se soma ja kaunis lampi paloi, niinhän se silloin aamuin höyrysikin palaaksensa, palaaksensa; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se suuri kivi on siinä kotitalon pellolla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, jo sen pienet linnut veivät kirkoksensa." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo veivät kirkoksensa, niinhän ne illoin aamuin sen päällä sikersivätkin kirkokseen viedäksensä, kirkokseen viedäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se suuri sika on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se pääsi jo pakariksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi pakariksi, niinhän se illoin aamuin pala suussa kävelikin pakariksi päästäksensä, pakariksi päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se suuri kissa on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se pyrki ja pääsi jo voudiksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi voudiksi, niinhän se illoin aamuin voudattikin voudiksi päästäksensä, voudiksi päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se kukko on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se jo mennä vuonna luki ja pääsi lukkariksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se luki lukkariksi, niinhän se illoin aamuin lukertelikin lukkariksi päästäksensä, lukkariksi päästäksensä"; ja niin loppui meidän puheemme pito. Isäntä sillä välin vahti ja valvoi sitä, etten kaalia saisi muualle mättää kuin omaan suuhuni syödäkseni, ja tuossa oli minulla hyväkin hätä, kun ei kaali ollut mahaani mahtuakseen, vaan kun isännän silmä vähänkin vältti, silloin mätin minä kaalia vaatteiden sisälle, ja niin sain kaalivadin viimeinkin tyhjäksi.

Syömästä päästyä sanoi isäntä minulle: "Nyt sinun pitää tanssia minun kanssani yhdessä, niin on meillä tapana." No, ei auttanut muuta kuin aloin minä isännän kanssa tanssia löyhytellä, mutta samalla alkoi kaalikin vaatteiden sisältä vuotaa lattialle. Tästäpä suuttui isäntä, alkoi haukkua minua varkaaksi ja panna kepillä selkään. Minä kiitin kinttujani, kun pääsin käsistä pois, ja aloin juosta siimottaa pitkin tietä. Juoksin, juoksin, minkä aikaa lienen juossutkin, niin tulin muutamaan taloon. Tässä taas en päässyt sisälle, vaan täytyi mennäkseni saunaan. Tänne tultuani kuulin jotakin saunan karsinassa kopisevan, josta tulin siihen luuloon, että tässä oli pirujen ja pahakasten asumapaikka. Minä silloin kavahdin uunin päälle ja aloin sieltä syytää kiviä saunan karsinaan, jota tekoani tein, kunne ei enää kuulunut mitään kupinaa karsinassa. Sitten rupesin minä levolle ja makasin rauhassa aamuun asti.

No, mitäpä tuosta? Aamulla tulee emäntä saunaan, näkee minun makaavan penkillä, uunin hajallaan ja lehmän vasikat kuolleina karsinassa; näitä näet olin heitä piruiksi luullen uunilta kivittänyt. Havaittuansa asian ärjäisi emäntä samalla: "Ahas, roisto, kun vasikat tapoit!" meni sen kanssa pois ja pani saunan oven salpaan. Minulle tuossa hätä käteen, miten päästä pakoon. Saunassa oli pieni akkuna. Minä tuosta pyrkimään pois, ja viimein pääsinkin ulos, mutta suurella vaivalla; kaikki läksi nahka kylkiluiltani pois. Nyt taas juoksemaan tästä, enkä tohtinut seisahtua ennenkuin muutamain virstain päähän, jolloin nousin muutamaan taloon kovasta juoksustani lepäämään. Tässä ei muita kotona kuin emäntä. Minä rupesin hänelle tutuksi puhutellen häntä kohteliaasti, sain sillä tavalla ruokaa ja olin hyvän aikaa siinä. Minun tässä näin istuessani läksi emäntä lastensa vaatteita pesemään kaivolle ja käski minun katsoa lastansa, joka oli kätkyessä. Minä lupasin niin tehdä, ja emäntä meni työllensä. Kuluu vähän aikaa tuosta, niin jopa hyppää kissa kätkyeen ja alkaa raappia lasta. Minä kun pöydän päässä istuessani keksin tämän, otin suuren puupalasen käteeni ja viskasin kissaa sillä, vaan kalikkapa sattuikin päähän lasta, joka tästä meni tainnuksiin. Noko minä hädissäni taas juosta podistamaan, enkä uskaltanut juoksussani tauota ennenkuin pääsin omaan maahani; mutta vielä tänäkin päivänä ovat kylkeni kipeät, kun saunan akkunassa niin pahasti hankautuivat. -- Sen pituinen se.

