Part 36

Vapahtaja ja Pyhä Pietari ennen muinoin maata kulkivat, maata kiersivät yhtenä, ihmisten eloa ja oloa nähdäksensä. Näillä matkoillaan joutuivat kerran iltasella muutamaan taloon yösijaa etsimään. Tuota ei isäntä heiltä kieltänytkään, vaan toimitti heille ruoan sekä vuoteen niinkuin vieraille ainakin. Sattuipa sitten talonväellä riihen puiminen aamusta varhain olemaan työnä, ja kun paljon viljaa oli parsilla, mutta puimamiehiä vähän, päätti isäntä käskeä yövieraatkin riiheen omalle väelleen avuksi. Pani siis renkinsä tätä käskyänsä viemään heille, mutta vierailla, jotka eilisestä matkanteosta vielä olivat väsyksissä, ei ollutkaan halua näin aikaiseen työhön ruveta, he vain venyivät, viruivat vuoteellansa pitämättä isännän käskystä mitään lukua. Isäntä silloin lähetti oman tyttärensä käskemään heitä työhön, vaan nämä eivät tästäkään isännän käskystä pitäneet tuon enempätä. Siitä tuskastui isäntä ja läksi itse yövieraitaan hakemaan puimatyöhön ottaen vielä hyvän kepinkin kouraansa sillä paremmin houkutellakseen heitä kuulemaan hänen käskyänsä. Tupaan tultua hyppäsikin vierasten vuoteen eteen kohta ja uhkasi heitä kepillänsä, elleivät riiheen menisi. Vieraat silloin nousivat makuukseltaan ja lupasivat kohtakin riiheen joutua, koska siellä työväestä oli semmoinen tarvis. Näin puhellen pukivatkin vanhat matkavaatteet päällensä ja seurasivat isäntää riiheen. Siellä eivät sinne tultuaan kuitenkaan sallineet muun väen olla, vaan käskivät nyt heidän vuorostaan mennä makaamaan, isännän vain antoivat ovensuussa seisoa ja heidän työtänsä katsella. Ottivat sitten muurin takaa, mistä löysivät, päreitä ja sytyttivät niistä pienen tulen pesän eteen lattialle. Siitä sytyttivät sitten pitkiin päreisiin tulen ja nostivat niitä parsia kohden, toinen toisaalta, toinen toisaalta päin. Tämäpäs tuotti kumman tapauksen. Valkean liekki päreistä lensi siteiden välillä, erotti viljasta kaikki jyvät ja pudotti lattialle, oljet vain jäivät kuivina ja tyhjinä parsille. Isäntä ovelta katsoessaan tätä arveli: "No tuohan on soma, uusi ja varsin mukava elonpuimisen keino, sitä minunkin pitää koetella, kun nyt uudestaan saan riiheni ahdetuksi!" Meni sitten ja toimitti vierailleen hyvän aterian, ja kun matkalle läksivät, niin jätti heille ystävälliset hyväiset ja kiitti, ylisteli heitä sievästä ja sukkelasta riihen puinnasta.

Vieraiden talosta lähdettyä oli tämä uusi puimakeino isännän mielessä yhä, ja hän ei rauhaa ei lepoa saanut ennenkuin itse pääsi sitä koettamaan. Kolmantena aamuna olikin jo kaksi vahvaa riihtä taas eloilla ahdettu, ja isäntä läksi hyvillä mielin uutta, vasta oppimaansa puimisen tapaa koettamaan. Viritti pesän eteen päreistä pienoisen tulen ja sytytti siitä toisia pitempiä päreitä, joita nosti ja kohotteli parsia kohden niinkuin oli nähnyt vieraidenkin tekevän. Tuota työtään ei kuitenkaan saanut kauan huviksensa tehdä, sillä tuli syttyi olkiin heti, ja koko vilja rupesi palamaan. Tästä huomasi jo äijä tuhmin tehneensä ja läksi riihestä ulos sulkien oven jäljestänsä koettaakseen henkipakahtumisella saada tulen sammumaan; vaan ei auttanut tämäkään kuri. Riihen katosta alkoi jo nousta tuli, ja pesän eteen viritetty päretuli oli jo lattian altakin sytyttänyt riihen toisaalta päin, joten koko riihirakennus kohta oli ilmitulessa. Isäntä ei saanut muuta kuin matkan päässä vainiolla seisoa ja omin silmin katsella sytytetyn riihensä palamista. Tuossa vasta alkoi hän surkeasti päivitellä ja ylpeyttänsä vieraita kohtaan katua. -- Sen verran sitä.

