Part 37

Oli yhdellä miehellä kolme poikaa; itse oli ukko sokea. Pojista taas oli vanhin hyvin juoppo, toinen samanlainen, nuorin taas neuvoton ja laiska, päivät pitkään venyi vain uuninkiukaalla. Isä, josta sokeana istuessa aika kävi pitkäksi, sanoi kerran tuosta vanhimmalle pojalleen: "Lähde hakemaan voidetta näille minun silmilleni, kenties paranisivat vielä; etsi, poikaseni, isällesi apua vaikka mistä." Näin puhuen antoi hän pojallensa hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa, ja poika läksi matkaan. Ajoi ensin poikki ilmaa, siinä oli hyvä tie; ajoi sitten pitkin ilmaa, siinä tie vielä parempi. Viimein ajoi hän lakealle tuhkakankaalle, jossa oli yhdessä kohden kolme tienhaaraa ja joka tienhaarassa patsas. Ensimmäiselle patsaalle oli kirjoitettu: "Tätä tienhaaraa kuljettaessa on hevonen nälkäinen, mies kylläinen." Toisessa patsaassa olivat nämä sanat: "Tällä tiellä on mies nälkäinen, hevonen kylläinen"; kolmannessa: "Äijä sinne on mennyt, vaan sieltä ei ole monta takaisin tullut." Poika nämä kirjoitukset nähtyänsä poikkesi sille tielle, jolla mies oli kylläinen, hevonen nälkäinen, ja tuli jonkin ajan päästä taloon, jossa hevosensa sitoi pylvääseen kiinni ja meni itse tupaan tehden hyvän päivän tullessansa. Siellä ei ollut tuvassa sitä nykyä muita kuin nuori neitinen ylen kaunis ja ihana niinkuin marja maalattu. Tämä alkaa puhutella vierasta ja kysyy häneltä kuulumisia. "Ei kuulu erinäistä mitään", sanoi poika, joka tuskin kuulikaan, mitä häneltä kysyttiin, niin katseli, ihmetteli hän sitä nuorta neitistä vain, ettei muusta ollut millänsä. "No, oletkos, vieraskulta, syönyt?" kysyi häneltä neitinen. "En ole syönyt enkä juonut", sanoi poika. "Oletkos kylyssä käynyt?" kysyi neitinen. "En kylyssäkään ole käynyt", vastasi poika. "No, oletkos nuoren neitisen vieressä maannut?" kysyi neitinen vielä; hän näet olikin vain tuo noita-akka semmoinen, vaikka nuoren neitisen muotoiseksi oli ruvennut. Kun nyt poika viimeiseenkin kysymykseen vastasi kieltämällä, neitinen lämmitti ensinnä saunan ja kylpi siinä vieraan kanssa, sitten syötti, juotti hänet runsaasti ja viimeinkin rupesi hänen kanssansa maata. Poika kun näin nuoren ja kauniin neitisen viereen tuli, sepäili ja hyväili häntä niinkuin rakastaan ainakin, vaan kun matkastaan väsyneenä vuoteelle nukkui, nosti neitinen raskaasti makaavan miehen vierestänsä ja heitti sen lattian alla olevaan syvään hautaan, johon tämä katosi ja kuoli.

Kun nyt vanhin poika matkallaan viipyi yhä eikä silmivoidetta tuonutkaan, lähetti isä keskimmäisen poikansa samalle asialle. Tämä saatuaan isältään orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin vanhinkin veljensä, ei viikkoa viivytellyt, vaan läksi ajamaan voidetta isänsä silmille hakeaksensa. Kun siitä nyt niiden kolmen tienhaaran kohdalle tuli, läksi hän samalle tielle, jolle vanhinkin veljensä, mutta hänelle kävi yhtä pahasti kuin sillekin. Siihen taloon tultuaan, jossa se kaunis neitinen oli, rakastui hänkin tyttären ihanuuteen, vaan kun ruoalla ollessaan tuli viinoja liioin nautinneeksi, nukkui hän henkihieveriksi, ja neitinen heitti hänet maatessa samaan hautaan, johon jo oli hänen veljensä kuolettanut.