PETTURI-JUSSI

Jussi oli nuoruudestaan asti sekä isänsä kanssa että itsekseenkin käynyt tavaraa kaupitsemassa Venäjällä, vaan tämä kaupanteko oli heille pikemminkin vahingoksi käynyt kuin miksikään hyödyksi, sillä vieraan maan kieltä ja puhetta kun eivät oikein ymmärtäneet, niin heidät aina kaupassa petettiin. Tätä päätti Jussi mieheksi tultuaan kostaa miettien mielessänsä: "Eiköhän suomalainenkin viekkaudessa voisi muukalaiselle puoltansa pitää, jos tuota viisauden haaraa kerran vaikkapa suotta aikojaan ja huviksensa harjoittelisi." Näissä mielin läksikin matkalle heti ja petti, kun kerran pettämään rupesi, kaikki Venäjän valtakunnan miehenpuolet, ettei ollut pettämättä muita kuin kaksi pappia, viisaita viettelyksiä kumpikin. Nämä, joille Jussi jo oli maineesta tuttu, läksivät varsin vasten uhalla tiedustamaan häntä ja tarjoutuakseen hänelle petettäviksi. Jussi puolestaan, joka myöskin tarkoin tiesi, ettei ollut muita pettämättä kuin ne kaksi papin veitikkaa vain, oli samaten ikään etsimässä heitä, jonka vuoksi papit eivät päässeet peninkuormaakaan kotoansa ennenkuin Petturi-Jussi tuli heitä vastaan. Papit kohta keksivät, että tuo on joku erinomainen mies, sillä Petturi-Jussi piti aina Venäjällä matkustaessaan narrinvaatteet päällänsä. Kysyivät siis häneltä: "Tiedätkö, missä Petturi-Jussi tätä nykyä asuu ja oleskelee, vai oletko sinä se sama, koska olet melkein narrin näköinen mies?" Jussi sanoi: "Minä se olen, mutta joko te tahdotte paikalla pettämään, vai olisiko parempi mennä teidän kotiinne?" Papit vastasivat: "Kyllä se on parempi, että menemme meidän kotiimme, koska niin likellä sinut tapasimme." Jussi ikäänkuin arvelee asiata tarkemmin ja sanoo viimeinkin: "En minä nyt jouda lähtemään, minä juoksin niin kovasti entisiä petoksiani, että petturivakkani putosi, ja minun täytyy mennä sitä etsimään." Papit kysyivät: "Joko sinä pitkältä juoksit, olisikohan tuonne mimmoinen matkaa, jonne tuo putosi?" Siinä oli likellä mökki, joka näkyi neljänneksen virstan päästä, niin Jussi vastasi: "Toinen verta tuosta mökistä eteenpäin kuin tästä tuonne mökkiin." Papit silloin sanoivat Jussille: "Niinpä sinä joudut sievemmästi, jos otat tämän hevosemme; me odotamme sinua tuossa mökissä." Jussi otti pappien hevosen ja kärryt, eväät, tavarat, mitä heillä matkassa oli, ettei heille jäänyt muuta kuin vaatteet päälle, läksi ajamaan ja ajoi venäjänvirstan verran, niin käänsi jo hevosen pappien kotia kohdin takaisin päin. Papit eivät olleet mökkiin vielä ehtineetkään, kun jo näkivät Jussin tulevan takaisin. Vanhempi pappi sanoi silloin nuoremmalle: "Mene nyt sen puheelle, sillä kyllä se konna varastaa meidän hevosemme." Jussi ajoi niin kovasti kuin se, joka tahtoo pakoon päästä, vaan nuorempi pappi ennätti kuitenkin tiepuolesta maantielle ja kysyi Jussilta: "Jokos löysit petturivakkasi?" Jussi vastasi: "Jo vakka löytyi, eikä nyt enää tarvita kuin tervaksia selvään nähdäksenne, että olette petetyitä."