VASTAHAKOINEN AKKA

Talonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin vastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi, vaan mitä hän käski, sitä hän ei tehnyt. Olivatpa sitten joulunpyhät tulemassa, ja mies, joka oli hyvänsävyinen ja kaikkea riitaisuutta vihaavainen, vaan kuitenkin juhlan aikana mielellään olisi elänyt vähän pulskemmin kuin tavallisesti, mietti mielessään, mitä neuvoa hän pitäisi saadakseen joulua pitää vähän jalommin niin ruoan kuin juomankin puolesta. Viimein luulikin jo keinon keksineensä ja sanoi emännälleen: "On nyt joulujuhlakin tulemassa, vaan elä huoli kuitenkaan vehnäsiä pyhiksi tehdä, kovin kävisi se meidän vähille varoillemme kalliiksi." Emäntä tuskin miehensä puheen kuulikaan, niin vastasi jo sukkelaan: "Teenpä vehnäsiä suottakin."

Mies on toimessaan olevinaan ja sanoo siihen: "No, joshan vehnäsiä teetkin, ei pidä piirakoita tehdäksesi."

Emäntä kohta vastustelee tätä miehensä varoitusta ja sanoo: "Teenpä suottakin."

"No, jos piirakoita teetkin", sanoi mies, "ei pidä viinaa hankkiaksesi."

"Hankinpa suottakin", sanoi emäntä. Mies ei ole asiasta ollakseen, sanoo vain: "Niinpä jos viinaa hankitkin, ei pidä kahviloita ostaaksesi."

"Ostanpa suottakin", sanoi akka. "No, jos ostatkin kahviloita vähän, ei pidä pyhiksi kuitenkaan vieraita kutsua."

"Kutsunpa suottakin", vastasi emäntä. "No, jos vieraita kutsutkin", sanoi mies, "ja niitä pöytään käsket, ei pidä minua panna pöydän päähän istumaan." -- "Panenpa suottakin", vastasi taaskin akka ja pöyhistelihe miehensä edessä. "No, minun käsketkin pöydän päähän istumaan", sanoi mies, "ei pidä viinaputelia käteeni antaa kumminkaan." -- "Panenpa suottakin", tiuskusi emäntä. "No, jos niin tekisitkin, elä minua kuitenkaan edeltäpäin ryyppäämään käske." -- "Käskenpä suottakin", vastasi emäntä entiseen tapaansa.

Näin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnästä, piirakaista, siinä kahvia, siinä viinaa niin kauan kuin joulunpyhiä kesti, ja kutsuvieraita vielä päälliseksi; vaan kauankos tätä iloa kesti. Kun juhlan aika oli ohitse, kävi akka vielä vastahakoisemmaksi ja ilkeämmäksi kuin ennen. Mies, joka ei häneltä hengen rauhaa saanut, mietti viimeinkin mielessään: "Päästä minun pitää kuin pitääkin tästä hullusta akasta", ja kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni hän niitylleen, jonka halki juoksevan joen yli saattoi pienoinen polkuporras. Tämän hakkasi hän kirveellään puoleksi poikki, jotta hätä hätään miehen kannatti, ja kävi siitä kotiin, sanoi vaimollensa: "Nyt on hyvä ja poutainen ilma, lähtekäämme heinäntekoon niitylle." Eukko läksi, ja kun tultiin joelle, meni mies edeltäpäin porrasta myöten varoitellen joen poikki, etteivät puut pettäisi. Kun siitä sitten akkakin läksi perästä tulemaan, varoitti hän häntä sanoen: "Kulje, vaimoseni, porrasta myöten hiljaa ja varoitellen eläkä hypi, keiku tullessasi, hyvin tuntuivat minusta porraspuut huonoilta ja lahonneilta." -- "Hypinpä suottakin", sanoi akka ja koikkui, keikastelihe tullessansa, vaan samassapa porraspuutkin pettivät, ja akka keiskahti jokeen, joka vei hänet myötänsä. Mies silloin läksi vasten virtaa juoksemaan etsiäkseen akkaansa muka. Tämän keksivät muut heinämiehet, joita sattui sen joen varrella olemaan työssä, ja kysyivät mieheltä: "Mitäs etsit?" -- "Akkaani ainota, suloista ikisopuani", vastasi mies, "porras pahainen meni poikki, ja eukkoni jokeen katosi." -- "Mitäs sinä, hupelo, sitä täältä etsit?" sanoivat toiset, "koska akkasi jokeen putosi, tottahan se myötävirtaa alaspäin jokea meni." -- "Niin sen luulisi", sanoi mies, "vaan minun akkani oli aina vastahakoinen eläessänsä, niin tottahan se vasten virtaa kulkee kuoltuaankin." Miehet tämän kuultuansa eivät virkkaneet mitään, vaan arvelivat mielessään: parasta lienee sinulle, jos et akkaasi löydäkään.

TULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT

Oli rikas mies kerran, monen konnun haltija, suuri pohatta semmoinen. Tämä meni kirkkoon kerran ja kuuli siellä papin saarnassaan sanovan, että huokeampi on kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan. Se asia ajattelutti häntä pitkin päivää, ja kotiin tultuansa päätti hän tuhlata pois kaiken tavaransa, että muka jokin toivo voisi hänelläkin olla autuaaksi päästä, sillä neulansilmästä ei hän luullut konsaan sopivansa kulkemaan. Näissä tuumin ottikin kaikki rahat, tavarat mukaansa ja läksi pois koko kodistansa. Matkalla tuli kaksi rosvoa hänelle vastaan, ja niille antoi mies rahansa, toiselle toisen puolen, toisen puolen toiselle, josta kääntyi kotiinsa, kun nyt oli rikkaudestaan päässyt, joka muka papin sanan jälkeen esti häntä autuaaksi tulemasta. Rosvot tämmöisen rikkauden saatuansa mielivät myöskin saaliinensa palata kotiinsa, vaan jos minne päin kääntyivät, oli aina tulinen vuori heidän vastassansa, eivätkä päässeet sen edemmäksi. Tästä alkoi heille hätä tulla, eivätkä tienneet, mikä neuvoksi. Viimein asiata kauan aprikoituansa sanoivat he toisilleen: "Parasta, kun viemme nämä rahat miehelle takaisin, eivät ne näy olevan meille sallitut, koska tuliselta vuorelta emme pääse mihinkään päin kulkemaan." Asiasta näin sovittuaan läksivät sitten rikkaan miehen perästä juoksemaan ja huusivat häntä odottamaan, kun vain etäältä näkivät, mutta rikas, joka pelkäsi heidän tulevan häntä tappamaan, pakeni sitä enemmän. Viimeiseltä tapasivat rosvot hänet kuitenkin ja pyysivät, rukoilivat häntä ottamaan rahojansa takaisin. Mies tosin ei olisi rahoista huolinut, kun luuli niittä autuaaksi pääsevänsä, vaan rosvot kun itkusilmin ilmoittivat, etteivät he rahojen kanssa pääse mihinkään, täytyi miehen kuin täytyikin ottaa rahansa takaisin.

Toisena päivänä läksi rikas mies niin ikään taas matkalle päästäkseen erilleen vahinkona olevista rahoistansa ja antoi ne ensimmäiselle miesvirnakkeelle, minkä maantiellä tapasi; mutta kaikki kävi samalla tavalla kuin eilenkin. Mies, joka ilomielin rahat vastaan otti, ei päässyt niiden kanssa kotiinsa, sillä tulinen vuori oli hänellä aina vastassa, ja hänen täytyi tuoda rahat rikkaalle takaisin.