Isärukka kodissaan käypi surulliseksi, kun eivät pojat kotiin palanneet. Pyrki silloin nuorin poika veljiänsä etsimään ja isälleen silmivoidetta hakemaan. Tähän ei isä ensinnä tahtonut suostua, sillä häntä pelotti, että kukaties nuorinkin poikansa sille tielleen jääpi, vaan kun poika rukoili rukoilemistaan päästäkseen matkalle, antoi isä hänellekin hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin toisillekin pojilleen oli antanut, ja laski onnensa nojaan kulkemaan. Poika kulkikin samoin kuin veljet sekä poikki että pitkin ilmaa ja sitten lakealle tuhkakankaalle, jossa oli ne kolmet kirjoitukset tienhaarain kohdalla, luki kirjoitukset ja läksi sitä tietä ajamaan, josta sanottiin, että sinne oli äijän mennyttä, vaan ei ketään takaisin tullutta. Matkalla poikkesi sitten ensimmäiseen taloon, minkä tien varrella keksi, saadakseen veljistään tietoa, ja kysyi emännältä, joka yksinään oli kodissa, jos sitä tietä viime aikoina ketään muita oli kulkenut. Emäntä, joka oli tietäjä, arvasi pojan asian ja sanoi: "Ei ole sinun veljiäsi kumpaistakaan tänne päin kulkenut." Siitä puhutteli hän vierasta ystävällisesti, syötti hänet kylläiseksi ja sanoi sitten: "Parasta, pannaan hevosesi tanhuaan ja heinää, kauraa sille eteen; ota sinä meidän ori tanhuasta ja pane satulaan, niin oman hevosesi jätät siksi aikaa tänne kuin matkaltasi palajat." Poika sanoi emännälle kiitokset ja läksi talon hevosella ajamaan jättäen oman orinsa tanhuaan. Ajoi, ajoi, minkä verran lienee ajanut, niin tuli taloon taas, ajoi pihamaalle ja kiinnitti hevosensa paaluun, johon heitti sen seisomaan. Sattuipa talon pihalla olemaan pikkarainen poika, niin tämä juoksi tupaan ja sanoi jo ovensuussa: "Äiti hoi! Tätin ori on pihalla." Heti pojan jäljestä tuli mieskin tupaan ja teki hyvän päivän niinkuin oikea vieras ainakin. Emäntä otti hänet hyvästi vastaan, tiedusteli hänen matkaansa ja kysyi: "Kusta olet siskoni orin saanut ajaaksesi?" Silmivoiteen hakija selvitti asian, sanoi: "Talosta tuolta minulle se ori annettiin ajettavaksi, ja omani jätin siihen lepäämään."

Emäntä kun tämän kuulla ja tietää sai, panetti heti pojan hevosen tanhuaan ja heinää, kauraa runsaasti eteen, josta sitten vieraan itsensäkin ravitsi ja syötti, juotti kylläiseksi. Vieläpä antoi hänelle matkaan lähtiessä oman vereksen hevosensakin ajettavaksi ja sanoi neuvoen: "Kun nyt semmoisen ja semmoisen matkan tästä kuljet, niin tulee mahdottoman suuri kaupunki ja siinä on komea, linnan kaltainen kartano, jonka viidennessä kerroksessa on ylen kaunis ja miellyttävä neitoinen, jolla ikkunalla olevassa putellissa on sitä silmivoidetta, jota isäsi tarvitsee. Sitäpaitsi on hänellä häkkilintu semmoinen, joka haastaa ja ilmoittaa kaikki, mitä tarvitaan. Se silmivoide sekä se lintu pitää sinun saada siltä neitiseltä otetuksi. Vaan vielä on toinenkin seikka. Linnaan tullessasi neitinen tosin makaa raskaasti eikä tiedä sinun siellä käynnistäsi, vaan jos silmivoiteen ja häkkilinnun saatkin salaa anastetuksi, niin linnalta pois lähtiessäsi on esteenä pihamaan ja kartanon poikki vedetty nuora, jossa on useampia kelloja ja tiukuja. Jos nyt hevosesi voisi sen nuoran ylitse hypätä siihen vähänkään koskematta, niin sitten ei neitinen heräisi, vaan sinä pääsisit hänen tietämättänsä pakenemaan ja voisit isällesi silmivoiteen tuoda."

Poika pani neuvon mieleensä ja läksi emännän antamalla vereksellä hevosella ajamaan, joten ei viikkoa viipynytkään ennenkuin tuli siihen suureen kaupunkiin, jossa viidennessä kartanon kerroksessa oli se kaunis neiti, josta hänelle oli puhuttu. Siellä kävi kaikki niinkuin oli ennustettu.

Vartijat sekä se kaunis neitinen itsekin olivat nukuksissa kaikki, ja poika sai sekä silmivoideastian ikkunalta että häkkilinnunkin talteensa korjatuksi, vieläpä venyi jonkin aikaa neitisen vieressäkin hänen makuuhuoneessaan, kun ei niin verevästä ja ihanasta tyttärestä raahtinut heti paikalla luopua; vaan kun siitä lähtöä viimeinkin teki ja saatuine tavaroineen hevosensa selkään nousi, se kyllä hyppäsi nuoran ylitse, mutta siinä häntäjouhet kuitenkin hevosen hypätessä kapsahtivat nuoraan kiinni, ja samassa rupesivat kaikki kellot, tiu'ut soimaan, josta neitinenkin heräsi. Tämä, joka heti paikalla keksi, että jo on sekä silmivoide viety että lintu varastettu, ja vielä muutenkin tunnusteli, että kyllä hänen luonansa on joku käynyt, läksi luonansa käynyttä varasta ajamaan jäljestä, minkä ennätti. Poika puolestaan pakeni hänen edellään, minkä kerkisi.

Tuli siihen taloon, josta viimeisen hevosen oli saanut, jätti sen siihen ja otti sen hevosen sijaan, jolla siihen oli tullut, semmoisella kiireellä, että ei tuvassa malttanut käydäkään. Samoin vaihtoi taas hevosia toisenkin sisaren talossa, josta sai isänsä antaman oman orinsa, ja ajoi sillä aina siihen tienhaaraan, jossa olivat ne kolme patsasta. Siinä vasta seisottui hän ja katsoi jäljelleen, vaan kun ei ketään näkynyt takaa ajavaksi, neitinen kun ei näet samalla hevosella voinut saavuttaa häntä, joka yhä vereksillä hevosilla ajoi, luki hän uudelleen tauluissa olevat kirjoitukset ja mietti mielessään: "Tuonne ne narrit, minun toiset veljeni, varmaankin ovat lähteneet, jossa hevonen on nälällä, mies kyllällään." Tähän luuloon tultuansa läksi sitten hänkin ajamaan samaa tietä ja tuli samaan taloon, jonka pihamaalla sitoi hevosensa samaan paaluun, jossa seisoivat toistenkin veljien orit. Meni siitä tupaan ja teki siellä olevalle nuorelle neitiselle hyvän päivän niinkuin taloon tullessa tapana on. Neitinen rupesi kohta puhuttelemaan häntä niinkuin toisiakin veljiä oli haastatellut ja kysyi niinkuin heiltäkin: "Oletko, vieraskulta, syönyt, oletko juonut, oletko kylyssä käynyt eli nuoren neitisen keralla maannut?" Poika kun vastasi, ettei hän kiireen matkansa teon tautta ollut ennättänyt syödä, juoda eikä muuta tehdä, syötti, juotti ja kylvetti neitinen hänet ja rupesi siitä vielä hänen viereensä maata tuumaten hänellekin samoin tehdä kuin hänen veljillensä. Mutta poika, joka ei ollut viinoja rakastava eikä enempää nauttinut kuin minkä ruumiinsa virkistämiseksi tarvitsi, ei nukkunutkaan niinkuin toiset veljensä, vaan pysyi valveella, vaikka suotta aikojaan oli makaavinansa. Neiti, joka pojan luuli nukkuneeksi, rupesi varastamaan häntä niinkuin hänen vanhempiakin veljiänsä ja mieli makaavaista sillan alla olevaan hautaan heittää, vaan poika, joka vain koiran unta makasi, ei antanutkaan rahojansa, vaan tempasi petollisen neitisen ja heitti hänet itsensä siihen kuoppaan, jonka hän muille oli kaivanut. Haudan syvyyteen upottuansa alkoi neitinen rukoilla poikaa niin kauniisti kuin suinkin osasi ja pyrki haudasta ylös luvaten olla pojalle iäti kiitollinen, jos hänet sieltä nostaisi; vaan poika, jonka sydämeen äkä ja viha kerran oli päässyt, ei hänen suloisista rukouksistaan enää lukua pitänyt, vaan sanoi: "Kuta kauniimpi ja sanoiltaan sulavampi nainen, sitä vähemmin on hän uskottava; ennen toki harakan naurua kuuntelen kuin viekkaan vaimon sanoja. Annahan ensinnäkin minun molemmat veljeni sieltä haudasta pois ja kaksituhatta ruplaa heidän kerallansa, niin sitten kenties armahdan sinua." Neiti antoi silloin sekä veljien ruumiit että rahatkin pojalle haudasta takaisin, ja poika oli jo ihastuksissaan nostaa neitisenkin haudasta ylös, vaan kun näki, miten viekkaat ja viehättäväiset silmät sillä oli, sanoi hän, jota neitisen silmäniskut vähällä itseäänkin olivat lumota: "En totta sinua sieltä haudasta laske, kun et antane kauniita, mutta viekkaita silmiäsi sokaista, sillä jos et minuakaan petä, niin pettäisit monta muuta nuorukaista, jotka luonnoltaan ovat herkempiä." Sillä puheen pakeni hän koko paikalta pois ja otti veljiensä ruumiit korjuuseen. Ne eivät muun puolesta olleetkaan maatuneita eikä muuttuneita, mutta se vain, että silmänsä olivat kelmeiset ja tummat niinkuin kuolleilla ainakin. Juohtui tuosta mieleensä, että onhan hänellä sitä isällensä tuotavaa silmivoidetta koko putellinen, niin otti höyhenen päällä sitä voidetta vähäsen ja pyyhkäisi sitä kuolleiden veljiensä silmiin. Tuskin oli hän sen tehnyt, niin elpyivät kuolleiden silmät uudelleen, ja veljet kumpikin virkosivat eloon.