Pahoilla mielin palasi nyt rikas mies kotiinsa kummeksien sitä, kun ei hän voinut haittana olevista rahoistaan millään tavoin erillensä päästä, sillä papin jyrkät sanat soivat yhä hänen korvissansa: "Huokeampi on kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan." Sattumalta tuli siihen taloon sitten maailmata paljon matkustanut mies, joka muusta kaikenlaisesta puhellen senkin tiesi kertoa, että pyhällä maalla Jerusalemissa oli ylen mainio tietäjä ja viisas, joka voipi ennustaa ja sanoa, millainen ihmisen elämä on tulevaisilla ilmoilla. Isäntä, jolla suuren rikkautensa ja papin saarnan tähden tulevaisesta elämästään oli suuri murhe ja huoli, kokosi kohta kaikki rahat, tavaransa ja läksi vaeltamaan Jerusalemiin tietääksensä, millainen elämä hänellä olisi tulevaisilla ilmoilla. Hänen sinne mennessään tuli roistomies hänelle vastaan, rupesi puhuttelemaan häntä ja kysyi: "Minnepä, mies, menet?" Rikas mies selvitti asiansa suoraan kaikki, että Jerusalemiin hän muka on vaeltamassa. "Niinpä jos sinne menet, kotisi lienee sitten sinulle tarpeeton, ja minä menen ja ryöstän sen puhtaaksi, ettei sen kanssa muilla vaivaa ole", sanoi maantien kulkija. Rikas, jolla oli muut tärkeämmät ajatukset mielessä, ei ollut tästä uhkauksesta millänsäkään, vaelsi vain tietä myöten edellensä. Rosvo puolestaan kulki rikkaan kotia kohden ryöstääkseen sitä niinkuin oli uhannut, mutta mennessä juohtui hänen mieleensä, että: "Jahkapa minäkin menen ensin Jerusalemiin, niin saan minäkin tietääkseni tulevaisen elämäni", ja rupesi ajamaan rikkaan perästä. Kun siitä nyt jonkin aikaa oli juossut, ja rikkaan keksi edellänsä maantietä kulkevan, huusi hän jo etäältä hänelle: "Odota, odota, toveri!" mutta rikas, joka luuli rosvon tulevan rahoja ryöstämään itseltänsä, pakeni sitä kiireemmin. Viimein saavutti rosvo kuitenkin rikkaan miehen, tämä kun oli huonompi juoksemaan, ja kertoi nyt asiansa sanoen aikovansa hänkin lähteä Jerusalemiin tulevaisesta tilastaan tietoa saamaan, koska nyt niin hyvän matkakumppanin oli tavannut.

Kun jonkin aikaa näin oli yhdessä kuljettu, tultiin illan suussa rikkaaseen taloon, jossa oli sellainen isäntä, ettei milloinkaan yöksi vastaanottanut köyhiä ja kerjäläisiä, mutta ainoastaan rikkaita, jotka voivat hyvästi palkita häntä. Tämä kun nyt vieraitaan ennätti puhutella ja sai tietääkseen, minne rikas ja rosvo olivat matkalla, mieltyi hänkin heidän kanssansa matkustamaan, ja kun yötä oli talossa levätty, läksivät kaikki sitten kolmen kesken Jerusalemiin. Siellä, kun viimeinkin perille pääsivät, kuulustelivat he sitä miestä, joka tulevaisesta elämästä tietoja antoi. Tämä mies kun oli tiedostaan mainio ja kaikille tuttu, he kohta yhdyttivätkin hänet ja ilmoittivat hänelle asiansa.

Ennustaja kun miesten tuumat tietää sai, pani heidät itsekunkin eri huoneeseen, ensisti ensimmäisen, rikkaan, semmoiseen ilohuoneeseen, jossa oli kaikenlaisia kukkia ja puiden hedelmiä ja jossa monenlaiset linnut somasti ja kauniisti laulaa sirkuttelivat puissa, että kyllä oli rikkaan sitä lysti kuulla ja siellä majailla. Rosvon laittoi hän sellaiseen huoneeseen, jossa tuli paloi, lieskasi haudassa ja jossa ei muuta lattiaa ollut kuin kaksi laudan päätä seinän vieressä oven suussa, joilla rosvo työn tuskin, väen väkisin pysyi seisoallaan. Kolmannen miehen, sen rikkaan ja saidan, pani hän niin kylmään ja savuiseen huoneeseen, ettei siinä tahtonut kestää ja toimeen tulla mitenkään; ja kaikki kolme hän pani niin olemaan yhden kesäisen yön.