No, tuostakos nyt ilo nousi; nuorin veli syleili eloon heränneitä veljiänsä ja ne samaten häntä, ja ystäviä oltiin olevinaan, kaikki lapsuuden pienet riidat jäivät unhotuksiin.

Lähdettiin sitten kaikki kolme veljestä yhtenä ajamaan kotiin päin ja tultiin matkalla siloiselle niitylle, niin tahtoivat vanhemmat veljet siinä hevosiansa syöttää, ne kun olivat nälästä kuolemassa. Nuorin veli, jolla vielä oli kotoa otettua evästäkin tallella, syötti sitä myöskin veljillensä sekä söi itsekin, jonka jälkeen nukkui nurmelle raskaaseen uneen, kun ei näet viimeissä yönä ollut ensinkään unta saanut. Toiset veljet taas, jotka kauan kyllä olivat hervotonna maanneet, eivät nukkuneetkaan; vaan pysyivät valveella ja alkoivat keskenään tuumia: "Kun tälle jäljelle olemme joutuneet, tappaa meidän pitää veljemme, ettei hän isällemme kieli ja kerro, miten olemme asiamme huonosti toimittaneet." Asialta näin sovittuansa leikkasivatkin makaavalta veljeltänsä kaulan poikki ja veivät raadon lehtoon, sinne puiden, risujen alle peittivät sen, vaan itse nousivat hevostensa selkään ja ajoivat kiiruusti paikalta pois.

Mitäpä tuosta? Sattui paimen lehminensä kävelemään sen lehdon kautta, niin häkissään istuva, pojan neitiseltä salaa ottama lintu alkoi lehdossa laulaa ja haastella: "Tuohon tapettiin taannoin mies, ja sen pää on puun juurella tuossa; ota se siitä ja pane asemellensa, kyllä mies vielä eloon saadaan." Paimen teki niinkuin oli neuvottu ja asetti pään paikoilleen. Lintu sanoi miehelle laulellessaan sitten: "Ota nyt kuolijan lakkarista voideputelli ja voitele hänen kaulaansa sillä voiteella, niin saathan nähdä, mikä tapahtuu." Paimen kuuli neuvoa, ja kun sillä voiteella vähäsen vain kuolleen kaulaa hiveli, niin poika virkosi ja nousi eloon kohta entistänsä ehompana. Tämän ihmetyön aikaansaatuansa antoi paimen voideputellin eläväksi vironneelle pojalle takaisin. Tämä ei tästä hyvästä kiittääkään tiennyt, korjasi vain voideputellin sekä lintuhäkin ja laittausi matkalle. Hänen jo hevosensa selkään istuessaan alkoi lintunen häkissä laulaa ja kyseli: "Tiedätkö, missä tilassa sinä tämän paimenen tähän tullessa tuolla nurmella olit?" -- "Kyllähän sen tiedän, minä makasin", sanoi poika. "Et sinä maannut", sanoi lintu laulaen. "Veljesi tappoivat sinut, vaan tuli tämä paimen, ja minä hänelle neuvoin, mihin pääsi oli viskattu, ja hän kun sitten minun käskystäni putellissasi olevalla voiteella kaulaasi hiveli, niin sinä paranit ja eloon virkosit."

Nyt vasta ymmärsi poika veljiensä viekkauden ja jouduttihe kiireimmittäin isänsä kotiin, jossa ensi puheekseen kysyi: "Toivatko poikasi matkalta palattuaan sinulle silmivoidetta?" -- "Eivät ole tuoneet, siltänsä palasivat kaksi vanhinta kotiin, nuorin missä lieneekään", vastasi isä, ei näet sokeana tuntenut kyselijätä pojakseen. "Tiedätkös nuorimmasta pojastasi mitään?" kysyi poika. "Ei ole tuonpäiväistä hänestä kuulunut", vastasi isä, "kerran läksi kotoa vanhempia veljiään etsimään, eikä ole sen kovemmin hänestä tietoa ollut, missä raukka lieneekin nyt." Poika silloin ei pidemmältä malttanut mieltänsä, vaan sanoi: "Tässä on nyt nuorinkin poikasi kodissa, tässä seisoo sinun edessäsi." Isä ei tahtonut sitä uskoa, sanoi: "Kyllä se ei ole kodissa, luultavasti on jo hänellekin tuho tullut." -- "Usko pois, isäkulta", sanoi poika, "tässä minä, sinun nuorin poikasi, olen kuin olenkin. Toiset veljet tosin aikoivat minut tappaa, vaan erinomaisen sattuman kautta virkosin eloon kuitenkin ja olen nyt, rakas isä, sinun luonasi taaskin." Siitä otti hän nyt silmivoidetta putellistaan, ja kun sillä isänsä silmiä hiveli, niin ukko sai näkönsä jälleen, hyppäsi pojallensa kaulaan ja likisti häntä, mutta tätä tehden itki hän itkemistään niin kauan ja niin paljon, että vihdoin kävi kuivaksi kuin haapakanto ja heitti kuin heittikin henkensä syleillen kuollessaankin vielä rakasta poikaansa. Toiset veljet, jotka tätä syrjästä katsoivat, pakenivat kodistansa pois ja läksivät mieron tietä kuljeksimaan. Siellä lienevät vieläkin. -- Sen pituinen se.

KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ

Oli ennen kuningas, ja sillä oli kolme poikaa. Hänen linnassansa oli hedelmikkö, jossa kasvoi muun muassa kultaisia omenoita. Kerran aamusella havaittiin yhden näistä omenoista olevan varastettuna. Kuningas, jolle tämä varkaus teki pahan mielen, kysyi silloin pojiltansa, mitä tuon asian suhteen olisi tehtävä, ja vanhin poika lupasi yöllä hedelmikköä vartioida, ettei semmoista vahinkoa enää tapahtuisi. Siinä tarkoituksessa jäikin hedelmikköön yöksi, vaan jouten istuessa tuli hänelle uni, ja hän nukkui nurmelle. Kun siitä aamulla havaittiin, oli taaskin yksi omena kadonnut. Kuningas kun tätä taaskin oli pahoillansa, tarjousi toinen poika hedelmikköä tulevana yönä vartioimaan, vaan häneltä ei tämä toimitus tullut sen paremmin täytetyksi. Yön sydämellä yksin istuessaan nukkui hänkin, ja aamulla oli taaskin kultaomena puusta vietynä. Nyt pyrki nuorin poika hedelmikköä vuorostaan yöksi vartioimaan, vaan kuningas ei mielellänsä olisi häntä tämmöiselle asialle laskenut, sillä hän oli vielä hyvin nuori ja lapsellinen. Miten poika kuitenkin anoi ja pyyteli, sai hän viimeinkin isältänsä luvan mennä hedelmikköä yhdeksi yöksi vartioimaan. Yön tullen istui nyt poika pyssy kädessä omenapuun alle vahtia pitääksensä, eikä kovin kaukaa siinä istunutkaan, niin näki taivaalta laskeutuvan komean, kotkankaltaisen linnun, jonka siipilöistä levisi semmoinen hohde, että koko hedelmikkö oli ikäänkuin lystitulilla valaistu. Omenapuuta lähestyessään otti se muutamalta oksalta nokallansa omenan ja mieli saaliineen mennä matkaansa, mutta poika tapasi pyssynsä ja ampui lintua. Tätä ei kuitenkaan hengen paikoille osannut, tähtääjän silmä lienee pettänyt; yksi ainoa höyhen putosi vain linnun pois lentäessä hänen siivistään maahan, vaan tämä oli niin kiiltävä ja korea, että kaikki kukat ja pensaat alkoivat siinä tienoossa sen valosta kiiltää ja välkkyä. Sen höyhenen vei sitten poika aamusella isälleen ja kertoi koko asian, miten kaikki oli tapahtunut. Kuningas kummasteli höyhenen kauneutta ja sanoi sitä katsellessaan: "En tiedä, kuinka suuren palkinnon sille miehelle antaisin, joka sen linnun pyytäisi, mistä tämä höyhen on lähtenyt."