Aamulla meni sitten ennustaja ensimmäisen miehen luokse ja kysyi: "Mitenpä sinun on ollut olo täällä mielestäsi?" Rikas vastasi: "Ei ihanaisempaa oloa maallinen ihminen enää voi toivoa, tämä koko yö kului minulta niin hyvästi ja hupaisesti, etten tietänytkään koko ajan kulusta." Ennustaja sanoi: "Sellainen on tulevainenkin olosi, mutta elä tuhlaa oikein saatua omaisuuttasi turhaan, vaan tee hyvää oikealla tavalla." Siitä meni sitten rosvon luokse hänenkin yöllistä oloaan tiedustamaan, vaan kun huoneeseen tuli, täällä yövieras oli jo pääsemättömässä pulassa. Yhden laudan nenä oli jo paahtaessa hiiltynyt poikki, mutta onneksi sattui vaarna olemaan seinässä siinä miehen kohdalla, niin kun siitä tapasi kiinni kädellänsä, sen turvissa vielä kuitenkin pysyi toisella jalallaan viimeisen laudan nenällä seisomassa. Kysymykseen, minkälainen olonsa yöllä oli ollut, vastasi hän sen yön olleen kuin tuhannen vuotta, eikä hirmuisempaa oloa voivan maallisella ihmisellä enää olla. Tulevaisuuden ennustaja kun tämän kuuli, sanoi rosvolle: "Sellainen on tulevainenkin elämäsi oleva, jos et tee parannusta." Rosvo kysyi, miten hänen tätä välttääkseen piti tekemän, ja ennustaja vastasi: "Kuusi viikkoa pitää sinun lakealla suolla rukoilemasi Jumalaa ja sitten pyytämäsi anteeksi kaikilta, joita olet vahingoittanut, sekä työllä ja tavaralla pyytää sovitella kaikki pahat työsi ja rikoksesi."

Tämän neuvon rosvolle annettuaan meni tulevaisuuden ilmoittaja toisen rikkaan luokse ja kysyi, millainen olo hänellä sen yön seutuna oli ollut. Rikas vastasi ei karmeampaa ja vaikeampaa oloa enää koko maailmassa olevan kuin mikä hänellä oli ollut. Ennustaja selitti silloin tällekin miehelle hänen tulevaisen olonsa laidan ja sanoi: "Sinä kun et köyhiä koskaan ole huoneisiisi suvainnut, vaan aina olet antanut heidän tallissa, riihessä ja muualla kylmässä yötä olla, niin on tulevainen olosi oleva sellainen kuin nytkin tänä yönä, jos et paranna itseäsi ja jaa omaisuuttasi köyhille ja vaivaisille." Saita kyllä ennustajan sanat kuuli, vaan omaisuutensa jakamiseen ei hänellä halua ollut. Rosvo sitä vastaan alkoi entistä pahaa elämäänsä katua ja päätti sovitella monet pillat ja rikoksensa, jos vain elon ja parannuksen aikaa sallittaisiin. Näin tulevaisesta olostaan tiedon saatuansa palasivat kaikki kolme miestä kotiinsa. -- Sen pituinen se.

UTELIAS AKKA

Oli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta ollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi häviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran sitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ tuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt kiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: "Heidän tauttansa täytyy meidänkin tämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että halpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa kadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä paratiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta." -- "No, Eeva siihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut olla ottamatta", sanoi ukko, "vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä, kun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa kurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita." Tämän ukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä kuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Täällä olette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne ala tämmöinen työ käydä raskaaksi?" -- "Mitäs, kyllähän se raskaaksi käypi", sanoi mies, "vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä ihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä." -- "No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea", sanoi kuningas, "niin seuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman ja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni ettekä kieltojani vastaan riko." Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko ja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät vietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja korea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki ja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko onnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan pienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän astian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle huoneesta lähtiessään: "Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta tähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois." "Raahtiihan tuohon olla katsomatta", vastasivat ukko ja akka yhtä suutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa vastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja ihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä. Mutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin ennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen hopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: "Ei nyt minulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras ruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta vähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä mahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa edes kurkistella." -- "Jätä astia koskematta", sanoi ukko varoitellen, "onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta tiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi." -- "Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan", sanoi akka kiivastuen eikä miehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta kun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se kuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä. Tästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti lattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli tiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa ja akkaa kovasti ja sanoi: "Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja heitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla hopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista, vaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja Eevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä en enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka teitä varsin varoitin." Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet mitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin eivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä, vaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta siitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. -- Sen verta sitä.

POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI

Muutamalla kuninkaalla oli tytär, joka oli niin sukkela sanojensa suutari, ettei koko maailmassa luultu olevan sitä miestä, joka hänet sanoissa solmiaisi. Kuningas olikin sentähden ympäri valtakuntaansa kuuluttanut, että hän sille antaisi tyttärensä vaimoksi, joka siltä suun tukkisi, ettei se vastausta antaa voinut. Joutui sitten muudan kerjäläispoikakin maata, mieroa kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen: "No, eihän tuo kuninkaan tytär sen kummempi liene kuin muutkaan naikkoset, minä hänet sanoissa solmian ja suun tukin kuin tukinkin." Jonkin aikaa toimeen saatavaa asiataan arveltuansa etsikin itsellensä matkakumppanin avukseen ja läksi sen seurassa kuninkaan linnaan kulkemaan. Matkalla hän sai sattumalta varpusen kiinni, josta ihastui hyvin, korjasi sen ja pani konttiinsa. Toveri, josta tämä kävi kummaksi, kysyi ihmeissään häneltä: "Mitäs sillä teet tämmöisellä matkalla?" -- "Kyllä se vielä tarvitaan", vastasi poika toimessaan asiata sen paremmin selittämättä, astui vain edellensä. Kun siitä vähän matkaa oli kuljettu, näki hän taas tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä lentoon päässyt, otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Siitä eteenpäin kuljettaessa tavoitti taaskin korpin ja korjasi senkin talteensa, ja niinikään sai siitä edellepäin kuljettaessa seuraansa vielä ensin tarhapöllön, sitten härän ja sitten mykän akan viimeiseksi, joista kaikista sanoi oudostuvalle toverilleen: "Elähän huoli, kyllä ne kaikki vielä tarvitaan ennenkuin asiani on toimitettu."

Päästiinkin jo kuninkaan linnaan siitä, niin tytär tuli jo pihalla vieraita vastaan, se kun oli kärkäs kaikkien niin ylhäisten kuin alhaisten kanssa sanoja vaihtelemaan. Senpä tautta kysyikin kerjäläispojalta kohta: "Mitäs, poika pulleroinen, pussissasi kannat, taidat tärkeilläkin asioilla olla, kun sinulla oikein on palvelija toverina." -- "Ei ole asiata paljon sanottavaksi", vastasi poika, "läksinmähän kuninkaan tytärtä sanoissa ja puheessa solmiamaan." -- "Niinpä näytä lupauksesi toteen", sanoi kuninkaan tytär rohkeasti, ikäänkuin pilkkaa tehden pojasta, sillä häntä oli koko linnan väki kuulemassa. Poika silloin pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta vähän, niin tämä hädissään sanoi: "Täy, täy!" -- "Ymmärrätkös sitä kieltä?" kysyi poika kuninkaan tyttäreltä. "En sitä ymmärrä", sanoi kuninkaan tytär. Poika samassa puristi taas varista kontissa, että se ääneen puhkesi ja sanoi: "Vaak, vaak!" Kun poika taas tyttäreltä kysyi, jos hän sitä puhetta ymmärsi, oli hän yhtä tietämätön kuin äskenkin ja sanoi, ettei hän semmoista puhetta ymmärtänyt. "Taidatkos tätä kieltä?" sanoi poika ja puristi korppia, joka kohta alkoi kontissa huutaa: "Koronk, koronk!" Siitä heitti jo korpin ja tavoitti kädellänsä tarhapöllöä, että se peloissaan alkoi panna: "Pu-pu-puh, pu-pu-puh!" Kun ei kuninkaan tytär näitäkään kieliä osannut, nykäisi poika vierellänsä seisovata härkää, joka paikalla äänsi "Möö-yh! Möö-yh!" -- "En minä härän kieltä taida, en tajua", sanoi kuninkaan tytär. "No, jos sinut jo muutenkin moneen kertaan olen puheessa ja sanoissa solminnut", sanoi poika, "niin nyt minä sinut viimeinkin sanoissa salpaan peräti." Näin puhuessaan nipisti hän mykkää akkaa käsivarresta kovasti, että se tuskissaan alkoi panna papottaa: "Hopp, popp, po, hopp, popp, po!"

Kun ei kuninkaan tytär tätäkään akan puhetta ymmärtänyt eikä siihen vastata voinut, täytyi kaikkien todistaa ja myönnytellä, että poika oli hänet sanoissa solminnut. Yksin kuninkaankin täytyi raatimiestensä ja muun väen yleiseen tuomioon tyytyä ja täyttää kerran tekemänsä lupaus, jonka oli ympäri valtakuntaansa julistanut. Niin sai kerjäläispoika kuninkaan tyttären vaimoksensa ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan. -- Siihen se juttu sopiikin loppumaan.

KOLME TIENHAARAA

SILMIVOITEEN HAKIJAT