Vanhin poika oli nyt kärkäs tälle asialle lähtemään ja kulkikin sitä kallishöyhenistä lintua etsimään, vaan viipyi matkallansa kuukauden, viipyi toisen eikä kotiin tullutkaan. Siitä läksi keskimmäinen veli samalle asialle, vaan ei onnistunut hänenkään matkustuksensa, hän jäi sille tiellensä. Nyt kävi nuorin poika, joka sill'aikaa oli mieheksi kasvanut, isänsä puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, isäni, minä lähden sitä kullanhohtavata lintua etsimään, ja jos ei kuolema ennen aikaa minua kohdanne, niin minä sen linnun sinulle tuon." Isä ei kyllä ainoasta pojastaan olisi mielellään luopunut, vaan kun näki, miten tämä oli lähtemään halukas, suostui hän viimeinkin hänen tuumaansa ja sanoi: "No, mene, poikaseni, kun menet, ota talosta evästä, minkä tarvitset, ja tallista se hevonen, mikä sinusta on mieluisin, ja palaa vanhan isäsi luokse, jos et haettavaasi löytäisikään."

Poika tämän luvan saatuansa otti muonaa mukaansa ja kävi sitten talliin isänsä hevosia tarkastamaan. Täällä oli oritta, täällä tammaa, täällä ruunaa, ja kaikki olivat näöltään komeoita, vaan kun heille selkään nousi, ne kaikki olivat niin voimattomia, että maahan lankesivat. Viimein löysi kuitenkin vanhan, sodassa jo sitä ennen käyneen ruunan, joka hänet kantaa jaksoi, ja läksi sillä ajamaan. Jonkin matkaa kuljettuaan tuli hän muutamaan paikkaan, jossa oli kolme tienhaaraa ja kussakin tienhaarassa erityinen patsas osoketauluineen. Ensimmäisessä seisoi: "Joka tätä tietä kulkee, saa hevoselleen ruokaa, vaan saa itse nälkää nähdä." Toisessa seisoi: "Joka tätä tietä ajaa, saa itsellensä ruokaa, vaan ei saa hevosellensa", ja kolmannessa taulussa oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu: "Joka tälle tielle lähtee, sille käy varsin onnettomasti." Joka tauluun olivat myöskin kaikkien niiden nimet kirjoitetut, jotka niitä teitä olivat kulkeneet. Siellä näki vanhempienkin veljien nimet ensimmäisessä ja toisessa taulussa, vaan ei havainnut heidän palanneen vielä. Asiata arveltuaan päätti hän silloin lähteä sitä tietä ajamaan, jota taulussa sanottiin onnettomaksi, miettien mielessään: "Jos en minä matkaltani palaja, niin eiväthän toisetkaan veljeni ole olleet sen onnellisemmat." Päiväyksen siitä nyt eteenpäin päästyänsä tuli hän ihanalle, kukkia kasvavalle kedolle. Tässä päätti hän syöttää hevostansa ja itsekin vähän levätä; laski hevosensa syömään nurmelle ja nousi itse suurelle kivelle istumaan, jossa alkoi eväspussistaan rauhassa ruokailla. Siinä istuessaan näki hän näöltään eriskummaisen elävän lähestyvän, jota hän ei oikein tuntenutkaan. "No, muuksi häntä en tiedä arvata kuin sudeksi", arveli poika viimeinkin ja huusi samassa: "Tule tänne, sinä suden serkku, niin saat hyvää ruokaa pussistani!" Susi tuli, ja poika syötti hänet niinkuin oli luvannut. Syötyänsä kysyi sitten susi: "Minkätähden läksit, poikarukka, tälle onnettomalle tielle?" Poika selitti matkustamisensa syyn ja kysyi sudelta, jos hän tietäisi, miten se kultalintu löydettäisiin, jota hän oli hakemassa. Susi vastasi: "Sen tiedän hyvästi, missä haettavasi lintu on; tulehan minun selkääni, niin minä vien sinut sinne." Poika oli lähtemään valmis, ja susi, jolla oli pojatkin mukana, sanoi lähdettäessä heille: "Katsokaa nyt hevosta sen aikaa kun matkalla viivymme ja ruokkikaa se hyvästi."

Nämä sanat sanottuaan läksi susi juoksemaan oikein parasta vauhtiansa kantaen poikaa selässänsä. Tämmöistä kyytiä mentäessä rupesi pojan silmistä juoksemaan vesi, jonka tähden hän liinan otti taskustansa pyyhkiäkseen silmiänsä, mutta kiireen hommassa sattui liina putoamaan hänen kädestänsä. Poika silloin huusi sudelle: "Seisahdu, susi, silmäliinani putosi maahan, korjatkaamme se!" -- "Nytkö vasta sitä muistuttelet?" sanoi susi, "liinasi on jo kymmenen penikulman päässä." Kun poika tämän kuuli, ei hän sutta enää pyytänytkään seisahtumaan, vaan riensi hänen selässään edellensä, kunne tulivat sen linnan portille, josta kultalintu oli saatava. Susi neuvoi nyt poikaa siinä ja sanoi: "Vartijoista sinä kyllä pääset ohitse, sillä ne makaavat kaikki eivätkä sinua näe, vaan kun tulet siihen huoneeseen, jossa linnan haltijan tytär asuu, niin ole varoillasi, vaikka hänkin kyllä on nukuksissa. Kun näet ikkunalla kultaisen häkin ja linnun, niin ota hiljaa lintunen häkistä, vaan jätä häkki paikallensa, sillä jos häkin otat, niin nousee lintu ääneen, vartijat heräävät ja panevat sinut kahleisiin. Minä sillä aikaa odottelen sinua palaavaksi täällä pensastossa, näin asiasi toimitettuasi lähdemme sitten yhdessä takaisin niinkuin yksissä tulimmekin."

Poika lupasi suden neuvoa seurata ja pääsikin vartijoiden keksimättä huoneeseen, jossa näki kultalinnun häkissänsä. Otti linnun hiljaa kouraansa siitä ja mieli jo kääntyä jäljelleen, vaan alkoi siitä arvella: "Jos minä kädessäni tämän linnun vien, niin putoaa se matkalla niinkuin liinakin tullessani." Ei siis suden kieltoa pitänytkään, mutta otti ikkunalta kultahäkin; vaan tuskin sai hän sen käteensä ennenkuin lintu rupesi semmoisella ilveellä huutamaan, että vartijat heräsivät unestaan, ottivat pojan kiinni ja panivat hänet kähkänään. Susi odotteli sill'aikaa pensastossa yhä, vaan kun ei poikaa näkynyt takaisin tulevaksi, ymmärsi hän jo, miten sille oli linnassa käynyt, ja oikein itki suruissaan päivitellen sitä, ettei poika hänen neuvoansa totellut. Kuitenkin jäi hän vielä vartomaan siihen nähdäkseen, voisikohan jollakin tavalla vielä poikaa auttaa.

Aamulla puhuttiin kohta sille kuninkaalle, joka linnaa hallitsi, että varas oli linnassa käynyt kultalintua varastaaksensa, vaan että pahantekijä nyt oli kahleissa. Kuningas käski silloin tuoda sen rohkean varkaan hänen eteensä, ja kun sai pojan nähdä, niin kysyi kohta, mistä hän oli ja kuinka hän oli semmoiseen työhön joutunut. Poika kertoi koko asian alusta pitäen ja sanoi, että hänen isällänsä oli höyhen, jonka hän siitä kultalinnusta oli ampunut, kun se hedelmikköä kävi varastamassa, ja että hän sentähden isänsä käskystä oli lähtenyt koko lintua saamaan. Kuningas, jolle kultalintu oli erinomattain rakas, tuomitsi ensi kiivaudessaan pojan kuolemaan siitä, että hän oli varastaa koetellut, mutta poika vastasi vakaasti ja pelkäämättä: "Jos minut tapetaan, niin on kultalintukin kuoletettava, sillä se on samaten rikoksen alainen, koska minun isäni linnasta on hedelmiä käynyt varastamassa."